Tuntuu jotenkin nololta, että en ole taas pitkiin aikoihin kirjoittanut uusia artikkeleita näihin blogeihini. Sivunäyttöjen mukaan näissä kuitenkin käy joka päivä joku, muutamasta kävijästä muutamaan kymmeneen. Esim. 7.4 tässä blogissa oli 82 käyntiä.

Oman tien kulkijan tunnustuksetkin ovat pysähtyneet vuoteen 1999, jolloin tapahtui elämäni ratkaisevin käännekohta. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut...

Kevät on vilahtanut ohi nopeasti sekä töissä että kotona. Monia hyviä suunnitelmia ja aikomuksia on pään sisällä pyörinyt, mutta jostain syystä en ole oikein saanut otetta mistään. En tiedä onko se tämä ikä vai mikä. Syitä, oikeita ja teko-sellaisia löytyy aina.

*     *     *     *     *     *     *

Nyt on tarve napista. Meikä on kurkkua myöten täynnä tuota vaalihössötystä, jota tulee joka tuutista. Aion äänestää, se on selvä, mutta ehdokkaan valinta on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa. Puolueen valinta on ollut helpompaa kuin ehdokkaan. Vastaavissa vaaleissa aikaisemmin äänestämäni eivät ole tällä kertaa ehdolla. Vaalikoneista on ollut hyötyä, antavat pääosin samansuuntaisia ehdotuksia. Myös sen suhteen, keillä on kaikkein vähiten samoja mielipiteitä kuin itselläni.

Viikolla sattui hassu juttu. Työmatkallani joudun katselemaan samoja naamoja tien varsilla joka päivä, nimittäin vaalimainoksissa. Jostain syystä ne ärsyttää näkökenttää ja tympii mieltä - yli puoluerajojen. Eli tästä voi jo päätellä, että tienvarsinaamoista yksikään ei tule ääntäni saamaan.

Erityisesti ärsyttää erään istuvan kansanedustajan mainos, ihan vaan sen vuoksi, millaisia älyttömyyksiä hän on mielestäni julkisuuteen suustaan päästänyt. Tokaisin kotona ja työpaikan palaverissa, että tekisi mieli käydä piirtämässä ko henkilön kuvan otsaan k.... (se toinen, vähemmän taiteessa esiintynyt sukupuolielin), mutta olisi enemmän kuin hiukan noloa, että viiskymppinen ämmä jäisi moisesta teosta kiinni.

Naurunremakan lisäksi sain vastauksen, että "sinäkö se oot niitä vaalimainoksia käynyt tärvelemässä". Viikolla nimittäin oli lehdessä ollut uutinen, että joitakin vaalimainoksia oli tärvelty ja että siitä on tehty oikein rikosismoituskin. Yövuorojen vuoksi päivän lehtien luku oli jäänyt odottamaan vapaapäiviä enkä ollut tietoinen kyseisestä jutusta. No, nyt sitten tämän blogipäivityksen jälkeen saan odottaa kauhulla, koska tulee kutsu kuulusteluihin... ;)

*     *     *     *     *     *     *

Olen mieleltäni ikuinen kapinallinen. Joku voi kyllä olla eri mieltä ja sanoa kapinaani keski-iän kalkkeutumiseksi ja ennakkoluuloisuudeksi, mutta itse olen eri mieltä. En kuulu siihen sukupolveen, jonka mukaan ennen kaikki asiat olivat paremmin. Ei siinä ollut mitään hohdokasta, kun piti käydä talvipakkasella ulkohuussissa tai kantaa tiskivesi navetan kyökistä. Mutta meikäläisen elinaikana maailma, tekninen kehitys ja ihmisten elämänarvot ovat muuttuneet sen verran radikaalisti, että jossain vaiheessa pieni, hiljainen kapinointi niitä vastaan on ihan terve ilmiö.

80-luvulla ihmettelin, kun näin ensimmäisen VHS-videomainoksen. Miten voi olla mahdollista, että telkkarista voi äänittää! Silti ostin ensimmäiset videoni 80-luvun lopulla, opintotuella. Vaikka minulla on yhä tallessa musiikkikasetteja, hankin CD-soittimen jo 80-90-luvun vaihteessa. Syy oli selvä - Ismo Alangon "Musta laatikko"-kokoelmaa ei saanut kuin CD-versiona. Ennen kerättiin vinyylejä ja nyt ne ovat tulossa uudelleen. Itse olen CD-levyineni jäämässä vähemmistöön, kun en ole halunnut hankkia MP3-soitinta ja tallettaa mielimusiikkiani muistitikuille. Musiikkiin pätee sama kuin kirjoihin - haluan nauttia niistä konkreettisina esineinä.

Kännykän hankkimista vastustin kauan. Sitä sanottiin siihen aikaan juppiluuriksi. Nyt menossa on jo ties kuinka mones kännykkä. Se on ihan näppärä vehje ja on syrjäyttänyt lankapuhelimen jo vuosia sitten. Mutta se on edelleen minulle puhelin, jolla pääasiassa soitetaan, lähetetään tekstiviestejä ja joskus voidaan ottaa kuvia. Käytän sitä myös herätyskellona. Sen saa näppärästi äänettömälle, kun haluaa olla rauhassa / tavoittamattomissa, mutta silti siitä näkee, jos jollakulla on ollut asiaa ja voi soittaa takaisin parempana ajankohtana.

