(Kuva Kalajoen hiekkasärkiltä 6/2017)

 

Katsoin eilen Watsonilta aikaisemmin tallentamani brittidokumentin yksinäisyydestä aikamme epidemiana ja terveysriskinä. Se oli asiallinen ja ajatuksia herättävä. Siinä haastateltiin leskeksi jääneitä, ikäihmisiä, kotiäitejä, sinkkuja ym. Ymmärrän hyvin, että näinä aikoina moni ihminen tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Maailma on muuttunut omista nuoruusajoistani. Silloin kaikki oli ns. kaukana, ei ollut kännyköitä, tietsikoita eikä somea, mutta silloin soitettiin lankapuhelimella, kirjoitettiin kirjeitä, käytiin kylässä ja pyörittiin kylillä. Nyt koko maailma on muutaman hipaisun päässä, mutta silti ihmiset kauempana toisistaan kuin koskaan.

Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita todellisesta yksinäisyydestä enkä kritisoi nykymenoa (jälkimmäisestä tulen kyllä vielä - jälleen kerran - kirjoittamaan myöhemmin).  Kirjoitan itselleni tärkeästä ja rakkaasta asiasta, yksin olemisen taidosta. Aihe on nyt ajankohtainen, sillä avopuolisoni on poikiensa kanssa viikon reissulla Norjassa. Minulla on nyt viikko harvinaista yksin olon aikaa. Parisuhteessa elävälle se on todellista luksusta. Toki osa siitä menee töissä ja yövuorojen jälkeen nukkuessa, mutta aion ottaa tästä ajasta irti kaiken. En tarkoita tällä viihteelle menemistä tai "kesälesken" seikkailuja vaan aikaa olla yksin omien ajatusteni kanssa, kirjoittamista, pieniä kotihommia, joista suoriuden parhaiten yksin kotona ollessani.

Olen aina ollut sellainen, että tarvitsen omaa yksinoloaikaa. Nuorempana ja varsinkin sinkkuvuosina kärsin yksinäisyydestä. Yksin oleminen ei ollut aina ihanaa. Tähän liittyy taakse jäänyt läheisriippuvuus, josta olen kärsinyt lähes aina, mutta päässyt eroon oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana monien tuskaisten parisuhdeviritelmien jälkeen. Nyt nautin kahden itsenäisen, aikuisen ja kovia pettymyksiä ihmissuhteissa kokeneiden kumppaneiden liitosta, jossa kumpikin saa olla oma itsensä ja jossa pystytään puhumaan asioista kuin asioista.

Olen kiitollinen siitä, että olen ymmärtänyt olla hankkimatta lapsia. Tiedän, että lapsettomuus on monelle kipeä asia, enkä ole koskaan halunnut ratkaisullani ja sen sanomisella loukata kenenkään tunteita. Lapsettomuus on vain ollut kohdallani parasta lastensuojelua. Kun mahdollisuus äidiksi tulemiseen oli vielä biologisesti ajankohtaista, muistan ajatuksesta syntyneen suuren ahdistuksen siitä, että joku olisi minusta niin riippuvainen kuin avuton lapsi.

Jotkut säälivät minua ratkaisuni takia ja sanoivat, että entä sitten, kun olet vanha ja yksin. Sekä elävässä elämässä että aikaisemmin mainitsemassani dokumentissa on tullut selkeästi esiin, että ihmisellä voi olla vaikka kuinka paljon lapsia ja lastenlapsia, mutta silti hän on yksinäinen eivätkä he ole tekemisissä hänen kanssaan. Omiin kokemuksiini ja työkokemukseeni perustuen ymmärrän sekin ratkaisun. Monella ihmisellä on kipeitä kokemuksia omasta lapsuudesta, joita he eivät ole pystyneet käsittelemään ja se on etäännyttänyt heidät vanhemmistaan.

Toiset ihmiset pelkäävät yksinoloa ja yrittävät täyttää kaiken liikenevän aikansa kaikenlaisilla menoilla ja näennäisellä sosiaalisuudella. Minä puolestani nautin yksin olosta. Olen myös aina ollut nimeämäni mukaisesti "oman tieni kulkija" eli jos jonnekin meno on kiinnostanut, olen mennyt sinne ennemmin yksin kuin jättänyt menemättä siksi, että ei ole ollut kaveria.

Vaikka olen puhelias, avoin ja sosiaalinen siinäkin mielessä, että osaan jutella tarvittaessa vieraidenkin ihmisten kanssa enkä ole ujo ja arka, olen pohjimmiltani introvertti. Olen sinut sen kanssa, että vaikka me ihmiset tarvitsemme toisia ihmisiä, olemme kuitenkin lopulta tietyllä lailla yksin oman sisäisen maailmamme kanssa. Vaikka tapaamme ns. sielun sisaria ja veljiä, tulemme nähdyksi ja kuulluksi, kukaan ei voi täysin tuntea samalla tavalla kuin kukin itse. Enää se ei ahdista. Ja luovalle toiminnalle kyky olla yksin on elinehto.

Seuraava askel on syyllisyydestä itsensä vapauttaminen. Miksi ihmisen pitäisi tuntea syyllisyyttä omista valinnoistaan tai siitä millainen on. No kun pitää sopeutua ja sietää, vastaisi joku. Tottakai pitää sopeutua olemaan esim. lainkuuliainen kansalainen ja hoitamaan yhteiskunnalliset velvollisuutensa, mutta kenenkään ei ole pakko valita sellaista elämäntapaa, jota ei tunne omakseen. Aina ei tarvitse suostua kaikkeen eikä olla 24/7 toisten käytettävissä.

Ihminen ei elä myöskään toisten puolesta tai heidän elämäänsä. Tai ei ainakaan pitäisi. Vanhemman täytyy tuntea vastuunsa vanhemmaksi ryhtyessään, mutta se ei tarkoita sitä, että hän eläisi vain lasta varten tai lapsen kautta - lukuunottamatta vauvan ensimmäisiä elinkuukausia, jolloin vauva oikeasti tarvitsee 24/7 hoivaa ja huolenpitoa. Ymmärrän hyvin äitejä, jotka sanovat tulevansa töihin lepäämään, sillä jokainen tarvitsee muutakin elämäänsä kuin olla ruokinta- ja kodinhoitoautomaatti.

Emme elä myöskään ollaksemme kaikille mieliksi. Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, mitä ihmiset meistä ajattelevat - läheisimpiämme lukuunottamatta. Ja kuinka moni jättää jonkin asian tekemättä, kun ei kehtaa. Painolla ja ulkonäöllä on suhteettoman suuri merkitys monelle omassa elämässään. Kummallakin kun on väistämätön taipumus muuttua iän myötä tai vaikka tekisi mitä tahansa. Ainoa asia, mihin paino oikeasti vaikuttaa, on tuhkauksen kestoaika ja sillä ei liene ihmiselle enää siinä vaiheessa suurtakaan merkitystä.

Yksin ollessa mieli rauhoittuu ja hermot lepää. Ihminen tankkaa itseään henkisesti yksin ollessaan. Ja luovuus kukoistaa. Uskon, että maailmanmenoa muuttaneet suuret keksinnöt ovat alun alkaen muhineet yksinään tuumailevan ihmisen päässä hänen päästäessään luovuuden ja mielikuvituksen valloilleen. Minä tyydyn vähempään - tuottamaan vain tätä tekstiä. Se riittää.