Tulin eilen mieheni kanssa viikon talvilomalta Ylläkseltä. Napapiiriä pohjoisempana en ollut aikaisemmin käynyt, paitsi alle kouluikäisenä Pellon kunnassa, missä edesmennyt tätini oli 60-luvulla opettajana. Mutta siitä reissusta en muista itse mitään, vain sen mitä täti kertoi. Täti oli ihmetellyt, miksi välitunnilla pojat olivat kerääntyneet hänen asuntonsa ikkunan alle. Minä olin siellä pitänyt anatomian luentoa lehmän vasikoimisesta oikein piirroskuvin havainnollistettuna pohjoisen pojille!

Opettajaa minusta ei onneksi tullut, mutta ei kyllä graafikkoakaan. Tuli vain sanoja käyttävä taivaanrannan maalari, joka tienaa leivänpäällisensä ihmisiä ohjaamalla ja hoitamalla. Ihmisten kanssa työskentelyssä on se puoli, että sosiaalisen kanssakäymisen vastapainoksi kaipaan yksin oloa ja rauhallisuutta. Lomareissuillekin menen mieluiten sesonkien ulkopuolella. En nauti ihmispaljouden ja tungosten keskellä olemisesta.

Jos haluaa rauhaa ja hiljaisuutta, paras aika mennä Lappiin on sesonkiajan ulkopuolella. Paras paikka viettää siellä viikko on mökki tai lomaosake muutaman kilometrin päässä alueen keskuksesta. Tammikuu on siellä vuodenalun hiljaisin kuukausi. Nykyaikaisissa mökeissä / lomaosakkeissa on kaikki mukavuudet. Kun laittaa ruoan itse, ei siihenkään mene ylettömästi rahaa. Toki kun Lappiin menee, kuuluu poronkäristys ja poropizza paikallisissa ravitsemusliikkeissä nautittuna reissun ehdottomiin kuvioihin, mikäli poronlihasta tykkää.

En erityisesti ole talvi-ihminen, mutta Lapissa käytyäni tunnustan, että rakastuin pikkuisen talveen. Oikeaan talveen, jossa on reilusti lunta, sopivasti pakkasta, luonnon rauha ja hiljaisuus. Lumiset puut kuin taideteoksia ja taivas iltapäivän hämärtyessä uskomattoman kirkkaan sininen, aivan kuin valokin olisi erilaista pohjoisessa. Pieniä kävelylenkkejä, saunan jälkeen takkatulen rätinää, kynttilänvaloa. Sohvalla villasukat jalassa, tv päällä, sudokuja ratkoen.

Takkatulta lukuunottamatta tuota kaikkea voi tehdä kotonakin, mutta jostain syystä se tuntuu luksukselta kun on jossain muualla kuin kotona. On eri seinät ja huonekalut ympärillä. Tietoisuus siitä, että nyt ollaan lomalla ja kalenteri jäi tarkoituksella kotiin. Olisin saanut lomastani vielä enemmän irti, jos olisin lähtenyt hiihtämään tai mäkeen. Mutta kun en ole 30 vuoteen suksien päällä ollut ja mäetkin olen tullut lapsena pyörien alas, jätin sen ilon muille. Mies onneksi pääsi parina päivänä hiihtämään, alkuloma hänellä meni valitettavasti flunssassa.

Jos olisi ollut satasia satsattavana lomaan pakollisten kulujen lisäksi, olisi voinut mennä poro- tai huskyajelulle, vuokrata moottorikelkan tai lähteä revontuliajelulle pimeään aikaan. Kyllä siellä rahaa olisi saanut menemään, mutta pienemmälläkin budjetilla voi Lapin lomasta nauttia.

Huikaisevin kokemus oli ajelu Leville ja käynti sen huipulla, missä puhalsi jäinen tuuli ja aurinko paistoi sumuverhon takaa. Arktinen kauneus innosti valokuvaamaan, vaikka kädet meinasivat jäätyä kuvia otettaessa. Paikka oli 400 metriä merenpinnan yläpuolella. Pää ja korvat kiittivät tuulenpitävää ja korvaläpällistä päähinettä, jonka onneksi ymmärsin hankkia ennen reissua. Kylmyydestä huolimatta kokemisen arvoinen juttu, jota ei voi sanoin kuvailla.

Suuren luonnon keskellä on turvallista olla vain pieni ihminen ja ihailla luonnon kauneutta. Olla onnellinen siitä, että saa kokea oman pienuutensa maailmankaikkeudessa ahdistumatta oman elämänsä väliaikaisuudesta. Luonto elää ja vuodenajat vaihtuvat, sittenkin kun meitä ei enää ole. Ehkä tässä on juuri se luonnon voimaannuttava salaisuus.