Yksi tekniikan kehityksen vikatikki on ollut älypuhelimen keksiminen. Tai ei varsinaisesti keksiminen vaan se, minkälaisen henkilökohtaisen suhteen liian moni on tähän laitteeseen luonut. Jos ennen sanottiin, että auto on miehelle peniksen jatke niin tänä päivänä älypuhelin on monelle - sekä miehelle että naiselle - aivojen jatke. En kiistä, etteikö siinä olisi paljon monen elämää helpottavia ominaisuuksia. Väitän kuitenkin, että liian tiivis suhde älypuhelimen kanssa on vieraannuttanut monet, varsinkin itseäni nuoremmat sukupolvet, liiaksi oikeasta elämästä.

Maailma on muuttunut, ok, mutta nuorten ja lasten kasvaminen koneiden ja laitteiden kanssa niin, että he eivät osaa enää esim. leikkiä ja liikkua ulkona, on yksi tämän päivän masentavimmista ilmiöistä. Oikein käytettynä tietotekniset laitteet ovat hyvä apu oppimisessa ja opiskelussa, asioiden hoitamisessa ym. mutta elämän keskittäminen pääasiassa teknisten laitteiden välillä tapahtuvaan kommunikointiin kapeuttaa lapsen ja nuoren maailmankuvaa ja vieraannuttaa hänet oikeasta elämästä.

Pelimaailma vetää puoleensa tietyntyyppisiä lapsia ja nuoria, joilla voi olla vaikeuksia jossain vaiheessa erottaa pelilogiikan luoma maailma oikeasta maailmasta. Väärin käytettynä esim. sosiaalinen media lisää nettikiusaamista, valheellisen identiteetin luomista, ulkonäköpaineita ja kapeuttaa oikeita sosiaalisia suhteita. Tekniikan arkipäiväistyminen voi johtaa pahimmillaan kirjoitus- ja lukutaidon surkastumiseen. Eikö nyt jo kaavailla kaunokirjoituksen opettamisen lopettamista kouluissa?

Tässä vaiheessa olen iloinen siitä, että minun ei tarvitse nähdä mihin tuo tie muutaman sukupolven päästä johtaa. Nyt jo on nähtävissä työpaikoilla nuorempia sukupolvia, joille pitää melkein rautalangasta vääntää, että työaika ei ole tarkoitettu netissä ja sosiaalisessa mediassa älypuhelimilla surffailuun. He ovat kasvaneet niin kiinni laitteisiinsa, että heille niiden käyttö aina ja kaikkialla on itsestäänselvyys.

Hankin ensimmäisen tietokoneeni aikuisopiskeluaikana 2000-luvun alussa. Asensin sen itse käyttöohjeiden ja nettitukiopastuksen avulla. Opettelin myös käyttämään sitä itse, joten kohdallani ei voi puhua iän tuomasta tietokonepelosta tai -vastaisuudesta. En osaa kaikkea, en varsinkaan sitä, mitä ne nuoremmat, joille tietokoneen käyttö on kuulunut opetusohjelmaan jo ala-asteelta lähtien. Osaan joissain kohdin enemmän kuin jotkut omasta ikäluokastani. Olen myös oppinut paljon erehdysten kautta. Joissain kohdin heittäydyn "avuttomaksi" ja annan miehen näyttää osaamisensa. Heikko kohtani tietokoneiden ja ohjelmien kanssa on kärsimättömyys. Pinna palaa kun kone takkuaa, vaikka syy olisi omassa osaamattomuudessa / hätäisyydessä.

Vastustan omalla kohdallani äly / kosketusnäyttöpuhelimen hankkimista niin kauan kuin näppäinpuhelimia on saatavilla. Älypuhelimet ovat mielestäni käytössä epäkäytännöllisiä, liian isoja, liian herkkiä rikkoutumaan, liian pientä näpertämistä vaativia isosormiselle. Perinteinen pöytätietokone on miellyttävämpi käyttää kuin kannettava, vaikka läppäri onkin kätevä reissussa. Jos käytän läppäriä, siinä on oltava hiiri. Muuten se on sellaista epämääräistä sormella söheltämistä.

Sosiaalista mediaa en sinällään vastusta. Enhän muuten voisi kirjoittaa tätä blogiakaan. Facebookissa olen ollut jo vuodesta 2007, mutta en ole kiinnostunut instagramista, twitteristä tai muista vastaavista. Sähköposti, Facebook, blogit ja muu tarpeellinen netin kautta tapahtuva asiointi ja toiminta riittää minulle. Hoidan raha-asiani netin kautta ja ostan lippuja keikoille netistä. Messengerin ja skypen käyttö on jäänyt opettelematta, mutta 2 /4 elämäni pitkäaikaisemmista ja vakavammista parisuhteista on löytynyt netin kautta.

*     *     *     *     *     *     *

Oliskohan ne päivän napinat tässä. Enempää tuskin jaksatte kerralla lukea. Jatkan keski-ikäsen kalkkiksen elämääni siirtymällä sohvalle Watson-tallenteiden pariin.