Leppoisaa lauantaita. Pitkästä aikaa täällä. En ole unohtanut blogia. Elämä on vain vienyt mukanaan. Kuoret rapistuu, mutta ikinuori rokkarikapinallinen sisälläni miettii yhä, että mitä mä vielä haluaisin tehdä isona. Ikätoverit odottaa lastenlapsia tai eläkettä - minä mietin uskaltaisiko hypätä tuulen selkään ja katsoa, mihin se vie. Jos en olisi vapaaehtoisesti kahlinnut itseäni asuntovelkaan ja ylivelkaantunut muutenkin, en epäröisi. Nyt on kuitenkin otettava järki käteen ja pelattava varman päälle. Toista kertaa en uskalla jättäytyä tyhjän päälle ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Tänään on ollut se päivä, jolloin muistellaan edesmenneitä läheisiä ja viedään kynttilöitä haudoille. Se on kaunis tapa. Omat edesmenneet läheiseni elävät muistoissani ja kulkevat mukanani. Ajattelen heitä aina silloin kun he tulevat mieleeni. Yhtenä päivänä tässä jokin aika sitten juttelin vanhan ja yhden rakkaimman ystäväni kanssa puhelimessa pari tuntia. Olen onnellinen siitä puhelusta. Kerroimme toisillemme, miten suuri merkitys meistä kummallakin on ollut toistemme elämässä. Vaikka se tiivis yhteinen aikamme on kaukana takana emmekä näe enää niin usein ja kummankin elämään on tullut uusia ihmisiä, ne ajat ja muistot elävät mielessämme niin kauan kuin elämme. Ja toivottavasti vielä senkin jälkeen.

Meidän kaikkien pitäisi kertoa läheisillemme, miten tärkeitä he ovat meille eikä vain odottaa sitä, että saamme itkeä haudalla. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän joudumme luopumaan. Ihmisistä, asioista, terveydestä, unelmista. Surusta tulee kunniavieras elämäämme. Siitä huolimatta meidän tulisi olla kiitollinen monesta asiasta ja löytää elämäämme mielekkyyttä. Monet ihmiset elävät jonkinlaisessa ikuisuuskuplassa torjuen kaikki luopumiseen ja kuolemaan liittyvät asiat mielestään, koska niiden ajatteleminen on heille liian ahdistavaa.Tai elävät sellaista elämää, mitä olettavat muiden heiltä odottavan.

Ikä vapauttaa sillä lailla, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän välittää muiden mielipiteistä. Minäkin uskalsin - ensimmäisen kerran elämässäni - lähteä yli viiskymppisenä "mielenosoitukseen", vaikka tiesin, että sinne ei kovin paljon ihmisiä tulisi. "Valtakunnan ensimmäinen kapinapappi" Kai Saidinmaa järjesti Seinäjoella Jalkapuuperformanssin 18.10 tueksi niille kahdelle pappikolleegalle, joiden samaa sukupuolta olevien vihkimisestä oli kanneltu tuomikapituliin ja jotka kantelut juuri sinä päivänä siellä käsiteltiin.

Tunsin suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä saadessani olla konkreettisesti mukana tukemassa asiaa, jota pidän tärkeänä. Kun Ylen toimittaja kysyi saako haastatella minua, halusin tuoda esiin ennenkaikkea sen, että kyllä täällä vanhoillisena pidettynä Pohjanmaalla on asiaan suvaitsevaisesti suhtautuvia ihmisiä aika paljon, mutta he eivät vain uskalla sanoa mielipidettään ääneen leimautumisen pelossa. Täällä kun ei saa näkyä eikä kuulua millään lailla, ettei sanota "mitä tuokin itsestään luulee".

Kun olin nuori, erosin kirkosta, koska sain yliannostuksen kaikesta uskonnollisuuteen liittyvästä, vanhempieni käännyttyä "lahkolaisiksi". Myöhemmin ymmärsin eron asioiden välillä ja tunsin tarvetta liittyä takaisin kirkkoon. Koska en ollut käynyt rippikoulua, pappi sanoi, että pitäisi käydä sellainen mukautettu aikuisrippikoulu. Mutta kun juttelin hänen kanssaan, hän totesi, että täytän kyllä "ripille pääsyn" kriteerit. Olen joskus sanonut puoliksi leikilläni, että olen päässyt rippikoulusta puhumalla läpi.

Vaikka en käy sunnuntaisin kirkossa enkä koe olevani ns. uskovainen, minulla on oma uskoni Kaikkivaltiaaseen, armoon ja anteeksiantoon. Persoonalliset kirkon työntekijät, oman tiensä kulkijat, kuten juuri Kai Saidinmaa, Ilkka Sariola, Haka Kekäläinen, Laura Mäntylä, Henna Salo ym. lisäävät kiinnostustani seurakunnan asioihin. Haka Kekäläisen Metallimessu Kauhajoella Nummijärven kirkossa on ollut yksi mieleenpainuvimmista seurakunnan tapahtumista.

Näin pimeimpänä vuodenaikana toivotan mielenrauhaa kaikille.