Siitä on jo yli kk, kun viimeksi kirjoitin tätä blogia - ja taisin sohaista muurahaispesään, kun ilmaisin mielipiteeni tuolloin tapetilla olleesta alkoholilaista ja ns. viskikohusta. Vain yksi tykkäys - kun enimmillään niitä on ollut jossain blogikirjoituksessa yli 30 ja Facebookissakin muistaakseni melkein 60 jostain päivityksestä. Siitä huolimatta olen edelleen sitä mieltä mitä kirjoitin.

Massan mielipiteiden mukana on helppo mennä. On helppo olla samaa mieltä kuin muutkin, samaa mieltä kuin suurin osa ja myötäillä sinne tänne. Vaatii rohkeutta olla eri mieltä. Joskus se on jopa ahdistavaa, mutta luonto - ja moraali - ei anna periksi myydä sieluaan vain siksi, että tulisi mielipiteineen hyväksytyksi.

Olen myös tuulettanut FB-sivullani tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, vaikka sellaista ei ole näillä lakeuksilla tapana tehdä. Myönnän, että olen nauranut joskus homovitseille, mutta vielä useimmin olen noussut puolustamaan seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, kun joissain keskusteluissa heihin on suhtauduttu alentuvasti. En ole puolustanut heitä siksi, että joidenkin mielestä se on trendikästä vaan siksi, että ihmisarvo pitäisi olla itsestään selvä asia ilman että siihen sekoitetaan seksuaalista suuntautumista.

Olen erityisen riemuissani siitä, että joukko rohkeita, nuoria pappeja peukuttaa myös tasa-arvoiselle avioliittolaille. Suurin osa ihmisistä sekoittaa tähän asiaan uskonnon, vaikka kyse ei ole kirkossa tapahtuvasta vihkimisestä vaan tasa-arvoisuudesta lain edessä. Se, miten kirkko vihkimiseen suhtautuu on taas aivan eri asia.

Haluaisin olla ylpeä eteläpohjalaisuudestani, mutta aina en voi sitä olla. En ainakaan silloin, kun eteläpohjanmaa mielletään fundamentalistien ja perussuomalaisten luvatuksi maakunnaksi. Paljon parjatut rannikkoruotsalaiset siloittavat sentään hiukan meidän pohjalaisten junttien mainetta takapajuisena ja vanhoillisena maakuntana. Kun olen saanut elämäni aikana tutustua joihinkin ruotsinkielisiin, omatkin ennakkoluuloni ovat karisseet ja olen päässyt osalliseksi heidän yhteisöllisyydestään ja ystävällisyydestään.

Lapsuudenkodissani oli hyvin oikeistolainen ja vanhoillinen ilmapiiri. Kommunismi oli kirosana ja Vaasa-lehti (nykyinen Pohjalainen) oli ehdottomasti Ilkkaa parempi. Tätini sentään toi akateemisesti koulutettuna feministinä hiukan säröä siihen ehdottomuuteen ja osasi kyseenalaistaa asioita. Ehkä siitä tarttui jotain itseenikin, vaikka olen huomannut sen vasta paljon myöhemmin aikuisella iällä.

Nuorempana kuvittelin, että tytön autuus ja onni on löytää se oikea ja perustaa perhe. Luojaani olen kiittänyt, että en yhtäkään niistä nuoruuteni "unelmien prinsseistä" onnistunut saamaan, sillä jos niin olisi käynyt, olisin varmaan tänä päivänä eronnut yksinhuoltaja. Ei eronneissa yksinhuoltajissa mitään vikaa ole, mutta minä olisin oikeasti tullut varmaan hulluksi, jos olisin jäänyt yksin lapsilauman kanssa.

Aiheutan joskus närkästystä, kun sanon, että vapaaehtoinen lapsettomuus on yksi elämäni järkevimmistä päätöksistä. Nuorempana halusin lapsia, koska se kuului asiaan, mutta onneksi ymmärsin ajoissa, että äitiys ei todellakaan ole minun juttuni. Olen tämän sanonut ennenkin, mutta se on ollut kohdallani parasta lastensuojelua.

En väheksy kenenkään onnea ja autuutta, joka on sen perheestä ja lapsista saanut, mutta kyllä välillä on vapauttavaa tuulettaa Facebookin suljetussa vapaaehtoisesti lapsettomien ryhmässä lapsettomuuden ihanuutta. Ystävä- ja tuttavapiirissäni kun suurin osa on perheellisiä enkä silti halua loukata ketään.

Yksi hieno juttu muutaman viikon päästä - jos ei mitään mutkia matkaan tule - on päästä haastateltavaksi ja osaksi opinnäytetyön aineistoa, joka käsittelee vapaaehtoista lapsettomuutta. On hienoa, että joku tekee aiheesta opinnäytetyön. Asia on yleisempi kuin uskotaankaan. Moni vain ei uskalla tunnustaa valinneensa tietoisesti tätä tietä.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän uskallan olla oma itseni ja sanoa avoimesti eriävän mielipiteeni. Yhdenmukaisuuden paine vähenee iän myötä. Kun on lähempänä hautaa kuin kehtoa, alkaa olla aika yhdentekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Se on vähän sama kuin tämän painon kanssa - kun on rupsahtanut jo nuorena, ei tarvitse niin paljon surra kadonnutta vartaloa. Eli - vaikka kunnia on mennyt jo ajat sitten, maine vain kasvaa! ;)