Tämä on ollut suoraan sanoen aika masentava viikko. Kukaan ei ole kuollut, auto ei ole hajonnut enkä ole pahoittanut mieltäni kenenkään sanomisista tai tekemisistä. Muutaman päivän sisällä on vain tullut sellaista infoa, joka on saanut minut apealle mielelle. Mikään niistä asioista ei ole kohdistettu mitenkään henkilökohtaisesti itseeni, joten siitä ei ole kysymys. On vain asioita, jotka vaikuttavat lähitulevaisuudessa taas toisiin asioihin jne. Pahinta on ehkä se, että en voi kertoa suoraan mistä on kysymys, koska olen vaitiolovelvollinen.

Mikään laki ei voi kuitenkaan kieltää tilittämästä omia fiiliksiäni ja sanomaan mielipiteitäni asioista yleisellä tasolla. Sanon ensin, että en ole mielestäni automaattisesti muutosvastarintainen ihminen. En myöskään ole niin kaavoihin kangistunut, että ajatus asioiden muuttumisesta - mikäli muutos on eteenpäinvievä - aiheuttaisi heti ahdistusta. Päinvastoin - tykkään haasteista ja olen useimmiten innokas oppimaan uutta.

Olin pari vuotta sitten kuntoutuksessa, jossa opin sen, että on turhaa ja oman energian tuhlausta stressata asioista, joille ei voi itse mitään. Tätä olen yrittänyt noudattaa ja se on vaikuttanut positiivisesti mielialaan, työmotivaatioon ja jaksamiseen. Olisi raskasta elää, jos kantaisi koko maailman murheita hartioillaan. Median jakamaan tietoon kannattaa suhtautua maltillisesti, sillä medialla on taipumus värittää asioita ja lietsoa paniikkia, esim. kansainvälisistä kriiseistä, maailmanlaajuisista epidemioista ja politiikasta. En tarkoita, että ei asioita pitäisi ottaa vakavasti, mutta äkkiä siinä pyörähtäisi oma pää jos esim. valvoisi yöt kuunnellen, koska Putin hyökkää Suomeen. Politiikka on myös sellaista pelleilyä ja showta, että ei sitä kovin aktiivisesti jaksa seurata. Sitä yrittää vain elää omaa elämäänsä ja sopeutua siihen, mitä tuleman pitää.

Työelämän koveneminen on kuitenkin asia, josta ei voi olla välittämättä, koska se koskee kaikkia, myös tulevia sukupolvia. En puhu nyt työttömyydestä, joka itsellenikin tuli tutuksi 1990-luvulla. En puhu myöskään yt-neuvotteluista, vaikka oma elämänkumppanini joutui irtisanotuksi niiden seurauksena 26 työvuoden jälkeen.

Puhun siitä ristiriidasta, joka saa yksittäisen työntekijän tuntemaan itsensä aika mitättömäksi nappulaksi tässä yhteiskunnassa, jota pyörittää vain yksi asia - raha ja voiton maksimointi. Olen kouluttanut itseni kahteen ammattiin elämäni aikana. Olen ollut eri työpaikoissa, eri työnantajilla ja työskennellyt eri kohderyhmien kanssa. Pidän työstäni ja toivon voivani työskennellä siihen asti, kunnes pääsen / joudun eläkkelle, koska olen ottanut asuntovelkaa ja haluan muutenkin jo tällä ikää elättää itse itseni.

En rutise palkan pienuudesta, vaikka jään tilastoissa palkassa keskiarvon alapuolelle, koska ymmärrän, että palkoista päättävät valtakunnallisesti eri työmarkkinaosapuolet ja ne perustuvat työehtosopimuskohtaisiin taulukoihin. En myöskään rutise (paitsi joskus) työhön, työaikoihin, työolosuhteisiin ja työpaikkoihin liittyvistä epäkohdista, koska olen itse valinnut ammattini ja allekirjoittanut työsopimukseni. Ja monessa erilaisessa työssä ja työpaikassa olleena tiedän, että jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolella. Ehkä silloin, jos toimitaan työehtosopimusten vastaisesti, maksetaan alipalkkaa tai muuten kohdellaan työntekijää epäeettisesti. Näitäkin tapauksia tiedän tuttavapiiristäni, mutta niiltä olen onneksi itse säästynyt työelämäni aikana.

