(Kuva tv-ohjelmasivulta)

Katsoin tänään tallettamani Yleltä tulleen koosteen Yö-yhtyeen 30-vuotisjuhlakonsertista, joka oli kuvattu 2011 Hartwall-Areenalla. Olin myös yhdellä kyseiseen konserttikiertueeseen kuuluvalla keikalla tuona syksyä. En tiedä, mikä minuun meni, mutta kun Juha Tapio lauloi Olli Lindholmin kanssa kappaleensa Ohikiitävää, meikäläinen joutui ottamaan talouspaperia ja pyyhkimään silmiään.

En ole kova ihminen, vaikka tunnustankin, että nykyään liikutun aika harvoin. Luulen sen johtuvan siitä, että olen elämäni aikana joutunut itkemään erinäisistä syistä niin paljon, että kyyneleitä ei enää tahdo riittää. Musiikki on yksi asia, joka saa minut useimmiten liikuttumaan. Epämusikaalisempaa ihmistä kuin minä saa kauan hakea ja väärinlaulukilpailussa pärjäisin aika hyvin. Silti musiikki on ollut kirjojen ja elokuvien ohella yksi kantava voima elämässäni.

Kuuntelin Yötä jo 80-luvulla. Joku vanhoista ystävistäni voi vielä muistaa farkut, jossa luki toisessa reidessä vedenkestävällä tussilla YÖ ja toisessa ALKO. Harmittaa, etten hoksannut pyytää jälkimmäiseltä tuotenäytteitä mainosalasta, joka ei paksureitisellä ollut ihan pieni... ;)

Yön lisäksi elämäni mukana on kulkenut mm. Ismo Alangon, Juice Leskisen, Pelle Miljoonan ja Hectorin tekemä musiikki. Elämässäni tärkeitä ja joihinkin elämänvaiheisiin liittyvää musiikkia ovat esittäneet myös Miljoonasade, Tavaramarkkinat, Juliet Jonesin Sydän, Kolmas Nainen, Eput ja monet muut yhtyeet, joiden nimi on tänä päivänä nuorisolle ihan outo. Jos Pauli Hanhiniemi on nuorten naisten mielestä seksikäs niin vanhemmat tädit kuunteli hänen musiikkiaan jo silloin, kun neitoset eivät olleet vielä syntyneetkään.

Musiikki on ollut itselleni laulajan ulkonäköä tärkeämpi. Kuuntelin aikoinaan Dingoakin, vaikka en kuulunutkaan sifonkihuivisukupolveen. Vain yhden kerran tunnustan olleeni ihastunut laulajaan. Olin silloin 17-vuotias ja tämän suuren kunnian sai Hassisen Koneen solisti, iki-ihana Ismo, joka musiikintekijänä on vain parantunut iän myötä.

Oma musiikkimakuni on laajentunut iän myötä. Monipuoliseksi en voi sitä sanoa, koska olen henkeen ja vereen suomirokin ja suomipopin kuuntelija. Sanat ovat minulle tärkeitä ja rakastan omaa äidinkieltäni. Vieraita kieliä en ole koskaan oikein hyvin oppinut. Ehkä syy löytyy epämusikaalisuudesta. Jonkin väittämän mukaan musikaaliset ihmiset ovat myös hyviä kielissä.

Siinä vaiheessa kun monet ikäiseni tykästyivät viimeistään tanssi- ja iskelmämusiikkiin, meikäläinen tykästyi vähän raskaampaan musiikkiin. Tällä vuosituhannella olen kuluttanut tosi paljon Viikatteen, Timo Rautiaisen ja CMX:n levyjä. Löysin myös Zen Cafeen, Elonkerjuun entisessä ja nykyisessä kokoonpanossa ja monia muita. Iskelmän puolelta miehistä Juha Tapio ja naisista Anna Eriksson ovat huippuja. Jazzahtava Sir Elwood on myös oman soittolistani parhaimmistoa.

Tykkään joskus harvoin käydä keikoilla, mutta tunnen hiukan myötähäpeää vanhempia (siis ikäisiäni) ja vähän nuorempiakin runsaasti humalassa olevia naisihmisiä kohtaan, jotka kävisivät esiintyjiin käsiksi, jos siihen saisi tilaisuuden. Eturivissä on mukava olla, jos saa nojata aitaan ja siitä saa hyvin otettua valokuvia, mutta en tunne tarvetta päästä koskettelemaan esiintyjiä. En myöskään jaksa yleensä kytätä nimmareita tai pyytää päästä julkkiksen kanssa samaan kuvaan. Yhden kerran tällainenkin vahinko on päässyt tapahtumaan. 90-luvulla olin toisen exäni kanssa "Pöllölaakson aarre"-nimisen viihdeohjelman yleisössä ja pääsin kuvaan Matti Nykäsen kanssa. Tein siitä keikasta kokosivun jutun paikallislehteen. (En siis Matista vaan siitä, millainen kokemus on olla tv-ohjelman yleisössä.)

Musiikkia ja artisteja tulee ja menee, mutta omat suosikkini soivat, vaikka kokoonpanoa ei olisi enää olemassa. Trendien perässä en koe mitään tarvetta pysyä. Olen 80-luvun ja uuden aallon kasvatti. Kun silmäilen nykyisten festarien esiintyjälistaa, suurin osa nimistä on itselleni outoja. Nuorison kanssa en osaisi musiikista keskustella. Paitsi kerran, kun olin katsomassa CMX:n lämppärinä esiintyvää loistavaa naisbändiä nimeltä Kamala ja tunsin pienessä sievässä tarvetta antaa esiintyjille palautetta, yksi parikymppinen hevari kuunteli mitä sanoin ja sanoi minulle "En yleensä ole koskaan keski-ikäisten kanssa samaa mieltä, mutta sä puhut kyllä asiaa": Se oli astetta parempi kun ystävättäreni jossain muualla saama kommentti "Siisti täti" kun hän tunsi tarvetta keskustella pienessä sievässä nuorison kanssa musiikista.

Vaikka tämä elämä onkin ohikiitävää, sävelet ja sanat jäävät elämään - kuten moni muukin taide, jota ilman tämä maailma olisi todella tylsä paikka elää.