Muutama päivä sitten aloittamassani Vuodenalun vuodatusta - blogikirjoitusaihesarjassani (tulipas kummallisen kuuloinen sana) minun piti käsitellä seuraavaksi ammatillisen kehitykseni värikkäitä vaiheita, mutta toinen aihe puskee nyt pintaan. Ammatillinen analyysi tulee siis myöhemmin.

Jos tänä päivänä lasten ja nuorten elämän pilaamisesta syytetään liiallista tietokone- ja pelimaailmaa, niin omassa nuoruudessani elämäni meinasi mennä - jos ei nyt aivan pilalle, niin ainakin pahasti hakoteille - romanttisten lukemistojen takia!

Jo lapsena 70-luvulla olin hyvin ihastumisaltis. Ihastuksen kohteina oli muistaakseni ainakin eläinlääkäri, useamman naapurin itseäni vanhemmat pojat, Bay City Rollers-niminen englantilainen poikabändi (jonka musiikkia en ollut edes kuullut, koska meillä oli sodanaikainen radio, josta ei kuulunut kuin ykköskanava, mutta jotka olivat niiiin söpöjä Suosikin tai Helpin julisteessa), mustavalkoisesta tv:stä nähdyt amerikkalaiset sarjaohjelmien tähdet (kuten Veljeksien Kurt Russel) ja lukuisat muut miespuoliset olennot, jotka esim. kävivät meillä. Useimmiten nämä ihastuksen kohteet olivat itseäni huomattavasti vanhempia tai aikuisia miehiä. Vanhan tuvan vintillä säilyi talon purkamiseen asti itseäni 5-vuotta nuoremman veljeni pahviseinään kirjoittama teksti : "Arja tykkää pikkuviiksisistä kundiista."

Nuoruuteni elin 80-luvulla. Romanttisten lukemistojen ykkönen oli silloin alkuperäinen Regina-lehti. Alkuperäinen siksi, että se ei juurikaan muistuta tämän päivän julkaisua, joka kävisi naisten pehmopornolehdestä. Ennen vanhaan (tuon sanan käyttäminen on yksi peruuttamattoman vanhuuden merkki) lehti oli täynnä yltiöromanttisia tarinoita, joiden perusteella muokkasin maailmankuvani ja käsitykseni parisuhteesta. Enkä usko, että olin ainoa lajissani siihen aikaan.

Elämän tarkoitus oli silloin "sen oikean" löytäminen. Kuulostaa varmaan naurettavalta tämän päivän nuorison kertakäyttöseksisuhdemaailmassa (anteeksi kärjistys ja kukkahattutädiltä kuulostaminen). Oman sukupolveni arvoihin ei kuulunut enää "neitsyenä vihille meneminen" (joka oli äitini elämän suurin ylpeyden aihe), mutta tarkoituksena oli kuitenkin löytää se yksi ja ainoa oikea rakkaus, jonka kanssa mentäisiin naimisiin ja perustettaisiin perhe.

Ja minullahan niitä "rakkauksia" riitti. Olin vuorotellen ihastunut kahteen kylän poikamiesisäntään, joiden emännäksi tulosta haaveilin. Yläasteella ihastuksia tuli lisää, mm. Kurt Russelin näköinen lukiolaispoika ja lukuisia muita, joita en enää edes muista. Sanomattakin oli selvää, että nuo ihastukset olivat yksipuolisia eivätkä johtaneet mihinkään. Onneksi, sanon tänä päivänä. Monta kertaa olen kiittänyt taivasta, että en kumpaakaan niistä poikamiesisännistä saanut. Elämästäni olisi tullut aikamoista helvettiä, kun asioita tämän päivän perspektiivistä katsoo.

Mitään yksityiskohtaisia kuvauksia ette nuoruuteni ensimmäisistä ihmissuhdekokemuksista tai seksikokeiluista tule enää saamaan. Olen aikoinani kirjoittanut niistä romantisoidut versiot muutamaan Kolmiokirjan romanttiseen ihmissuhdemättölehteen, joista yksi numero myytiin loppuun silloiselta asuinpaikkakunnaltani, jossa ei tapahtunut mitään kiinnostavampaa kuin teinitytön onneton rakkaustilitys.

Koko juttu oli sinänsä loppujen lopuksi hyvin koominen. Yksi kylän emäntä kävi ostamassa lisää niitä lehtiä naapuripitäjästä ja jakeli niitä ihmisille, mm. jutussa toisena osapuolena olevan "pojan" kotiin. Vaikka en mikään Hannu Salama olekaan, jouduin juttuun liittyvien kuvioiden ja sähellyksieni vuoksi oikeudenkäyntiin syytetyksi joko solvauksesta tai kunnianloukkauksesta (en enää edes muista yksityiskohtaista syytettä). Olin sinisilmäisen rehellinen ja kerroin sekä poliisikuulusteluissa että sosiaalityöntekijän vastaanotolla (olin jutun tekohetkellä alaikäinen) kaikki yksityiskohtaisesti. Vastapuoli väitti kertomaani mielikuvituksen tuotteeksi. Sain pienet sakot. Vaikka omalaatuinen olenkin, olen aina osannut erottaa tapahtuneet tosiasiat ja mielikuvitukseni tuotteet toisistaan. Valitin hovioikeuteen tuomiosta ja valitukseen otettiin todisteeksi kopioita päiväkirjojeni sivuista (on mahtanut asiaa siellä käsitelleillä olla hauskaa - onneksi minun ei tarvinnut olla paikalla - olisin ollut tulipunainen häpeästä, jos olisin joutunut niitä sivuja ääneen luettuina kuuntelemaan). Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion.

Näin jälkeenpäin ajatellen, kun on seurannut mediassa käsiteltyjä oikeudenkäyntejä ja muita kirjoitetusta tekstistä syntyneitä kohuja (mm. Susan Ruususen kirjasta "Pääministerin morsian") taisin olla aikaani edellä "rikoksessani". Ihan niin törkeisiin mittakaavoihin en toki silloin(kaan) sanallisesti kyennyt kuin mitä esim. nettikirjoittelu tänä päivänä on. Nuorena tulee helposti tehtyä ylilyöntejä mielenkuohuissaan, mutta aikuisilta ihmisiltä on kohtuullista odottaa jo asiallista ulosantia. Kaikki ihmiset eivät pidä kaikista ihmisistä, mutta esim. julkisuuden henkilöihin kohdistuvaa kasvotonta netissä esiintyvää vihaa on vaikea ymmärtää. Se kertoo mielestäni enemmän vihaajan psyykkisestä tasapainottomuudesta kuin mistään muusta.

Tarkoitukseni oli juttusarjan tässä osassa kertoa, mitä olen elämäni varrella oppinut ihmissuhteista ja eritoten parisuhteissa, mutta huomaan, että en päässyt asiassa edes kunnolla alkuun. Eksyin taas yhteiskunnalliseen kannanottoon. No, ehkä ei lähes viidenkymmenen vuoden aikana opittua voi tiivistää yhteen kirjoitukseen. Varautukaa siis siihen, että juttusarja ja tämä aihepiiri jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.... ;)