nettideitti.jpg

(kuva googlesta: helsinginuutiset.fi)

 

Vapaapäivänä olisi mukava nukkua pitkään, mutta aamuvuorot ovat taas sekoittaneet rytmini niin, että herään jo viiden kuuden maissa ihan itsestäni. Elämä on palannut taas siltä osin normaaliksi, että avomieheni on päässyt takaisin työelämään ja vuorotyöläisenä itselläni on enemmän ns. omaa aikaa. Ei toisen kanssa asuminen ja eläminen elämää rajoita, mutta nautin siitä, kun saan olla ihan yksin kotona. Tämä on varmaan monelle nuorelle parille käsittämätön asia. Itse olen jo ylittänyt sen iän, jolloin elämän tärkein asia on koko ajan toisen kainalossa nyhjääminen.

Toisin oli sinkkuvuosina. Sillä niistähän te haluatte kuulla valittuja paloja, eikä mistään auton vioista ja hajonneista jääkaapeista, vai mitä. Kirjoitin "Nettideittailua villeinä sinkkuvuosina, osa 1" 24.7.2015 ja lupasin jatkaa seuraavalla kerralla. Meikäläisen kirjoittamisinto ja asiat, joista haluaa kirjoittaa, vaihtelee, joten asia jäi kesken. Jatkan nyt. Tällä kertaa en ole lomalla enkä nauttinut viiniä.

Palaan siis sinkkuvuosiin 1999 - 2003. Olin päässyt tutustumaan nettideittailun saloihin. Se oli silloin vielä melko tuore asia eli tapahtui paljon ennen kuin "Klikkaa mua"- sarja esitettiin. Koska en tanssinut enkä ollut sen näköinen ja kokoinen, että miehet ihastuisivat minuun vastaan tullessaan tai baareissa, totesin nettideittailun helpommaksi tavaksi tutustua uusiin ihmisiin. Eli potentiaalisiin miesystäväkandidaatteihin.

En salannut sitä, että olen isokokoinen (=läski), vaikka en sitä ihan ensimmäiseksi maininnutkaan. Kun kerroin olevani "pyöreä" tai jotain muuta nätimpää kuin läski, osa lopetti yhteydenpidon siihen. Kaikkia se ei häirinnyt. Jos joku luulee, että lihava ihminen on niin epätoivoinen, että kaikki hänet huolivat kelpaisivat niin erehdys. Kyllä minäkin niitä "rukkasia" annoin.

Toiset nettitreffini sovin rautatieasemalle. Mies tuli pohjoisesta päin. Oli ihan siisti ja asiallinen tyyppi. Siinä se olikin, liian asiallinen ja "kuiva", kuin joku poliitikko tai kunnan virkamies. Oli muistaakseni papin poika. Kävimme syömässä. Asiallisesti. Ja kun sen jälkeen olimme yhteydessä, kerroin asiallisesti, että ei. Mies oli valtavan pettynyt. Kertoi, ettei ollut koskaan aiemmin mennyt tapaamisessa niin pitkälle - siis tavannut ja käynyt syömässä? Kertoi jo kyselleensä asuinpaikkakunnaltaan sosionomille töitä. No huh huh. Toivon vain, että löysi asiallisen naisen.

Kahdesta nettideittitapauksesta en kerro vielä tässä vaiheessa, koska kumpikin on sen verran ajallisesti laaja ja itselleni merkittävien tapahtumaketjujen alku, että ne ansaitsevat ihan oman lukunsa. Ja täytyyhän sitä jännite näissä oman tien kulkijan tunnustuksissa säilyä. Sen verran voin paljastaa, että kumpikin tapaus sijoittuu alkuvuoteen 2002.

Vielä pari tapausta noilta vuosilta. Yhden toisessa kaupungissa asuvan kanssa kirjoittelin. Kaveri tuntui ihan mukavalta, joten oltiin edetty siihen vaiheeseen, että juttelimme puhelimessa. Tapaamisestakin oli puhuttu. Kerran sain inspiraation lähteä ajelemaan ja tapaamaan tätä kaveria. Itselleni hiukan vieraammassa kaupungissa osasin kartan avulla perille. En osannut ihmetellä, kun mies pyysi soittamaan, kun olisin pihassa niin hän tulisi avaamaan oven.

