(Kuva: pixabay.com)

 

Vuosi vaihtui, arki palasi ja elämä on taas mallillaan. Onnistuin selviämään joulusta ilman lisäkiloja ja juhlimaan vuodenvaihdetta ilman pakkokännäystä. Nyt ollaan jo hyvää vauhtia menossa valoa kohti ja fiilikset on sen mukaiset. Pitää vain totutella siihen, että kun kysytään ikää, muistaa sanoa oikean luvun.

Jos ei itse muista ikäänsä niin kyllä ympäristö siitä muistuttaa. Hiljattain tuli sähköpostiini ensimmäinen ET-lehden mainos. Muistan närkästyneeni jo 10 vuotta sitten, kun postista alkoi tulla "Lehti aikuiselle naiselle"- mainoksia. Enää ei posti tuo ilmaisia näytepakkauksia siteistä / tamponeista, vaikka niitä joudunkin yhä käyttämään. Kohta alkaa tulla inkontinenssisuojanäytteitä ja lopulta varmaan kokonaisia housuvaippoja. Sen jälkeen ohjeita siitä, miten voit itse suunnitella omat hautajaisesi.

Sain vihdoin viimein aikaiseksi hankkiutua uniapneatutkimuksiin. Olin verikokeissa ja yön aikaisia tapahtumia mittaava laite oli yhden yön juttu omassa kotona. Nyt sitten odotellaan tuloksia. Korvaan särähti vain laitetta hakiessani kysymys "oletko vielä työelämässä". Olisi pitänyt kysyä, että miten niin, mutta sanoin vain painokkaasti, että kyllä ja kolmivuorotyössä.

Mikä ihme tätä yhteiskuntaa vaivaa. Vai olenko niin tyhmä, että en ymmärrä, että parasta ennen - päiväys loistaa itsestäni jo kauas. Ok, myönnettäköön, että hiusraja pukkaa harmaata nopeammin kuin mitä jaksan siihen lisää väriä läträtä, mutta en hitto soikoon ole vielä poissa pelistä. Olkoonkin, että en ymmärrä vanheta arvokkaasti ja ole suostunut vaihtamaan suomirokkia suomihumppaan tai farkkuja ja hupparia "aikuisen naisen mallistoihin".

En kuvittele olevani nuori tai näyttäväni kaksikymppiseltä, mutta minkäs minä sille voin, että mieli vanhenee hitaammin kuin ikä ajokortissa. Kroppa tuo toki iän myötä jonkin verran rajoitteita ja kaikenlaisia kolotuksia ja pikkuvaivoja, mutta eivät ne saa minua vielä suunnittelemaan eläkepäiviäni.

En tehnyt yhtäkään uudenvuodenlupausta enkä vietä tipattomia kuukausia. En ole karkkilakossa enkä aloittanut hypersuperdiettiä tai valmennusohjelmaa maratonille. Pyrin syömään ja herkuttelemaan kohtuudella. Liikun siten, miten hyvältä tuntuu. Liikuntaa voi toki aina lisätä, mutta ei pakonomaisesti vaan siten miten hyvältä tuntuu. En halua olla hoikka enkä edes normaalipainoinen. Haluan vain voida hyvin.

Olen seurannut Facebookissa "Jenny ja läskimyytinmurtajat"-ryhmää ja hiukan kyllästynyt sen seuraamiseen. Aluksi idea ja ryhmä tuntui hyvältä, mutta nyt se on paisunut kuin pullataikina ja ryhmän alkuperäinen idea on jollain lailla hävinnyt. On hienoa, että lihavuutta koskevia myyttejä murretaan ja ihmisiä kannustetaan hyväksymään itsensä sen kokoisena kuin he ovat / tuetaan muutokseen. Mutta jos kaiken keskipisteenä on se, miltä ihminen näyttää, se tuntuu aika pinnalliselta ja kyllästyttävältä.

Monelle on varmaan iso askel itsensä hyväksymisessä se, kun ottaa itsestään selfie-kuvan jumppa- tai juhlavaatteissa ja postaa sen ryhmään oman tarinansa kera. Mitä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja kehuja julkaisu saa, sitä tyytyväisempi voi olla. En moiti tällä kritiikillä niitä ihmisiä, jotka ehkä ensimmäisen kerran tuntevat saavansa äänensä kuuluviin. Kritisoin sitä jokapuolella rönsyilevää selfie-kulttuuria, jolla tarkoitan tässä nyt muutakin kuin kuvan ottamista itsestä.

Ei ihme, että tutkimuksien mukaan nuorison luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt, kun tutti vaihdetaan älypuhelimeen ja pelikonsoleihin. Nuorison idoleja eivät enää ole urheilijat tai muusikot vaan tubettajat, joiden ura ja tunnettavuus on kiinni siitä, miten paljon katsojia ja jakajia oman itsensä kuvaaminen saa YouTubessa.

En väheksy valokuvaa enkä elävää kuvaa - ne ovat loistavia taidemuotoja. En vain ymmärrä sitä, miten voi olla kiinnostavampaa kuvata itseään kuin muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Itse olen mieluummin kameran takana kuin edessä, vaikka en mikään mestarikuvaaja olekaan. Kuvatessa tärkeämpää on se, mitä näkee kuin miltä näyttää.

Samoin on sanojen kanssa. Tätä kirjoittaessa on tärkeämpää se, mitä haluan näillä sanoilla sanoa kuin se, kuka nämä sanoo. Kiitos siitä, että olet mukana ja lukemassa näitä sanoja! Mukavaa alkanutta vuotta!

PS. Postaan tämän kirjoituksen poikkeuksellisesti molempiin blogeihini, koska niillä saattaa olla eri lukijat ja olen viime aikoina ollut hiukan laiska kirjoittamaan mitään.