Viikonloppuna pysäytti uutinen itseäni nuoremman kolleegan kuolemasta. Tällä ikää sitä avaa lehden kuolinilmoitussivulta aina pienen pelon kanssa, "kun ei vain olisi ketään tuttua". Kaksi asiaa tässä elämässä on varmaa, syntymä ja kuolema. Jos olemme täällä, olemme joskus syntyneet ja siten myös jonain päivänä kuolemme. Siitä vain ei puhuta kovin usein. Kuolemanpelko saa torjumaan ajatuksen omasta kuolemasta.

Ajattelen, että elämä on lahja, joka on meille annettu. Kukaan meistä ei tiedä, koska oma tai läheisen lähtö tulee. Ymmärrämme vanhoja ja / tai vakavasti sairaita ihmisiä, jotka haluaisivat jo päästä pois, mutta lapsen, nuoren tai parhaassa iässä olevan, terveen aikuisen äkillinen kuolema järkyttää. Se aiheuttaa vihaa, jos kuoleman on aiheuttanut välillisesti joku ihminen. Kysymme MIKSI, saamatta koskaan vastausta. Olemme vihaisia sairaudelle, Jumalalle, kohtalolle, onnettomuudelle, elämälle. Silti se ei muuta tosiasiaa, että läheinen ihminen on poissa.

Menetykset kuuluvat elämään. Itsekin olen joutunut luopumaan itselleni tärkeistä ihmisistä, isoäidistä, tädistä, kaukaisesta ystävästä ja exäni äidistä, joka sairasti syöpää ja jonka kanssa juttelimme usein kuolemasta. Myös eron tai ystävyyden katkeamisen kautta tapahtuneet luopumiset tuntuvat joskus kuin pieneltä kuolemalta. Itselle joskus tärkeää ihmistä ei enää ole omassa elämässä, jos välit ovat kokonaan poikki.

Nuorena koko elämä on edessä. Täynnä haaveita ja unelmia. Toiset toteutuvat, toiset eivät. Joskus unelman kariutuminen osoittautuu myöhemmin hyväksi asiaksi, kun elämä antaakin jotain vielä enemmän. Nuorena kuolema on kaukainen asia, "ei koske minua" tyyliin. Mutta iän myötä kuolemasta tulee yhä konkreettisempi asia. Ei niin, että sitä odottaisi tai pelkäisi - sen vain tietää olevan tulossa, joskus omallekin kohdalle.

Jokaisella ihmisellä on jokin käsitys siitä, mitä elämä on ja mitä mahdollisesti kuolema - jos asiaa vain uskaltaa ajatella. Toiset uskovat kuoleman jälkeiseen elämään, toiset jälleensyntymiseen, toiset siihen, että kun ihminen kuolee, se on siinä, vain ruumis ja nimi hautakivessä / uurnalehdossa. En ota kantaa siihen, mikä on oikea ja mikä väärä uskomus, kun en sitä 100 % varmuudella tiedä. Voin vain kertoa siitä, mihin itse uskon ja mitä toivon.

Uskon, että tässä maailmassa on paljon sellaisia asioita, joita emme pienen järkemme kapasiteetillä kykene ymmärtämään. Jotkut takertuvat ns. pikkuseikkoihin ja tulkitsevat esim. Raamattua omien käsitystensä mukaan ja yrittävät asettua Jumalan asemaan julistamalla kanssaihmisille, mikä on oikein ja mikä väärin -  huomaamatta sitä, että uskostaan huolimatta hekin ovat rajallisia ja vain ihmisiä. Toiset taas perustelevat kaiken tieteellä ja mitätöivät kaikki jumalakäsitykset. Jotkut sotivat vedoten Jumalaan. Jotkut palvovat Saatanaa. Jotkut kieltävät kaiken.

Oli miten oli, itse toivoisin, että sitten, kun minua ei enää ole, minua surevat muistaisivat yhden viisauden: " Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut." Tuon kirjoittajaa en tiedä, mutta en haluaisi, että poismenoani surtaisiin liikaa. En tiedä, elänkö päivän, viikon, kuukauden, vuosia, vuosikymmeniä, mutta sitten kun minua ei enää ole, haluaisin teidän tietävän, että minä olin jo valmis lähtemään.

Rakastan elämää ja toivoisin, että terveyttä ja elinpäiviä riittäisi kokea, tuntea ja tehdä vielä paljonkin. Mutta minä en siitä itse päätä. Sen olen päättänyt, että sinnittelen loppuun asti, tuli mitä tuli. Itse en halua elämääni kesken lopettaa. Mutta kun lähtö tulee, toivoisin, että ette surisi liikaa. Toivoisin jonkun tuntemani papin siunaamaan, toivoisin kaunista musiikkia, ei mitään teennäistä eikä kaavamaista. Toivoisin joko kaunista auringonpaistetta tai hurjaa myrskyä - sellaista säätä, millainen elämänikin on ollut.

Muistotilaisuudessa toivoisin luettavan kirjeeni (jota en ole vielä kirjoittanut) tai esitettävän videotervehdykseni (jota ei ole vielä kuvattu). Haluaisin olla sanoineni ja huumorintajuineni mukana. Toivoisin, että ihmiset muistelisivat minua - kaikkia niitä hulluja, hassuja, noloja yms. juttuja, joita tulee heidän mieleensä. Toivoisin, että vaikka siellä itkettäisiin, siellä myös naurettaisiin. Ja juotaisiin malja muistokseni. Heli Kajo on osannut sanoa saman asian laulussaan "Jos mä kuolen nuorena" hienosti.

Mennyt on mennyttä, sitä ei takaisin saa. Huomisesta emme kukaan tiedä. Meillä on vain tämä päivä ja tämä elämä. Eletään se niin, että ei tarvitse sitten vanhana ja sairaana itkeä sitä, mitä on tullut tehtyä tai vielä useammin - mitä on jäänyt tekemättä. Ihmisen pienuus ja hänen elämänsä ohikiitävyys tässä maailmankaikkeudessa on oikeastaan lohdullinen asia. Synnymme, elämme ja kuolemme - ja " maapallo pyörii radallaan ". Elämä jatkuu. Aina. Senkin jälkeen, kun meitä ei enää ole.