21.11.2004%20042.jpg

(Kuva Posiolta 2004)

Nyt on virrannut riittävästi vettä Lapuanjoessa, että uskallan kirjoittaa kaikesta siitä, mitä tapahtui ja miten sen koin. On asioita, joista en voi enkä halua kirjoittaa, kunnioituksesta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat yhä elämässäni. Kun luette tätä, muistakaa, että tämä on minun tarinani - toinen osapuoli voisi kertoa asiat toisin. Toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita en voi kirjoittaa, voin kirjoittaa vain miltä itsestäni kussakin tilanteessa tuntui.

Kun aloitan kirjoittamaan tätä, en vielä tiedä, montako osaa tähän tarinaan tulee. Sen tiedän, että tätä ei voi kirjoittaa yhdeltä istumalta. Tulisi liian pitkä eikä ehkä kestäisi pää. Sen verran voimakkaasti minulla on tapana uppoutua muistoihin, kun niitä kirjoittamalla käyn läpi. Siksi tuo osa / x.

Elettiin syksyä 2003. Olin valmistunut keväällä ammattikorkeakoulusta sosionomiksi ja tein ohjaajan sijaisuuksia mielenterveyspuolella, johon työhön olin opiskelut aloittaessani tähdännytkin. Olin ollut sinkkuna useamman vuoden ja aina välillä oli haku päällä, lähinnä nettideittifoorumeilla. Monenlaista tarjokasta olin vuosien mittaan tavannut tai jättänyt tapaamatta, mutta mitään kunnon suhdetta ei niistä jutuista syntynyt.

Muistan, että silloin kirjoitin kolmen tyypin kanssa. Se, josta olin aluksi eniten kiinnostunut, lopetti aika lyhyeen, koska meillä oli eri intressit elämän suhteen. Toiseksi kiinnostavimman kanssa olin jo sopinut tapaamisen, kun hänelle tuli este. (Tämä oli ns. kohtalon varjelusta.) Sovin siis tapaamisen kolmannen kanssa.

Ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tuli hänet nähdettäni, oli "ei paha, ei ollenkaan paha". Menimme syömään ja juttu luisti mukavasti. En kuitenkaan halunnut vielä tehdä mitään ratkaisua, koska olin sopinut tapaamisesta toisenkin kanssa. Sanoin jotain siihen suuhtaan, että haluan miettiä rauhassa.

Kauan ei minun tarvinnut asiaa miettiä, sillä seuraavana päivänä ehdokas nro 2 soitti ja kertoi itsestään sellaisia asioita, joiden kuulemisen jälkeen päätös oli helppo. Ko henkilöä en halunnut enää edes tavata. Otin yhteyttä edellisiltana tapaamaani kaveriin ja sovimme treffit seuraavalle viikolle. Toisen tapaamisen jälkeen ei tarvinnut enää tuumata, se oli siinä niinkuin voittomaali jääkiekon MM-kisoissa.

Asuimme eri kaupungeissa, välimatkaa noin 125 km. Kummankin työt saneli tapaamisajankohdat. Hänellä oli kaksi lasta, silloin 9 v. tyttö ja 4 v. poika, jotka olivat yhteishuoltajuudessa lasten äidin kanssa. Hän oli lähettänyt kuvan lapsista ja täytyy sanoa, että rakastuin heihin heti. Minä, joka olin tehnyt päätöksen, että en halua omia lapsia eikä minusta ole äidiksi.

Pojan tapasin ensin. Hän tuli junalla pojan kanssa. Odotin asemalaiturilla, kun he tulivat käsi kädessä alikulkutunnelista rappuja ylös. Jännitti, mutta kaikki meni hyvin. Tytön tapasin myöhemmin heidän kotonaan ja se vasta jännittikin, kun tiesin, että sen ikäiset tytöt saattavat olla jo kriittisiä uusia kumppaneita kohtaan. Tytöllä oli ollut minusta jokin käsitys, mutta hän yllättyi positiivisesti, kun olin monessa asiassa samantyyppinen kuin hänen äitinsä.

Melko pian tapasin lasten äidinkin. Se vasta jännittikin, mutta oli ihan ymmärrettävää, että hän halusi nähdä minkälaisen ihmisen seurassa hänen lapsensa viettävät aikaansa. Meidän välillä ei ollut koskaan mitään ongelmaa. Kukaan ei ollut tullut kenenkään väliin. Heidän suhteensa oli päättynyt jo aikaisemmin.

Ainoa ongelma, mikä asiassa oli, oli miehellä. Minussa ja lasten äidissä oli nimittäin joissakin asioissa liikaa samaa. Mies saattoi hermostua ihan käsittämättömistä jutuista ja hoki usein, että "kohtalo toistaa itseään". Siitä huolimatta se oli hän, joka alkoi puhua muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, että voisinko ajatella hakevani töitä hänen kotikaupungistaan ja muuttavani asumaan yhteen hänen kanssaan.

Olen aina ollut rohkea ja halunnut katsoa kaikki kortit, mitä elämällä on tarjottavana. Aloin silmäillä työvoimatoimiston sivuja ja haettavissa olevia työpaikkoja. Hän asui kaksikielisellä paikkakunnalla ja oma kielitaitoni ei olisi täyttänyt toisen kotimaisen kielivaatimuksia. Se rajoitti jonkin verran. Yksi paikka tuli hakuun ja pistin paperit. Pääsin haastatteluun ja yllätys oli suuri, kun sain tietää, että minut oli valittu 16 - 17 hakijan joukosta. Paikka oli ns. vakituinen.

Olin aivan täpinöissä, mutta ilon keskellä tein myös surutyötä. Jouduin jättämään osa-aikaisen sijaisuuden, joka olisi samoihin aikoihin muuttunut kokoaikaiseksi. Olin pidetty työntekijä ja muistan aina esimiehen sanat vaihtaessani - en alaa vaan asiakaskuntaa. Hän sanoi, että kyllä nekin ihmiset hoitajia tarvitsee, mutta hänen mielestään minun kykyni menisi hukkaan siinä työssä. Tässä asiassa hän oli enemmän kuin oikeassa, mutta se valkeni itselleni vasta paljon myöhemmin.

Pakkasten paukkuessa talvella 2004 aloin pakata tavaroitani. Osan myin kirpparilla, melkein kaikki huonekalut lahjoitin pois. Maaliskuussa 2004 olin valmis aloittamaan uuden työn ja uuden elämänvaiheen tietämättä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.