Ylihuomenna on äitienpäivä. Muutama viikko sitten kävin katsomassa dementoitunutta äitiäni. Hän asuu vielä isäni kanssa heidän 90-luvun lopulla rakennuttamassaan pienessä puutalossa. Suhteeni äitiini ei ole koskaan ollut lämmin ja läheinen. Olin se hankala lapsi, joka ei totellut ja piti liian kovaa ääntä. Sain äidiltäni elämän, mutta aika heikot eväät reppuun. Jo lapsena minuun istutettiin äitini toimesta ajatus, että olen "hullu". Vasta aikuisena, kun sain mustaa valkoisella eli nähtäväkseni ja kopioitavakseni luvan kanssa asiakirjoja lapsuuteni ajoilta, ymmärsin enemmän.

Meillä ei juopoteltu eikä lyöty enemmän kuin siihen aikaan (60-luvulla) oli tapana. Joskus sain kait piiskaa ja tukkapöllyä, mutta ei niistä sen suurempia traumoja ole jäänyt. Ilmapiiri sen sijaan oli henkisesti köyhä ja erilainen kuin muilla ikäisilläni. Meillä ei ollut autoa eikä televisiota ja sodan aikaisesta radiosta kuului vain yksi kanava. Vanhempieni elämässä ei ollut kuin työ maatilalla ja 80-luvun alusta asti uskonnollinen lahko ja hurmoshenkisyys. Onko siis ihme, että murrosikään tultuani alkoi Kapina isolla alkukirjaimella.

Selvisin lapsuudesta ja nuoruudesta ihme kyllä suhteellisen normaaliksi ihmiseksi. Opiskelin, olin töissä, seurustelin - kaikkia noita useampaan otteeseen. Yhteen isoon asiaan etäinen suhde äitiin on elämässäni osittain vaikuttanut. En ole halunnut biologisia lapsia enkä tulla äidiksi. Nuorempana ehkä, koska se "kuului asiaan", mutta löydettyäni elämässä oman tieni, olen estänyt sen teknisesti lopullisesti eli pistättänyt "piuhat poikki". Ja se on ollut elämäni paras päätös.

En koe jääneeni mistään paitsi. Olen iloinen siitä, että olen uskaltanut uhmata vallitsevia oletuksia ja valita vapaaehtoisen lapsettomuuden. Näen vanhemmuuden tänä päivänä niin vastuullisena ja suurena asiana, että minun repustani ei olisi siihen eväitä löytynyt. Valintani on vastuullinen - tässä maailmassa on jo liikaa vanhempiensa traumoista kärsiviä lapsia. Minulla ei ole ollut tarvetta jatkaa sukuani eikä geenejäni - eikä äitini henkistä kylmyyttä.

Äitienpäivä on yksi päivä muiden joukossa, minulle ei niin merkityksellinen kuin monelle muulle. Joku on joskus sanonut, että pitäisi olla kiitollinen, kun vanhemmat vielä elää. En silti suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että henkinen välimatka vanhempiini on moninkertaisesti fyysistä välimatkaa pidempi. He tuntuvat välillä täysin vierailta ihmisiltä. Jonain päivänä heitä ei enää ole. Jonain päivänä ei minuakaan enää ole. Syntymä ja kuolema, kaksi varmaa asiaa elämässä. Kaikki muu siinä välissä onkin sitten epävarmaa. Minä elän ja välillä kompastelen tielläni, mutta tämä on minun tieni, minun elämääni.