Olen keskiverto ja joissakin asioissa jopa aika hyvä työntekijä. Omien resurssieni rajoissa pyrin tekemään työni hyvin, tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja käyttäytymään muutenkin asiallisesti - mitä nyt ääni joskus kohoaa tarpeettoman kovalle, mutta se on tyyppivikani. Vaikka osaankin jotakin hyvin, en silti kuvittele olevani korvaamaton. Pyrin siihen, että jos on kanttia puhua selän takana, pitäisi myös olla kanttia sanoa ne asiat asianosaisille kasvotusten. Ymmärrän, että kaikki ei mene aina niin kuin itse tahtoisin eli uskallan sanoa olevani joustava ja sopeutuvainen. Olen myös väärässä, osaan pyytää anteeksi ja myöntää, että mokasin. Voisiko siis sanoa, että kannan vastuun tekemisistäni / tekemättä jättämisistäni enkä yritä laittaa omia mokia toisten piikkiin.

On muutama asia, joihin minun on ollut vaikea sopeutua. Yksi on osaamiseni, kokemukseni ja ammattitaitoni ohittaminen. Lähiaikoina sellaista ei ole tapahtunut, mutta olen kokenut aiemmin sen, että jonkin valtakunnalliselta tasolta tulevan byrokraattisen pykälän muuttuminen on muuttanut työnkuvaani siten, että en ole saanut enää tehdä joitain työtehtäviä, josita minulla on ollut vuosien kokemus ja jotka olen hallinnut hyvin. Asialle en voi itse mitään - ellen sitten lähtisi työn ohella moneksi vuodeksi opiskelemaan, mihin minulla ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta.

Hukkaan heitetty osaaminen suututti ja sen alueen ammattitaidon näivettyminen turhautti, mutta olen jo sopeutunut, koska en muuta voi. Uskon, että joillakin aloilla moni muukin on joutunut kokemaan samankaltaisia asioita. Ymmärrän, että erilaiset pykälät ja säädökset muuttuu, mutta on mielestäni väärin, että kokemus ohitetaan. Ikäänkuin osaamisesi vanhenisi itsesi vanhenemisen myötä. Ja silti puhutaan paljon siitä, miten arvokasta pitkä kokemus ja osaaminen on työelämässä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miten turhauttavalta tämän ristiriidan huomaaminen alkaa 40 - 50 vuotiaista ja vanhemmista työntekijöistä tuntua. (Eli esim. rekkakortin vastentahoisesti päivittämään joutuneet - sympatiani on puolellanne. Toisaalta, sehän koskee kaikkia, ikään katsomatta.)

Toinen asia, joka joskus ärsyttää on se, että puhutaan niin paljon siitä, miten työnantajat satsaavat työhyvinvointiin ja työssä jaksamisen tukemiseen, mutta käytöntö kertoo toista. Mitä suuremmasta organisaatiosta on kysymys, sitä kauempana asioista ja käytännöistä päättävät tahot ovat ja sitä vähemmän ne tietävät yksittäisten työyksiköiden tarpeista ja työhyvinvoinnin edellytyksistä. Jokainen yksikkö on omanlaisensa ja mikä sopii yhteen paikkaan ei välttämättä toimi toisessa paikassa. Lähiesimiehet tuntevat työntekijänsä ja heidän erilaiset tarpeensa esim. työssä jaksamisen suhteen, mutta jos ylemmältä taholta käskytetään, ovat heidänkin kätensä sidotut.

En halua valittaa, mutta... sen yhden mainoksen miehen sanoin... kyllä tämä nykypäivän meininki joskus masentaa. Ole siinä sitten positiivinen, motivoitunut ja lojaali työntekijä, kun muutosta tulee muutoksen perään, kieltoja ja rajoituksia toisensa perään. Näidenkin mielipiteiden kirjoittaminen mietitytti pitkään - uskallanko sanoa vai saanko tästä vakavan varoituksen tai peräti potkut...

Korostan vielä - tämä kirjoitus on oma mielipiteeni yksityisenä henkilönä nykypäivän työelämän trendeistä eikä koske yksittäistä työnantajaa vaan on sovellettavissa mille tahansa alalle ja sektorille. Pakko oli taas avautua. Kiitos ja anteeksi.