( Posio 2004)

Vapaapäivän aamuna on ärsyttävää herätä näin varhain, mutta tämä elämäntarina vaatii jatkamista. Kirjoitin edellisen osan lopussa, että aloitin uuden elämän tietämättä, mitä elämä toisi tullessaan. Yhden, ei niin iloisen asian, kuitenkin tiesin jo melko pian suhteen alussa, paljon ennen muuttoa. Kävin hänen luonaan joskus junalla. Hän vei minut asemalle ja sanoi vain "heippa", ilman halauksia ja suukkoja. Se tuntui pahalta. Tiesin jo silloin, että tulisin itkemään aika paljon sen suhteen aikana.

Olin kuitenkin pääosin onnellinen. Hänessä oli paljon sellaista, mitä miehessä arvostin, myös ulkoisesti. Hän oli pitkä, hoikka ja siisti. Ei mikään vaatteilla koreilija, mutta ihan kivan näköinen kuitenkin. Miehekäs ja urheilulllinen. Sen tyyppinen, jotka eivät yleensä meikäläisestä kiinnostuneet.

Olen ollut aina ylipainoinen. Olin onnistunut laihduttamaan muutama vuosi aikaisemmin yli 30 kg, joista vain muutama kilo oli tullut takaisin. Siitä huolimatta olin edelleen lihava. Keskustelimme asiasta ja ajattelin, että kun olin ne 30 kg saanut aikaisemmin pois, saisin helposti vielä ainakin 20 kg pois. Hän oli tyytyväinen asiaan.

Elämääni tuli kertaheitolla roppakaupalla uusia asioita. Uusi työpaikka, asiakkaat ja työkaverit. Ihanat lapset, jotka hyväksyivät minut uskomattoman helposti uudeksi perheenjäseneksi. Mukavia naapureita, uusia "sukulaisia". Miehen vanhemmat (jotka olivat eronneet vuosia sitten), ottivat minut hienosti vastaan. Sain sekä heiltä, että heidän kumppaneiltaan vuosien mittaan paljon positiivista palautetta.

Tutustuin uudenlaiseen kulttuuriin. Mies oli suomenkielinen, lapset ja heidän äitinsä kaksikielisiä, äidinkieli ruotsi. Lasten sukulaiset äidin puolelta puhuivat enimmäkseen ruotsia. Lasten synttäreitä ja jouluja vietettiin vuorotellen lasten molemmissa kodeissa, kaikki yhdessä. Se oli minulle uutta. Olin nähnyt opiskeluni aikana paljon sellaisia tapauksia, että eronneet vanhemmat vihasivat toisiaan niin, että lasten vaihto vanhemmalta toiselle piti suorittaa puolueettomalla maaperällä, viranomaisten läsnäollessa ja niin, että vanhemmat eivät nähneet toisiaan siinä yhteydessä.

Alusta asti arvostin todella paljon heidän sopuisia välejään ja tapaansa hoitaa lasten asioita sujuvasti. Ihailin käytännössä toimivaa yhteishuoltajuutta tyyliin viikko ja viikko. Vanhemmat asuivat melkein näköyhteyden päässä toisistaan ja lasten oli helppo liikkua kahden kodin välillä. Myöhemmin ilmeni, että ei sekään ihan niin auvoista ollut. Lapset kokivat joskus vaikeana sen, että juuri kun tottui ja kotiutui olemaan toisen luona, tulikin pian kodin vaihto.

Ensimmäisenä yhteisenä kesänämme menimme elokuussa viikoksi Posiolle lasten kanssa. Yövyimme menomatkalla lasten vaarin mökillä yhden yön. Vietimme paljon aikaa yhdessä, pelasimme seurapelejä, grillasimme, saunoimme ja kävimme uimassa. Se kesä ja reissu on jäänyt erityisen hyvänä mieleeni. Lähisukulaiseni vierailivat myös luonamme ja ottivat meistä meren rannalla kivan kuvan. Pari vuotta myöhemmin poika katsoi kerran sitä kuvaa ja sanoi: "Tuo oli silloin, kun te olitte onnellisia".

 

( 24.12.2004 järjestetty 40-vuotissynttäriyllätys naapurissa)

Samana jouluna täytin 40 v. Kaikki ystävät ja sukulaiset asuivat kaukana, joten en ollut ajatellut pitää minkäänlaisia juhlia. Mies oli kuitenkin päättänyt salaa lasten ja naapureiden kanssa järjestää minulle yllätysjuhlat juuri siksi. Aamulla hän herätti minut lasten kanssa tuomalla aamupalan, soivan kortin ja suklaata sänkyyn. Se on muuten elämässäni ensimmäinen ja ainoa kerta, kun tällaista on joku minulle järjestänyt.

Illalla, kun kello tuli yhdeksän, menimme naapuriin ja siellä odotti katettu kahvipöytä ja onnitteluja. Olin otettu ja tunsin itseni rakastetuksi. Ne on niitä hetkiä, joita ei koskaan unohda. Yhden yllätyksen tosin onnistuin tietämättäni pilaamaan. Mies oli naapurin emännän kanssa miettinyt minulle korulahjaa. Aikaisemmin olin käynyt sukulaisteni luona ja saanut heiltä lahjakortin kultasepänliikkeeseen. Olin ostanut sillä ihailemani Kalevala-korun hopeisen Talon sydän-riipuksen. Kun palasin siltä reissulta ja näytin korua, miehen naama venähti. Hän oli ajatellut juuri samaa korua. Olin pahoillani, varsinkin kun sain myöhemmin tietää, että miehellä ei ollut tapana ostaa koruja naisille. Mutta mistä olisin voinut tietää. Sain sitten hopeiset Kalevalan Kuutar-korvikset.

Olin tuona vuonna hyvin onnellinen. Minusta tuntui, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on oma koti ja perhe, vaikka takanani oli jo kaksi kihlausta ja eroa. Luin iltaisin lapsille ennen nukkumaanmenoa ja nautin siitä, sillä heidän isänsä ei sitä tehnyt. Olin myös kerran lasten äidin kanssa pojan päiväkodin joulujuhlassa, jonne mentyämme poika ilmoitti iloisena kaikille "Mulla on kaksi äitiä". Jonkinverran katseita tunsin selässäni. Tiedä sitten, mitä muut vieraat asiasta ajattelivat. Lasten isä ei osallistunut päiväkodin eikä koulun juhliin, mitä hiukan ihmettelin

Sinä kesänä maalasimme myös talon. Mies maalasi ylempää, minä alempaa, koska en uskaltanut kovin korkeille tikapuille nousta. Sen muistan, että oli kuuma ja sain hätistellä inhoamiani paarmoja kimpustani. Juhannuksena hyvä ystäväni kävi luonamme minullekin rakkaan koiransa kanssa. Esittelimme hänelle kaunista kesäkaupunkia ja kävimme syömässä merenrantaravintolassa.

Mutta kuten kaikki tiedämme, elämä ei voi olla pelkkää juhannusta. Seuraavana vuonna tapahtui asioita, joista taas seurasi varjoja paratiisiimme. Vai oliko koko paratiisia olemassa muualla kuin omassa päässäni - siitä kerron seuraavalla kerralla.