Vapaapäivän kirous herätti minut tänä aamuna ennen kuutta. Kirouksella tarkoitan sitä, että joskus käy niin, että kun saisi nukkua vaikka miten pitkään, herää turhan aikaisin eikä saa enää ajatuksiltaan nukuttua. Ja ne ajatukset on kuin lapsena koulussa tehty lankapallo - laitetaan kaksi pahvista rinkulaa vierekkän, kiedotaan pahvirinkula täyteen lankaa, leikataan pahvien välistä langat auki, kiristetään langalla leikkuukohdasta ja otetaan pahvit pois. Ajatuksia on yhtä monta kuin pallossa olevaa langanpäätä eikä tiedä, mistä ensimmäisenä ottaisi kiinni. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Talven selkä on taittunut ja eletään maaliskuun ensimmäistä päivää. Siis virallisesti kevättä. Vaikka kaikki näyttää menevän eteenpäin samaa vanhaa rataa, elämässä on silti tapahtunut paljon kaikenlaista, sekä hyvää, että pahaa. Uniapneamittauksen tutkimukset tulivat ja olivat pettymys. Ihan viimeiseen asti halusin uskotella, että ei minulla sellaista ole. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että on.

Vaikeinta tässä on ymmärtää, että minulla on oikeasti vakava sairaus, joka vaatii nyt huomiota ja hoitoa. Kuolematon en ole koskaan kuvitellut olevani ja ylipainon riskitekijät tiedän. Mutta että tähän voi oikeasti kuolla yhtäkkiä, vaikkapa nukkuessaan, on aika pelottavaa. Toisaalta se olisi helppo lähtö. Mutta en ehkä ihan vielä haluaisi lähteä. Vaikka ei siitä kyllä itseltäni lupaa sitten kysytä, kun sen aika on.

Edesmennyt tätini oli viisas ihminen ja järjesti asiansa hyvissä ajoin vielä voimissaan ollessaan. Hän oli laatinut sekä tavallisen että hautaustestamentin. Asioiden hoito oli selkeää ja helppoa niiden avulla. Suurin osa ihmisistä ei halua ajatella kuolemaa tai kuittaa asian huumorilla tyyliin "eiköhän muut sitten hoida hautaan". Testamentin tai muun ohjeistuksen tekeminen, puhumattakaan siitä, että keskustelisi omasta kuolemastaan läheistensä kanssa, on useimmille liian vaikeaa. Jotkut jopa salaavat vakavan sairauden läheisiltään tai eivät myönnä sellaisen olemassaoloa edes itselleen. Tyyliin - mistä ei puhuta, sitä ei ole. Itse en halua toimia niin.

               *               *               *               *               *

Pelottavinta vanhenemisessa ei ole ulkonäön muutokset, vaikka ei tuon harmaan kasvaminen päänahasta mitään kivaakaan ole. Kroppa kun ollut jo nuorena vähemmän timmi niin ei senkään rupsahtamista tarvitse murehtia. Paitsi siltä kannalta, että toimintakyky voi romahtaa ennenaikaisesti, jos ei fyysisestä kunnosta pidä huolta. Mutta jos jokaista netissä julkaistua artikkelia alkaa uskoa ja noudattaa niin hermoraunioksi itsensä sillä hyvin äkkiä saa.

Maalaisjärki on sellainen ominaisuus, josta meikäläisen ikäluokka, 1960-luvulla tai aikaisemmin syntyneet, voivat vielä olla ylpeeitä. Vaikka en enää yli 30 vuoden jälkeen osaakaan hiihtää kunnolla, niin perunat sentään osaan kuoria. Yhden listauksen mukaan osa nuoremmista syö perunat kuorineen, kun eivät osaa / ymmärrä kuoria niitä. Tai omien havaintojeni mukaan jotkut eivät syö perunaa kuin ranskalaisten tai sipsien muodossa.

Yhteiskunnan ja työelämän vaatimusten muuttuminen yhä kiihtyvämmässä tahdissa tulee päivittäin vastaan. Paljon on muuttunut esim. viimeisten vuosien aikana omalla alallani. Ja tulee yhä muuttumaan. Kaikki on yhä tarkempaa ja jokaisesta pienestäkin tapahtumasta tulee laatia dokumentti. Moni ajattelee olevansa liian vanha oppimaan uusia juttuja ja tällä ajattelutavalla syrjäyttää itse itsensä työelämässä. Tätä vastaan meidän tulisi taistella omalla asenteellamme.

Vaikka uuden oppimen voi olla hiukan hitaampaa iän myötä, se ei ole silti mahdotonta, ellei ole alkavaa muistisairautta. Ihminenhän oppii yhdistämällä uusia asioita jo opittuihin. Ja myös kokonaan uusia asioita voi oppia. Tätini oli tästä(kin) hyvä esimerkki. Koko ikänsä hän opiskeli kieliä (mikä ei itseltäni onnistu, koska vieraat kielet eivät kiinnosta tarpeeksi). Eläkkeelle jäätyään hän opetteli tietokoneen käytön, teki sukututkimusta ja kirjoitti suvun historiaa talteen.

Vaikka olimme monesta asiasta eri mieltä ja hän aiheutti hilpeyttä kömpelyydellään esim. kodinkoneiden kanssa, hänellä oli avoin mieli, hän seurasi ajankohtaisia asioita ja oli aina halukas oppimaan uutta. Ja loukkaantui lähes 8-kymppisenä, jos häntä sanottiin vanhukseksi.

Omalla kohdallani saan huvittuneisuutta osakseni, kun kaivan esiin perinteisen kalenterin ja näppäinpuhelimen silloin, kun muut hipaisevat älypuhelimiaan. Olen pitänyt kiinni näistä periaatteesta. En epäile hetkeäkään, ettenkö opi käyttämään älypuhelinta, kun sen tulen lähitulevaisuudessa hankkimaan. Se on nimittäin nyt uhkaavasti edessä, kun Nokia ilmoitti uusien puhelimien markkinoille tulosta. Niistä innostuin. Mutta silti en aio luopua perinteisestä kalenterista. Enkä tallentaa kaikkia henkilökohtaisia tietojani ja salasanojani mihinkään puhelimeen. Periaatteesta. Ja maalaisjärjellä ajateltuna.

Tuskin tulen elinaikanani hankkimaan itse ajavaa autoa. Tai tankkaamaan kännykällä. Tai ostamaan hautapaikkaa pakastimesta tulevaa uudelleenohjelmointia varten. Ei kiinnosta. Mutta niin kauan kuin pää toimii, aion pysyä tässä päivässä mukana. Se ei tarkoita sitä, että juoksisin jokaisen trendin tai uudistuksen perässä. Auton vuosimalli tai teknisten laitteiden omistamisen määrä ja laatu ei määrittele minua ihmisenä eikä kerro älyllisestä kapasiteetistani yhtään mitään. Korkeintaan sen, että itsetuntoni on sen verran hyvä, ettei minun tarvitse ulkoisilla symboleilla päteä.