Joskun on vain näitä päiviä, että masentaa, vaikka mikään ei ole huonosti. On vain sellainen yleinen alakulo, vaikka asiat ovat hyvin. Töissä on hyvä porukka ja siellä on kiva käydä. Laskut on saanut maksettua, vaikka velkasaldo onkin päätä huimaava. Ukkelin kanssa menee mukavasti (tuolla se keittää itselleen tonnikalarisottoa, kun mun broileri-pakastekasviswokki ei oikein iskenyt). Mitään suurempia terveyshuolia ei ole, mitä nyt kuukautisten aiheuttamaa vatsakipua ja vitutusta.

Masennus. Alakulo. Väsy. Paljon pieniä kotihommia, joita pitäisi tehdä, kun vain saisi jostain viitseliäisyyttä ja wirtaa. Saatiin tällä viikolla isännän 50-vuotisjuhlakutsut postiin. Leipomisilla ja siivoilla ei ole vielä kiire (toki pitää siivota vielä muutenkin ennen juhlia, jotka ovat vajaan kk:n päästä), mutta ikkunat voisi pestä ja verhot vaihtaa. Ehkä ei kuitenkaan tänään.

Ehkä annan itselleni vain luvan olla. Käydään kaupassa, keitetään pullakahvit. Katsotaan tallennuksia Watsonilta. Nautitaan mun vapaapäivästä ja isännän pekkasista. Myöhemmin iltapäivällä isäntä menee salille ja mä torkahdan sohvalle tv:n ääreen. Ja joudun kelaamaan ohjelmaa taaksepäin jokusen minuutin. Soitan lupaukseni mukaisesti ystävälle. Ehkä otan pari lasia viiniä. Jos ei mieliala siitä kohene niin illalla tulee Maajussille morsian, yksi ohjelmista, joita mun on nähtävä. Ja aamulla on taas ihan toisenlaiset fiilikset.

Tämä ei ole mitään uutta. Olen elänyt koko ikäni lievän masennustaipumuksen kanssa. Ja oppinut tulemaan toimeen sen kanssa. Niin vakavaa se ei ole, että se olisi vienyt työkyvyn tai haitannut normaalia elämää. Joskus olen "hoitanut" sitä herkuttelulla, mutta se on vain lisännyt painoa ja vaikuttanut haitallisesti parisuhteisiin. Sängyn pohjalle en ole jäänyt koko päiväksi - paitsi joskus nuorempana, kun kärsin kammottavasta kankkusesta. Hygienian suhteen olen tarkka ja käyn melkein joka päivä suihkussa. Vaikka onnistun usein tiputtamaan paidan rinnuksille evästä, en kuitenkaan halua kulkea likaisena / haisevana ihmisten ilmoilla.

Ystävät ja tuttavat pitävät minua hauskana ihmisenä. Rakastan mustaa huumoria, olen sarkastinen itsenikin suhteen ja nautin tilannekomiikasta. Masennustaipumus ei ole varmaan ensimmäinen asia, joka minusta tulee mieleen. Mutta se on kuitenkin osa itseäni. En voi selittää sitä silläkään, että elämä on kolhinut (vaikka se onkin tehnyt sitä välillä kaksin käsin), sillä olen selvinnyt kaikesta, minkä olen joutunut käymään läpi. Se on vain jokin perustavanlaatuinen ominaisuus minussa, vaikka en siitä kovin usein puhukaan. Se tulee ja menee niin kuin itse haluaa.

Koko maailman murheita en suostu harteillani kantamaan enkä etsi syyllisiä mielialaani politiikasta, säästä, toisten ihmisten käytöksestä (vaikka se kyllä voi vaikuttaa joskus), koirankakoista, rikkaiden kadehtimisesta tai v-maisesta päivästä. Tunnen sekä yksityiselämässäni että asiakastyön kautta ihmisiä, jotka löytävät syitä asioihin, mielialaansa ja käytökseensä aina jostain itsensä ulkopuolella olevasta asiasta, ihmisestä tai tilanteesta. Katkeruus, kateus ja viha vasta sairastuttavatkin.

Alkoholistit, persoonallisuushäiriöiset ja narsismiin taipuvaiset ihmiset ovat "parhaita" löytämään syyn käytökselleen kaikesta muusta paitsi itsestään. Vastuu omista tunteista ja mielialoista on heille vierasta. Samaa mekanismia käytin itsekin silloin, kun söin liikaa tukahduttaakseni epämiellyttävät tuntemukseni. Valitettavasti se tie johtaa vain syvemmälle itsepetokseen ja pahan olon kierteeseen.

Tänä päivänä olen onnellinen siitä, että uskallan tuntea, ajatella, puhua ja kirjoittaa tunteistani. Uskallan elää itseni kanssa kaikkine kiloineni ja vikoineni, ilman, että joutuisin koko ajan häpeämään itseäni tai pelkäämään, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Vaikka masennunkin joskus, olen onnellinen siitä, että olen vapautunut viimeisten vuosien aikana yhdestä elämääni liikaa ohjailleesta sairaudesta, jonka nimi on läheisriippuvuus. Ilmiön tunteville tuo sana kertoo kaiken.

Olen onnellinen, että saan olla vapaa läheisriippuvuudesta.