Tervehdys uskolliset tai tänne sattumalta eksyneet satunnaiset lukijani, joita kuitenkin tilastografiikan mukaan jokunen on. Itsekin eksyin tänne pitkästä aikaa. Hävetti huomata, että viimeinen päivitys on syksyltä ja blogin otsikkokuva joululomalta. Olenko menettänyt otteeni kirjoittamiseen vai mistä kiikastaa...

Elämä on ollut viime syksystä lähtien melko hektistä. Työn ohessa aloitettu opiskelu on vienyt aikaa ja voimavaroja, vaikka onkin elämää rikastuttava asia. Vapaaehtoistyössäkin olen yrittänyt pysyä mukana. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat seuranneet toisiaan, Joskus tuntuu, että olen unohtanut itseni ja ajelehdin työpaikan, kodin ja kaupan väliä kuin joku zombie. Pää vain harmaantuu entisestään, kun monta kk sitten ostettu hiusväri odottaa yhä pyykkikoneen päällä harmaan pään peittämistä.

Watson-palvelun lakkauduttua olemme siirtyneet Elisa-viihteeseen. Muutama vuosi sitten ostetusta nahkasohvasta erottuu kohta meikäläisen ahterin laajat ääriviivat. Käyttämättömän kuntosalijäsenyyden olen irtisanonut ja puntari liikkuu vain silloin, kun imuroin siitä pölyt. Kämppä oli kaaoksessa koko talven, mutta miehen keskimmäisen pojan ylioppilasjuhlat pakottivat jonkinlaiseen epätoivoiseen raivaukseen. Sen jälkeen oli outo olo, kun asunnossa kaikui eikä joka reitillä tarvinnut varoa lyömästä varpaitaan laatikoihin. Ne laatikot olivat siirtyneet joulun jälkeen toisesta makuuhuoneesta olohuoneeseen, kun oli tarkoitus käydä ne kaikki rankalla kädellä läpi. Nyt ne ovat tiivistettyinä takaisin samassa paikassa, mistä lähtivätkin.

Marraskuulla olin ensimmäisen kerran kolme päivää sairauslomalla uudesta työpaikastani, kun vasen jalka kipeytyi eikä kestänyt sille varaamista. Olin tulossa töistä, enkä päässyt autosta pois omin neuvoin. Onneksi mies oli kotona ja tuli auttamaan, kun soitin hänet puhelimella hätiin. Aamulla tilasin apuvälinelainaamosta taksikyydillä kävelykepit, että pääsin liikkumaan ja saman päivän iltana lääkäriin. Jotain Bakerin kystaa se epäili. Viikko sairauslomaa, mutta menin jo viikonlopun jälkeen töihin pari päivää aikaisemmin, kun pystyin kävelemään yhden kepin kanssa ja ajamaan autoa. Jalka parani, mutta kepit jäi, koska toisen jalan lonkan ja polven nivelrikko vaikeuttaa rappusissa liikkumista. Toinen keppi on kotona (sitä en tarvitse) ja toinen auton takapenkillä, mistä sen voi napata tueksi, kun töissä on rappusten päässä olevia kotikäyntejä. 

Miten tässä näin kävi? Eihän siitä ole vielä kovin montaa vuotta, kun olin ns. kunnossa eikä liikkumisessa ollut mitään vaikeuksia. Syy löytyy katsomalla peiliin. Olen laiminlyönyt itseni hoitamisen, ruokavalion, liikunnan, painonpudottamisen. Edes nivelrikkoon sairastuminen ei ole saanut minua tekemään tarvittavia korjausliikkeitä. Epätyydyttävästä ja fyysisesti raskaasta työstä irtisanoutuminen ja uuteen, haastavaan ja mielekkääseen työhön pääseminen edes määräajaksi, teki tosi hyvää mielialalle ja koko elämälle, mutta aikaansaamattomuutta itseni suhteen se ei korjannut. Mikä minussa on vikana, kun en pysty siihen mihin monet muut pystyvät?

Kohta edessä on uuden suunnan etsiminen työelämässä, kun määräaikaisen työsopimuksen viimeiset kuukaudet ovat käsillä. Löydänkö sellaista työtä, mitä pystyn fyysisesti tekemään? Huoliiko minua kukaan enää töihin? Miten pärjään asuntolainan ja muiden velkojen kanssa, jos joudun olemaan pidemmän aikaa työttömänä? Lähteekö kämppä alta? Tulenko koskaan saamaan erästä saatavaani, joka minulle lain mukaan kuuluu mutta jonka saamista ovat viivyttäneet erään tahon johtavassa asemassa olevat henkilöt?  Joutuuko tässä vielä oikeudessa asiaansa eteenpäin viemään?

Kysymyksiä on paljon ratkaistavaksi tulevina kuukausina. Sen tiedän, että osaamista ja annettavaa minulla vielä työelämässä on, vaikka nuoremmilla on nopeammat kintut ja pienempi painoindeksi. Kehitän jatkuvasti ammatillista osaamistani ja YAMK-pätevyys on työn alla. Miehellä on vakituinen työ ja enää yhdet elatusmaksut maksettavana, joten ihan yksinään ei tästä tilanteesta tarvitse selvitä. Vaikka synkempiä päiviä toiveikkuuden suhteen on, yritän silti ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka ovat elämässäni hyvin. Niin kauan on toivoa, kunnes jokin asia on lopullisesti ratkaistu. Niin kauan on toivoa, kun on elämää.