Minä olen aina tehnyt kaikki asiat päinvastaisessa järjestyksessä kuin ns. normi-ihmiset. Varhaisteininä (Nyt tulee paha!) kuuntelin Mattia ja Teppoa, Tapio Rautavaaraa ym. "vanhojen ihmisten musiikkia". Kun muut ikätoverit alkoivat päästä pahimmasta murros- ja kapinaiästä, opiskella ja seurustella, meikä kirjoitti vedenpitävällä tussilla farkkuihin ALKO + bändien nimiä, kulki törkeät meikit naamalla karvahattukapakoissa (ikätoverit diskoissa ja hienoissa ravintoloissa) ja kännäsi korttinsa vuodeksi kuivumaan (Vielä pahempi kuin M & T!).

Kun ikätoverit perusti perheitä ja sai lapsia, meikä vasta mietti, mitä haluaisi isona tehdä. Järjen käyttö tuli onneksi jossain vaiheessa mukaan. Lähdin opiskelemaan ja jätin typerät tempaukset. Sen verran maine kuitenkin rasitti, että silloisen kotipaikkakuntani nimismies halusi nähdä minut päästä jalkoihin ennen kuin myönsi järjestysmieskortin. Opiskelin silloin sosiaalialaa ja minulla oli normaalin näköiset vaatteet päällä... ;) Sen jälkeen en ole huonoissa väleissä virkavallan kanssa ollut. Olen käynyt maanpuolustuskurssit, ollut putkavahtina juhannusjuhlissa, osallistunut kadonneen henkilön etsintään ja toiminut monessa vapaaehtois- ja luottamustehtävässä.

Opiskelua ja työntekoakin elämän varrelle mahtuu ihan kiitettävästi 90-luvun pitkästä työttömyysjaksosta huolimatta. Kihloissa olen ollut kaksi kertaa ja avoliitossa kolmatta kertaa. Menossa on nyksä nro 4 ja exiä on 3 kpl, jos ei välipaloja (hieman lyhytkestoisempia, seurustelun omaisia suhteita) lasketa. Kuten ystävät tietävät, en ole helppo luonne. Olen sellainen, josta joko tykätään tai jota inhotaan. Ärsytän monia. Silti en ota yksin niskoilleni parisuhteideni katkemista. Suurin syy niiden epäonnistumiseen on ollut väärät odotukset, lähtökohdat, liian suuri erilaisuus luonteen suhteen. Ei meikäläisen kanssa kauan menesty tosikot eikä tiukkapipot, pinttyneistä vanhoistapojista tai tapeteista puhumattakaan. Nyksällä on harvinaisen hyvät hermot ja tasapainoinen luonne...

Ikää ja kiloja on tullut vuosien ja exien myötä lisää. Jonkinlaista viisauttakin, ehkä... Aikuiseksi en ole sisimmässäni itseäni koskaan oikein tuntenut. Musiikkimaku on muuttunut iän myötä raskaampaan suuntaan (CMX, Viikate ym) enkä edelleenkään suostu kulkemaan lavatansseissa. Kukkamekkoja ja jakkupukuja ei vaatekaapistani löydy, ne on myyty aikoja sitten kirpparilla. Vauvakuume meni ohi jo alle kolmikymppisenä enkä koe jääneeni mistään paitsi, vaikka en olekaan sukuani jatkanut. Ei minusta olisi ollut ottamaan niin suurta vastuuta, kun itsensäkin kanssa on joskus tosi hankalaa.

Ikätoverit alkaa olla jo isovanhempia, asunnot on maksettu, kesämökki tai asuntoauto hankittu, kun meikä ajelee 15-vuotta vanhalla corollalla, kuuntelee työmatkoilla rokkia täysillä ja pelaa Facebookissa Pioneer Trailia ja Bubble Sagaa. Luen paljon, erityisesti pohjoismaisia dekkareita, mutta Gloriaa tai sisustus-käsityölehtiä meille ei tule. Seuraan ennemmin BB:tä kuin supermalleja tai viidakon tähtösiä ja haaveilen vielä joskus pääseväni Suurimpaan pudottajaan, jos sitä Suomessa vielä tehdään. Olin aikeissa hakea heti ensimmäisenä vuonna, mutta silloinen exäni (nro 3) uhkasi erolla - olisi ollut liian suuri häpeä, jos kaikki työkaverit, naapurit ja mallikoulufinaalissa olleen tyttösen kanssa seurustellut ju-jutsu-kaveri olisi saanut tietää, miten lihavan naisen kanssa hän seurusteli. (No, exä nro 3:sen nyksästä saa suurenlasilla etsiä laaksot ja kukkulat... :D )

Mutta nyt on "paha" paikka edessä. Meikäläinen aikuistuu lähitulevaisuudessa!!! Vajaa 50 risat ja ensimmäiseen omistusasuntoon muuttaminen tapahtuu kohta. Ikuinen vuokralla asuja siirtyy "omistavaan luokkaan" - kiitos tädin perinnöstä saamani käsirahan, joka mahdollisti 20 v:n vapaaehtoisen pakkoavioliiton pankin kanssa. (Onneksi SE suhde on kunnossa...) Voisiko tässä vaiheessa sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuisuus... :)