Kun eletään joulukuun 20. päivää ja ulkona on + 9 astetta eikä lumesta tietoakaan, niin pakko herkutella vajaa kaksi vuotta sitten tammikuussa Levillä ottamallani kuvalla, jossa pakkanen paukkui ja lunta oli vaikka muille jakaa. Noissa maisemissa huomasin ensimmäistä kertaa tykkääväni talvesta.

Syksy on mennyt todella nopeasti ja siinä mielessä helposti, että en ole juurikaan kärsinyt kesän loppumisen surusta enkä pimeän lisääntymisen aiheuttamasta alakulosta. Huomasin myös, että en ole päivittänyt tätä blogia moneen kuukauteen. Mielessä on kyllä ollut montakin asiaa / aihetta, josta olisi jotakin sanottavaa / muisteltavaa, mutta aika on karannut käsistä.

Työelämässä on ollut hektistä ja työpaikalla monenlaisia muutoksia, mutta vielä ei olla ihan kokonaan kyydistä tiputtu. Siinä vaiheessa, kun kehitys ja muutokset alkavat menemään nopeammin kuin mihin itse ehtii sopeutua, pitää kait joko vaihtaa työpaikkaa tai alkaa haaveilla eläkeiästä. No, tämän ikäisenä ei työpaikkaa niin vain vaihdeta. Ja jos herrojen suunnitelmat eläkeiän nostamisesta toteutuu, meikäläinen joutuu käymään töissä vielä rollaattori-ikäisenäkin. Siinä onkin sitten vierailijoilla arpomista, kuka on asiakas ja kuka työntekijä. :D

En ole siinä mielessä jouluihminen, että inhoan kaikkea jouluhössötystä. Varsinkin kaupallista ja joulua yli-ihannoivaa. Lahjoja en ole ostellut vuosiin. Jonain vuonna saan aikaiseksi muutaman kortin kirjoittamisen, jonain vuonna en. Tänä vuonna nippu kortteja lähti, viimeisenä edullisemman postimerkin päivänä tietenkin.

Osoitekirjaa selatessa ja kortteja kirjoitettaessa tuli haikea olo. Vuosi vuodelta vanhassa osoitekirjassa on yhä enemmän nimiä, joille haluaisi kortin lähettää, mutta joilla ei ole täällä enää osoitetta. Joskus ikävä edesmenneitä kohtaan on suurempi kuin niitä kohtaan, joiden kanssa olisi mahdollista viettää vielä aikaa.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmästä huomaa tässä elämässä joutuvansa luopumaan. Pahinta on ollut huomata ihmissuhteiden (erityisesti parisuhteiden) kestämättömyys. Se, mitä rakkaudeksi kutsuttiin, oli haalistunut polkemaan paikoillaan tai katkaistu väkivalloin äkillisesti rikkoen pysyvästi jotakin ihmisen sisältä. Onneksi elämässä on myös asioita, joista luopuu ilomielin. Se hiukan tasapainottaa elämän kulkua, että ei kaikki ole vain synkkää ja ikävää.  

Tänä vuonna olen poikkeuksellisesti kuunnellut joululauluja radiosta työmatkoilla jo joulukuun alusta saakka. Eikä ole ahdistanut. Paitsi avopuolisoa, joka on joutunut kuuntelemaan Raskasta joulua useampaan kertaan. Kinkun ostin ennen kuin pienet kinkut pääsisivät kaupasta loppumaan. Verhoja en ole vaihtanut, kun jäivät viime joulun jälkeen vaihtamatta. Ollaan nyt sitten oltu koko vuosi kuin ilotalossa, kuten joku maakuntalehden yleisönosastolla punaisista verhoista valitti. Ikkunoita en ole pessyt - pestään sitten ensi kesänä, kun jäi viime kesänäkin pesemättä. Mattoja ei vaihdeta kun niitä ei ole, paitsi eteisen matto ja terassin kynnysmatto.

Kaappeja en aikonut siivota, mutta sitten kävi sellainen vahinko, että kuiva-ainekaapin siivosin, kun huomasin, että siellä on paljon vanhaksi mennyttä tavaraa. Meillä kun ei kovin usein leivota, kun on niin laiska emäntä. Muutaman laatikonkin siivosin ja järjestelin uuteen uskoon, kun totesin, että muuten en saa ylimääräisiä kamoja tasoilta raivattua. Mutta mitään paineita en ole siivouksista ottanut. Teen vähän kerrallaan ja miten jaksan. Loput teen sitten joskus myöhemmin, kun saan itsestäni irti. Minulla kun ei ole mitään tarvetta näyttää kenellekään, miten ahkera ja aikaansaapa kodin hengetär olen. Oikea Marttojen painajainen siis! ;)

Jouluvaloja olen toki laittanut ja kynttilöitä poltetaan sekä sisällä että ulkona. Suklaata on tullut ostettua enemmän kuin jouluruokaa, mutta kyllä ne laatikot, salaatit ja limput vielä ehtii kaupasta hakea. Jouluyöt vietän töissä, mutta täytyyhän sitä välillä kotona käydä nukkumassa ja syömässä. Isännän ei tarvitse onneksi kaikkea aikaa yksin kotona viettää, kun hänen veli Ruotsista on tullut toisen veljen luokse kyläilemään ja sieltä löytyy juttuseuraa.

 Joulu on toki iso juhla, mutta miksi ottaa siitä liikaa paineita. Miksi kaiken pitäisi olla vimpan päälle. Miksi ei voi vain rauhoittua ja nauttia joulun tunnelmasta ja muistaa edes hetken aikaa joulun alkuperäinen tarkoitus. Joulu tulee, mutta myös menee - niin kuin joka vuosi. Joulun valmistelun ei tarvitse olla sisustuslehtien kilpavarustelua eikä turhan krääsän jakamista ympäriinsä.

Jos jotain todella hyvää haluaa tehdä niin voi kutsua kylään sen sukulaisen, naapurin, tuttavan tai jonkun muun, jonka tietää viettävän joulua yksin ja kärsivän siitä. Tai laittaa vaikka pienenkin summan esim. Pelasturarmeijan joulupataan tai muuhun vähävaraisille tarkoitettuun joulukeräykseen. Itselleni tuosta Pelasturarmeijan joulupadasta on tullut jokavuotinen perinne laittaa sinne netin kautta muutama kymppi. Myötätuntoni on heidän puolellaan, joilla on asiat paljon huonommin kuin itselläni. 

Joulun jälkeen ilahduttaa tietoisuus siitä, että päivät alkavat minuutti minuutilta pidentyä. Kunhan sitä lunta nyt ensin saataisiin, niin voisi sitten alkaa odottaa sen sulamista ja kevään tuloa. Näin me ihmiset eletään - usein odottaen sitä jotakin tulevaa niin että emme ehdi nauttia tästä hetkestä ja päivästä.

Rauhallista ja turvallista joulua blogini lukijoille!