Se oli kerrostalo kaupungin keskustassa. Autosta näin, että hahmo lähestyi. Pitkä. Ja laiha. Hyvin laiha. Asunto oli hyvin pieni ja hyvin siisti. Oli kaksi huonetta ja wc/suihku.  CD-levyt olivat aakkosjärjestyksessä seiniä kiertävällä hyllyllä. Kirjahyllyssä oli kansioita vuosilukujärjestyksessä. Toisessa kirjahyllyssä sarjakuvakirjoja ja saman teeman mukaisesti oli pöydällä olevat tabletit ja vessan suihkuverho. Oli hiukan outo olo. Kaveri halusi soittaa minulle jotain kouluaikaista nauhoitettua sketsiä, joka nauratti häntä kovasti.

Tapaamisen loppupuolella hän halusi tietää, olisimmeko me nyt pari. Oli pakko antaa kieltävä vastaus. Kaverissa oli jotain outoa ja toisekseen hän oli niin laiha, että en olisi kehdannut kulkea parina itseäni kiloissa puolta vähemmän painavan miehen - tai oikeastaan pojan - kanssa. Sinänsä nurinkurista, moni mies ei olisi kehdannut kulkea parina minun kokoiseni naisen kanssa. Tapaaminen päättyi kiusallisesti. Mies alkoi itkeä tyyliin "Miksi mulle käy aina näin". Pyysin anteeksi ja pakenin paikalta.

Joitain kuukausia myöhemmin ajelin ystäväni kanssa kyseisessä kaupungissa. Hän kysyi, missä se talo oli, jossa kävin tapaamassa sitä miestä. Muistin talon ja osoitettuani sen, ystäväni alkoi nauraa aivan vääränä. Hän kertoi, että ko talossa sijaitsee kehitysvammaisten asuntola. Se selitti kaiken.

Kaikki nettikontaktit eivät johtaneet tapaamiseen, eivät edes puhelimitse juttelemiseen. Olin aika tarkka siitä, kenelle ja missä vaiheessa kerroin esim. koko nimeni, puhelinnumeroni tai missä asun. Jos vaistoni varoitti pitämään siinä vaiheessa hiukan etäisyyttä, en kertonut mitään henkilöllisyyttäni paljastavia tietoja. Yksi tällainen tapaus on jäänyt mieleen. Mies oli minua hiukan nuorempi ja asui viereisellä paikkakunnalla. Hän kirjoitti aika hauskasti. Siinä vaiheessa, kun hän kertoi halunneensa aina tulla kookkaan naisen alistamaksi, katkaisin yhteydenpidon.

Ensinnäkään en olisi osannut kuvitella itseäni jossain nahkakorsetissa, verkkosukissa ja korkokengissä ruoska kädessä alistamassa jotain miestä. Ei olisi ollut minun juttuni. Ja toisekseen samalla paikkakunnalla asuva opiskelukaverini kertoi kysyttäessä tietävänsä ko tyypin ja että tyypillä oli hieman kyseenalainen maine ja että hän saattaisi olla jopa vaarallinen. Vaistoni oli siis oikeassa.

Yhden miehen kanssa kävimme pikaisesti kahvilla - siis oikeasti vain kahvilla - enkä muista hänestä muuta kuin että tapaaminen jäi lyhyeksi ja mies osoitti sanattomilla eleillä, että ei ollut kiinnostunut enää sen jälkeen kun näki minut.

Nuo sinkkuvuodet päättyivät kolmannen exäni tapaamiseen. Se suhde onkin elämäni kipein juttu ja siitä kertomiseen voi mennä vielä aikaa. Mutta jos kronologisesti edetään tällä elämänpituisella matkalla niin sen stoorin kertominen olisi edessä. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä tänään, vapaapäivänä, kun aurinko paistaa.