Olin tänään Simo Rallin kirjanjulkistamistilaisuudessa Suomalaisen kirjakaupan Seinäjoen myymälässä. Paikalla oli kaikenikäistä porukkaa, lapsista ja perheistä iäkkäämpiin naishenkilöihin. Omalla vaatimattomalla tyylillään Simo vastaili haastattelijan kysymyksiin ja lauloi akustisesti kaksi Elonkerjuun biisiä. Tilaisuudessa oli luonnollisesti saatavana uusi "Uurna"-romaani ja aikaisempi "Ralli radalla"-teos. Kirjailija signeerasi paikan päällä kirjat omistuskirjoituksella.

Elonkerjuun musiikki on kuulunut ja tulee kuulumaan suosikkeihini riippumatta siitä, onko solistina Lauri vai Juha. Samoin olen lukenut aina Ilkka-lehdestä Simo Rallin kolumnit. Musiikin suhteen olen aktiivinen kuuntelija, mutta en osaa itse soittaa enkä laulaa. Sen sijaan kirjallisuus ja kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. (Siinä yksi syy tähän vasta lapsenkengissä olevaan blogiinikin.) Kirjojen ystävänä ostin luonnollisesti Simo Rallin molemmat teokset ja tottakai halusin ne signeerauksetkin. Samalla halusin kysyä häneltä jotain hänen sukuunsa liittyvää, kun kerran oli tilaisuus.

Edessäni nimmarijonossa oli nainen, joka pyysi nimmarin sekä kirjaan että itse teettämäänsä valokuvakirjaan, jossa oli kuvia Elonkerjuu-yhtyeen nykyisistä ja entisistä jäsenistä. Naisella oli joku ankka-maskotti, jonka hän antoi Simo Rallille ja otti kuvia. Kirjan kuvissa yhtyeen jäsenet olivat samainen maskotti kädessä. Lisäksi hän halusi halata. Sitten joku pikkutyttö pyysi Simolta hänen soittaessaan käyttämänsä plektran.

Julkisuus on joillekin päämäärä, mutta ei Simo Rallille. Hänestä huokuu vilpitön tekemisen meininki eli luovuus ja tekeminen menee moninkertaisesti julkkiksena olemisen edelle. Hän on maanviljelijä, muusikko ja kirjailija - tuottaa leipäviljaa, säveliä ja sanoja meidän kaikkien iloksi. Ei hän tee sitä siksi, että haluaisi lööppeihin tai olla pikkutyttöjen päiväuni. Tilaisuudessa näkemäni fanitus-ilmiö sai minut miettimään julkisuuden toista puolta.

Jokainen taiteilija haluaa, että hänen tuotteensa saa katsojia ja kuuntelijoita. Levyn tai kirjan julkaiseminen on pitkän työn välietappi, josta itse julkisuudessa tapahtuva työ vasta alkaa. Mutta onko kaikki siihen kuuluva aina niin mieluista. Palaute on tervetullutta, perusteltu kritiikki myös. Mutta entä valheelliset lööpit. Tai innokkaat fanit, jotka haluavat palan julkkiksesta - halauksen tai päästä idolinsa kainaloon samaan valokuvaan.

Julkisuudessa oleva joutuu suostumaan siihen kaikkeen säilyttääkseen suosionsa. Jos kieltäytyy, saa rehevän ja diivan maineen. Entä sitten liian pitkälle menevät fanit, joiden päässä haaveet ja todellisuus sekoittuvat ja jotka alkavat vihata elleivät saa haluamaansa huomiota. Tästä on lukuisia esimerkkejä, varsinkin muualta maailmasta. Sairaita ihmisiä riittää ja heidän uhrikseen joutuvat ovat valikoituneet sattumalta.

Monet nuoret haaveilevat julkkiksen "ammatista". Ikävä tuottaa pettymys, mutta julkisuus ei ole ammatti eivätkä pelkät ulkoiset avut riitä ellei ihmisellä ole muuta annettavaa kuin nakuilu tosi-tv:ssä tai lööppikuninkuus siitä, kenen kanssa kulloinkin on maannut tai tapellut. Turhia julkkiksia riittää, mutta onneksi meillä on Simo Rallin kaltaisia monilahjakkuuksia, joilla on oikeastikin jotain sanottavaa.

Nyt teitä tietysti kiinnostaa, mitä minä tein kohdatessani Simo Rallin face to face. En halunnut tunkea halaamaan enkä edes kätellyt. Kysyin häneltä, mille paikkakunnalle hänen edesmennyt sukulaisensa (jonka kanssa olen ollut kimpassa ja kihloissa 80-luvulla) on haudattu ja elävätkö tämän miehen vanhemmat vielä. Saatuani vastauksen toivotin menestystä jatkossakin ja poistuin paikalta antaen tilaa perässäni olleelle nuorelleparille. Voitte varmaan arvata, että tunsin oloni aika vanhaksi. Mutta ehkä vielä joskus ajan läpi Simo Rallin kotipaikkakunnan, etsin ensimmäisen ex-mieheni haudan ja käyn siellä viemässä kynttilän.