Olen aina haaveillut siitä, että olisi varaa / mahdollisuus lähteä matkalle tuntemattomaan kaupunkiin katsomaan ja kuuntelemaan loistavaa teatteriesitystä / konserttia. Viime viikonloppuna toteutin haaveeni, vaikka ei välttämättä olisi ollut varaakaan. Pelle Miljoona vietti 60-vuotisjuhliaan neljän konsertin kiertueella, Helsinki - Turku - Tampere - Jyväskylä. Tampereen konserttiin olisin saanut takuuvarmasti kaverin mukaan, mutta kuinkas ollakaan - olin juuri silloin iltavuorossa.

Seuraavana päivänä oli Jyväskylän konserrti ja vapaapäivä. Ei muuta kuin liput konserttiin ja hotelliin saman tien netin kautta. Navigaattori oli hukassa, joten valokuvamuistini avulla bongasin reitin netistä. Meikäläinen kun ei ole periaatteesta hyväksynyt käyttöönsä älypuhelinta, vaikka se kuulemma helpottaa elämää ja on joillekin jopa parisuhdetta tärkeämpi elementti.

En ole niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat välttämättä kaverin mukaan mennäkseen jonnekin. Päinvastoin. Monesti kavereista on vain riesaa, jos mieltymykset ei käy yksiin tai toinen on liikaa humalassa ja näin ollen joutuu pitämään pääasiassa toisesta huolta eikä voi keskittyä ohjelmaan. En varmaankaan vieraisiin maihin uskaltaisi lähteä yksin, mutta Suomi on - kaikista venäjäpelotteista huolimatta - turvallinen maa, kunhan vain pitää järjen matkassa mukana eikä sekoile epämääräisiin paikkoihin, ihmisiin tai aineisiin.

Meikäläiselle hotellissa yöpyminen aamupaloineen on luksusta ja melko harvinaista viihdykettä. Nyt sattui niin hyvin, että hotelli oli ihan keikkapaikan vieressä. Hotelliin kirjauduttuani ja kamat huoneeseen raahattuani (vain yksi matkalaukku, ei koko omaisuutta) kävin syömässä hotellin italialaistyyppisessä ravintolassa, koska olin lähtenyt vain aamupalalla liikenteeseen.

Lutakko oli minulle uusi tuttavuus, mutta yllätti positiivisesti kaikin puolin. Netissä oli ennakkoinfona, että järjestelmäkameralla kuvaaminen vaatii oman lupansa. Kärsivällisesti järjestelyhenkilökunta otti bändiltä selvää, sallivatko he sillä kuvaamisen. Koin todella olevani tervetullut eikä kukaan kysynyt, olenko varmasti oikeassa paikassa. Yleisössä oli runsaasti ikätovereita ja vanhempiakin.

Keikka ylitti odotukset. Olen toki ollut Pellen keikoilla ennenkin, mutta upeaääninen naiskuoro, viulut, saksofonit ym. tavallisesta keikasta poikkeava soitinvalikoima toi uusia ulottuvuuksia Pellen musiikkiin. Yleisössä oli muuan pipopää, joka oli pettynyt keikkaan, kun ei tullut pelkästään punkkia ja tämän käskin muutaman kerran nätisti pitää turpansa kiinni ja pidin esitelmän siitä, miten laaja-alainen Pellen tuotanto kokonaisuudessaan on - se "natsit, natsit" - punkkivaihe oli vain yksi osa-alue vuosikymmeniä kestäneellä taiteilijanuralla! En saanut turpiini, vaikka auoin päätäni. ;)

En ole mikään musiikkikriitikko enkä asiantuntija, joten en ala analysoida soitettuja kappaleita. Minä elin ne ja lauloin mukana. Tästä hyvästä sain respectiä nuorelta mieheltä ja hänen veljeltään. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että lauloin mukana tuntemattomimpiakin kappaleita ja miten eläydyin, kun suurin osa yleisöstä seisoi vain jäykkinä ja tuijotti esiintyjiä. Minä puolestani annoin arvostusta siitä, että on hienoa, kun nuorisokin on löytänyt Pellen ja ymmärtää hänen musiikkinsa laaja-alaisuuden.

Yhteiskuvaan en Pellen kanssa päässyt, kun odotin väärällä puolella lavaa, mutta kakkossetistä sain soittolistan muistoksi. Kokonaisuutena keikasta ja paikasta jäi tosi hyvät fiilikset. Voisin lähteä Jyväskylään ja Lutakkoon toistekin, vaikka meillä Seinäjoella on Rytmikorjaamo. Ensi kerralla voisin ottaa ukkelin mukaan, jos hän haluaisi lähteä. Hän voisi vaikka katsoa hotellissa telkkaria tai olla tietsikalla, jos ja kun esiintyvä bändi ei kiinnostaisi. Meillä kun on hieman erilainen musiikkimaku. :)

Meidän parisuhteen salaisuus on ehdoton molemminpuolinen luottamus ja toiselle oman tilan antaminen. Joku voi ihmetellä sitä, että miten minä lähdin yksin tai miten toinen reissuni hyväksyy, mutta se on hieman kapeahko näkökulma elämään. En jaksaisi elää suhteessa, jossa pitäisi mennä joka paikkaan yhdessä tai jossa pitäisi pelätä, mitä toinen reissuillaan tekee. Kun on kerran joutunut kunnolla huijatuksi ja petetyksi, osaa arvostaa sitä, että voi luottaa toiseen ja haluaa itsekin olla 100 % luottamuksen arvoinen.

Musiikki on itselleni yhtä merkittävä elämän peruspilari kuin kirjat ja kirjoittaminen. Siksi on joskus päästävä keikoille ja antauduttava musiikille. Toki olen 80-lukuun ja suomirokkiin jämähtänyt sillälailla, että suurin osa uusista bädeistä ja musiikkityylistä on itselleni vieraita. Silti olen ylpeä siitä, että uskallan olla niin musiikissa kuin monessa muussakin asiassa se oman tieni kulkija, jonka ei tarvitse etsiä lookiaan trendilehdistä eikä olla IN.