Vajaa vuosi sitten aloitin tämän blogin. En silloin vielä tiennyt, tuleeko tästä mitään. Jaksanko kirjoittaa, onko mitään kirjoitettavaa, lukeeko tätä kukaan... 12 kertaa olen tänne pääni sisältöä skannannut. Aiheista elämä, kuolema, ihmissuhteet ym. pientä. Jokunen Facebook-kaveri on tätä käynyt lukemassa ja kommenteista päätellen pari muutakin ihmistä. Ei siis ihan hukkaan heitettyä aikaa.

Miksi tämä blogi? Olen aina kirjoittanut, vaikka siinä on ollut pitempiäkin taukoja. Teininä päiväkirjaa, novelleja ja omakohtaisia teinijuttuja Kolmiokirjan lehtiin, jonkin verran mielipiteitä ja valtavasti kirjeitä kavereiden, sukulaisten ja kirjeenvaihtokavereiden kanssa. Vanhanaikaista? Tänä päivänä varmaankin. Teinit tekstaa ja twiittaa - itselleni sellainen rajoitettu kirjoitustila olisi ollut kauhistus! Opiskeluaikanakaan ei meinannut koevastauksiin varattu tila riittää.

Kirjeenvaihto on kuollut... Ystävien kanssa viestitellään, soitellaan, lähetetään sähköpostia ja kommentoidaan Facebookissa. Varattuna naisena en enää etsi ukkoakaan kirjeenvaihdon, treffipalstojen tai chattauksen kautta. Kommunikoin ihmisten kanssa, jotka tunnen henkilökohtaisesti, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Kirjallinen ilmaisutapa on oleellinen osa itseäni ja omaa persoonaani. En tällä hetkellä opiskele, joten ei kirjoittamisen tarvetta voi purkaa opintoihinkaan. Nuorena, kun luulot itsestä oli suuret, haaveilin, että voisin jonain päivänä elättää itseni kirjoittamalla. Osallistuin 80-luvun lopulla erääseen nuortenkirjakilpailuun (novellikokoelmalla). Sinne tuli noin 250 käsikirjoitusta ja oma tekeleeni oli 50:n parhaan joukossa. Sain tekstistäni palautetta, että teknisesti hallitsen kirjoittamisen, mutta oma ääni puuttuu. Kehotettiin hankkimaan elämänkokemusta ja jatkamaan kirjoittamisharrastusta.

No, elämänkokemusta on sen jälkeen tullut vaikka muille jaettavaksi, mutta uutta Sofi Oksasta se ei ole minusta tehnyt. Elämä on vienyt mukanaan ja kirjoittaminen on jäänyt taka-alalle. Ei kuitenkaan kokonaan unohtunut. Siksi tämä blogi. Tarve jakaa mielessä liikkuvia asioita tekstin kautta toisten ihmisten luettavaksi. Koska ajan puute ja luonteen heikkoudet (pitkäjänteisyyden puute, periksiantaminen, laiskuus, pelko) eivät (ainakaan vielä) mahdollista suuremman kokonaisuuden luomista.

En osaa askarrella, sisustaa, kokata muuta kuin ruokaohjeiden avulla, hoitaa kukkia / puutarhaa. En elä sinkkuelämää, deittaa, bailaa -  mutta en myöskään ole äiti, miehelle, lapsille ja kodille omistautunut kodin hengetär, joka järjestää tupperi-, koru-, tissiliivi- tai seksivälinekutsuja. En matkustele kuin kotimaassa, mutta en ole karavaanari enkä kulje lavatansseissa. En harrasta shoppailua, kerää vanhoja kahvikuppeja tai seuraa pintamuotia.

Todella tylsä tyyppi siis? Ehei! Olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt elämän ja omien valintojen eteen tuomista kriiseistä. Olen uskaltanut tehdä omia ratkaisuja (vapaaehtoinen lapsettomuus) ja elää itseni näköistä elämää. En ole antanut ylipainon estää minua elämästä enkä piiloutunut sen aiheuttaman häpeän taakse. (Toki eläinsuojelullisista syistä en enää harrasta ratsastusta enkä laulutaidottomana halua munata itseäni Idolsissa...)

En ole vanha nainen hunningolla, mutta olen löytänyt itsestäni pieniä murusia vanhan naisen viisautta itse elämään liittyvissä asioissa. Olen oppinut tekemään itselleni oikeita ja järkeviä valintoja - heittäytymistä ja huumoria unohtamatta. Uskallan väittää ymmärtäväni jonkin verran tästä matkasta, jota elämäksi kutsutaan. Joskus olen jopa pystynyt tukemaan toisia ihmisiä heidän kamppaillessaan oman elämänsä vaikeuksien kanssa.

Täytän ensi vuonna 50. Sitä ihmettelen. Kroppa vanhenee, mutta mieli ei pysy vanhenemisen mukana. En tunne olevani keski-ikäinen akka - vaikka olenkin. Mutta siihen voisin lisätä, että myös kaikkea muuta kuin TYYPILLINEN keski-ikäinen akka. Ehkä se onkin tämän elämän salaisuus - pysyä henkisesti ikuisesti nuorena. Eikä siihen tarvita minihameita, botox-ruiskeita eikä silokonitissejä. Laittakoot niitä ne, jotka eivät kestä itseään sellaisena kuin ovat. Minä kestän. Useimmiten. En aina. Ja mies kestää. Ainakin toistaiseksi.

Toivon tämän blogin löytävän ennenkaikkia sellaisia kaltaisiani ihmisiä, jotka eivät aina sovi muottiin - fyysisesti tai henkisesti. Vaikka pää harmaantuu värjäämisien välillä, voi silti pukeutua farkkuihin ja kuunnella Pelle Miljoonaa... ;)