Syksy on mennyt yhdessä hujauksessa ja joulu lähestyy. En ole moneen kuukauteen kirjoittanut tätä blogia. Elämä on vain vienyt. Tuntuu, ettei ole ollut mitään mielen päällä, josta olisi halunnut kirjoittaa. Viime vuonna jouduin hyvästelemään tätini. Tänä vuonna on tullut kaksi suru-uutista. Kaksi elämässäni omalta osaltaan merkittävää ihmistä on poissa. Kumpaakaan en ole voinut hautajaisissa hyvästellä.

Syyskuussa tuli kirje Helsingistä. Minulle kirjoitti Ulla, joka eli 22 vuotta Topin kanssa. Ulla kertoi, että Topi on kuollut maalliskuussa 2011 keuhkosyöpään. Topi on ollut varmaan yksi erikoisimmista kaukaisista ystävyyssuhteistani. Olin kirjoitellut Topin kanssa enemmän tai vähemmän säännöllisesti yli 25 vuotta, vuodesta 1984 lähtien. Topi oli silloin vankilassa ja minä etsin itseäni ja taistelin vanhempieni kanssa. Topista tuli vuosien mittaan minulle ikäänkuin "varaisä", joka opasti ja neuvoi elämän valinnoissa. Joskus otin onkeeni, joskus kapinoin.

Aluksi kirjoittelimme tiheämmin, myöhemmin harvemmin, mutta yhteys säilyi. Topi sovitti rikoksensa (koskaan ei puhuttu niiden tarkemmasta sisällöstä) ja löysi Ullan. Minä opiskelin ammattiin ja toiseenkin ja kävin läpi omia kasvun paikkojani ihmissuhteissa ja elämässä yleensä. Emme tavanneet koskaan eikä suhteessamme ollut missään vaiheessa mitään muuta kuin kaukainen ystävyys. Joskus, kun Topista ei kuulunut pitkiin aikoihin mitään, pelkäsin, että jotain on sattunut enkä koskaan saisi sitä tietää. Ulla tiesi ystävyydestämme ja arvostan sitä, että hän ilmoitti minulle Topin kohtalosta.

Topi kuoli kaksi kk aiemmin kuin tätini. Ehkä oli vain hyvä, että sain tietää siitä vasta tänä vuonna. Viime vuosi oli riittävän raskas.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina sain tiedon ex-avomieheni äidin poisnukkumisesta. Aina moititaan anoppeja, mutta minulla ei ole Eevasta pahaa sanaa sanottavana. Eeva oli lämminsydäminen ihminen, joka otti minut aikoinaan avosylin vastaan ja toivotti tervetulleeksi heidän perheeseensä. Eeva oli kokenut kovia ihmissuhderintamalla. Aikoinaan ero hänen poikiensa isästä, myöhemmin miesystävän menetys kuoleman kautta. Eeva oli hienotunteinen, sydämeltään sivistynyt, positiivisen elämänasenteensa säilyttänyt.

Hänelle oli kova paikka poikansa ja minun  eroaminen. Kuitenkin hänellä riitti ymmärrystä. Hänen kotinsa ja sydämensä pysyi avoimena minulle. Oikeastaan vasta eron jälkeen meistä tuli läheisemmät ystävät. Soittelimme puolin ja toisin ja keskustelimme luottamuksellisesti kaikista asioista. Hän toivotti myös nykyisen elämänkumppanini tervetulleeksi käymään kanssani hänen luonaan.

Hän kertoi syövästään ja siihen saamistaan hoidoista. Keskustelimme paljon asiasta ja yritin valaa häneen toivoa. Hän säilytti elämänhalunsa, vaikka totesi, että jos hän ei siitä selviä niin sitten hänen on aika mennä. Juttelin hänen kanssaan puhelimessa viimeisen kerran lokakuussa. Silloin kaikki oli vielä hyvin - tai niin hän ainakin antoi uskoa. Suunnittelimme, että hakisin hänet kylään syksyn aikana katsomaan uutta kotiani. Sitä päivää ei vain koskaan tullut. Jälkeenpäin sain tietää, että noin kk. ennen poisnukkumistaan Eeva oli joutunut sairaalaan. Ajattelen asian niin, että ehkä hän tiesi jo aiemmin, että mitään ei ole enää tehtävissä, mutta ei halunnut sitä kertoa.

Eeva haudattiin viime lauantaina hiljaisesti lähimpien sukulaisten läsnäollessa. Minä en voinut mennä häntä saattamaan, mutta tiedän, että Eeva olisi hyvin ymmärtänyt syyn. Ajatuksissani olin läsnä. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän oli minulle ikäänkuin "varaäiti" viimeisinä vuosinaan.

Elämä on usein kummallista ja selittämätöntä. Omat vanhempani elävät vielä, mutta suhteeni heihin on valovuosien mittainen. Olen antanut heille anteeksi elämän heikot eväät repussani, mutta minulla ei ole heidän kanssaan mitään puhuttavaa. Olen antanut myös itselleni anteeksi se, että enempään en heidän suhteensa enää kykene. En koe silti olevani kova tai välinpitämätön. He ovat minulle jollain lailla vieraita ihmisiä.

Minulla ei ole (omasta päätöksestäni johtuen) lapsia, ehkä juuri pohjimmiltaan oman henkisesti puutteellisen lapsuuteni takia. En ole halunnut ottaa niin vastuullista tehtävää osakseni kun itsensäkin kanssa on joskus vaikeaa. Sukupolvet vanhenevat ja kohta huomaan olevani se vanhin. Vanheneminen ei pelota minua. Se on hiukan surullista, mutta myös lohduttavaa. En sure sitä, että perimäni ei jatku. Suren ainoastaan sitä, jos en voi olla kenellekään niin merkityksellinen ja tärkeä kuin oma tätini, Topi ja Eeva olivat minulle.