(Kuva: Fåboda / K.H)

 

Varmuudella en voi tietää, mistä kaikki alkoi, mutta vahvoja epäilyksiä on. Jälkeenpäin minua hävettää tässä kaikessa se, miten sinisilmäinen, hyväuskoinen ja lapsellinen minä olin yrittäessäni pitää kaikkea kasassa. Mekanismi on varmaan sama kuin fyysisen pahoinpitelyn uhrilla, joka uskottelee itselleen, että ei tämä ole niin vakavaa tai että kun toisessa on niin paljon hyviäkin puolia. Tässä tapauksessa minä olin uskottomuuden uhri, tietämättäni jo pidemmän aikaa.

Kerran, kun olimme olleet saunassa, mies oli unohtanut puhelimensa alas, jonne minä olin vielä jäänyt. Tapanani ei ole tutkia toisten puhelimia, mutta olin sen verran humalassa, että uteliaisuuttani luin hänelle tulleen viestin, jossa joku kysyi "mitä kuuluu". Vastasin omana itsenäni. Kun sanoin sen miehelle, hän raivostui silmittömästi. Olin teollani pettänyt hänen luottamuksensa ja se oli minulta kuulemma viimeinen pisara. Kun kysyin viestin lähettäjästä, mies valehteli sen olleen yksi vanha tuttavuus, Ruotsissa asuva kaverin entinen muija, jonka kanssa hän oli joskus humalassa paneskellut. Ja minä idiootti uskoin... Tässä kohtaa voin sanoa itsekin itseäni idiootiksi, niin tyhmä olin.

Joskus talvella 2006 - 2007 mies alkoi kulkea pitkillä vapaillaan omilla reissuillaan "kavereiden mökillä". "Kaverit" olivat epämääräinen käsite, jota ei selitetty minulle tarkemmin. "Mökkien" sijainti jäi myös epäselväksi. Usein hänen puhelimensa oli kiinni tai hän ei vastannut, jos soitin. Uskottelin itselleni, että hän tarvitsee vain omaa aikaa ja että se olisi ohimenevää. Edes se, kun mies sanoi, että haluaisi olla vapaa, ei avannut silmiäni. Elin jossain ihme kuplassa ja kuvittelin, että kyllä me siitä selvittäisiin, koska meidät oli tarkoitettu toisillemme ja kohtalo johdattanut yhteen.

Olin sopinut ystäväpariskunnan kanssa, että he tulisivat vierailulle huhtikuussa 2007. Vierailun jälkeen meille tuli jostain riitaa, jonka päätteeksi mies sanoi, että "sulla on 2 kk aikaa etsiä kämppä itsellesi". Ensin en ollut uskoa, että mies oli tosissaan. Siitä vaiheesta, kun aloin uskoa asian olevan totisinta totta, en muista mitään. Sen muistan, että ilmeisesti hyvin pian sen jälkeen aloin etsiä sitä kämppää. Kävin monenlaisissa murjuissa, jotka hylkäsin heti joko asunnon sijainnin tai huonon kunnon takia. Löysin kuitenkin suhteellisen siedettävän yksiön vanhasta kerrostalosta läheltä työpaikkaani. Kun kerroin asiasta, mies sanoi, että ei sillä nyt niin kiire olisi ollut.

Vielä siinäkin vaiheessa kuvittelin, että mies peruisi päätöksensä. Meillä kun oli edelleen intiimiä kanssakäymistä. Suhteen se puoli ei ollut muuttunut miksikään eikä minulla ollut tarpeeksi luonteen lujuutta torjua miestä. Joitain tavaroita olin jo siirtänyt vintiltä vuokrakämpän kellarihäkkiin, mutta se tapahtui ilmeisesti liian hitaasti, koska mies alkoi hoputtaa muuttoa.

Toukokuussa hän meni ammattiliittonsa jokakeväiseen motoristikokoontumiseen. Olin ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi parit uudet kalsarit ja vitsailin, että täytyyhän hänellä nyt olla uusia kalsareita, kun hän on vapaa mies eikä koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Siltä reissulta tullessaan mies sanoi ensimmäiseksi, että "kun sä oot aina epäillyt, että on ollut niitä muita naisia niin sanon nyt että on ollut ja monta".

 

(Kuva: lily.fi)

Vasta silloin sisäistin sen tosiasian, että käynnissä oleva ero oli totta ja että miehellä oli uusi nainen. Muistan siitä illasta vain sen, että ensin itkin ja huusin suoraa huutoa, koska asian tajuaminen teki niin kipeää. Sen jälkeen lähdin baariin, jossa join itseni humalaan ja jatkoin itkemistä. Yöksi menin vuokrakämppääni, jossa ei ollut vielä muita huonekaluja kuin sänky. Mies kertoi myöhemmin, että oli tavannut ennestään kokoontumisajoista tutun naisen ja kun he olivat todenneet, että molemmat olivat eronneet niin siinä oli sitten käynyt niin. Tämänkin valheen vielä uskoin.

Kevään ollessa kauneimmillaan siirsin maallisen omaisuuteni parin kilometrin päässä sijaitsevaan kämppääni. Mies auttoi muutossa. Olin varmaan aikamoisessa shokissa. Myös lapset olivat ymmällään tilanteesta. Selitin heille itku kurkussa, että ero ei ollut millään lailla heidän vikansa, kun he lasten tapaan syyttivät siitä itseään ja välillämme olleita riitoja.

Minulla ei ollut enää autoa, koska sen katsastuskuntoon laittaminen olisi ollut sellainen urakka, johon mies ei ollut halunnut ryhtyä. Olimme sopineet, että saan käyttää hänen autoaan, jonka käyttökulut olimme jakaneet. Mies sanoi, että voisin pitää autoa muutaman viikon ajan, koska hän kulkisi moottoripyörällä, mutta juhannuksena hän tarvitsisi autoa. Syy siihen oli, että hän oli menossa juhannuksena lasten kanssa monen Etelä-Suomeen naisen luo.

Siinä vaiheessa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ei suhde ollutkaan niin tuore kuin mies oli antanut ymmärtää. Ei lapsia vietäisi ensimmäisen viikonlopun jälkeen uutta "äitipuolta" tapaamaan. Suhde oli alkanut kenties jo edellisenä kesänä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun mies alkoi kulkea pitkillä vapailla "kavereiden mökillä".

Tunsin itseni todella tyhmäksi, petetyksi ja hylätyksi. Eniten koski se, että koin olevani kuin loppuunkäytetty kodinkone, joka viedään kaatopaikalle ja hankitaan uusi tilalle, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä. Vielä enemmän kuin miehen menettäminen koski lasten ja kodin menettäminen. Olin lähtenyt siihen suhteeseen sillä mielellä, että haluaisin vanheta miehen kanssa. Tuohon mies oli sanonut aikanaan, että hän ei vanhene koskaan.

Yritin koota elämäni ja itsetuntoni rippeitä pikkuhiljaa uudessa asunnossani, jota en koskaan tuntenut kodiksi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Minun piti vielä käydä itseni ja suruni kanssa todella pohjalla ennenkuin löysin elämään ja tulevaisuuteen jotain toivoa.