"Kell onni on, se on onnen kätkeköön" - näin meitä on opetettu. Pohjanmaalla piti olla hiljaa. Onnestaan ei saanut huudella kylille, ettei vain joku tulisi kateelliseksi. Myös kaikista ikävistä asioista piti pitää suunsa supussa. Ettei joku tulisi vahingoniloiseksi. Nämä opit eivät - onneksi - ole menneet ainakaan minulle perille.

Heräsin tänä aamuna onnellisena. Olin nukkunut rauhallisesti. Sijauspatja oli paikoillaan eli siis myös levollisesti, heräämättä niistämään, vessaan, nostamaan lattialle pudonnutta peittoa. Hämärästi muistan, kun parempi puolisko kävi töihin lähtiessään halaamassa. Sen jälkeen nukuin vielä reilut kaksi tuntia. Nämä aamut on parhaita. Hyvän yöunen jälkeen hidas herääminen, hiljainen talo, edessä vapaapäivä ja runsaasti aikaa itsekkäästi vain itselle. Viimeisen kahden viikon rumban jälkeen olen tämän ansainnut.

Järjestin reilu viikko sitten mieheni 50-vuotisjuhlat. Eero oli haaveillut isosta tilasta ja saada kaikki sukulaiset ja vieraat kerralla koolle, mutta sen ajatuksen jouduin tylysti tyrmäämään siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei olisi ollut siihen varaa. En ole mikään mestarikokki eikä tämä ole leivontablogi (suonette siis anteeksi tuon poikkeuksellisen kuvan), mutta olen kuitenkin järjestänyt itse kotona (ja paljon pienemmissä asunnoissakin) kahdet kihlajaiseni ja omat ylioppilasjuhlani, joten itseluottamusta ja kokemusta löytyy.

En ole koskaan ollut mikään glamour-ihminen, paremminkin omalaatuinen boheemi. Jos minua ja elämääni pitäisi kuvata taululla, siitä tulisi naivistinen maalaus; paljon värejä, pyöreitä muotoja, iloinen, valoisa ja hiukan lapsellinen. Ja kyllä siellä nurkan takana se mörkökin olisi. Sen verran on myös elämän synkempi puoli tullut tututksi. Että ei voi sanoa, että pelkkää juhlaa koko elämä.

"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" - kuului myös yksi viisaus. Suunnittelupuoli minulta sujuu huomattavasti helpommin kuin itse tekeminen. Kutsut laitettiin ajoissa. Otin juhlien alle loput talvilomastani, jotta olisi aikaa rauhassa siivota ja leipoa. Sen verran rauhallisesti homma alkuviikosta sujui, että lopettelin viimeiset siivot puoli kymmeneltä illalla ennen ensimmäistä juhlapäivää. Meillä nimittäin juhlittiin neljä päivää ihan siitä käytännön syystä, että toivottiin mahdollisimman monen kutsutuista pääsevän mukaan.

Käytäntö osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Neljän päivän aikana meillä kävi nelisenkymmentä vierasta. Ensimmäisen päivän jälkeen olin niin poikki, että nukahdin välittömästi sänkyyn päästyäni. Toinen ja kolmas päivä olivat leppoisan rauhallisia. Viimeisenä päivänä riitti enemmän porukkaa, mutta tunnelma oli mitä parhain - oltiin jo voiton puolella.

Heti juhlien jälkeen alkoi arki, iltavuoro ja kolme yövuoroa. Olo oli hieman kuumeinen ja yskäinen (Eeron vanhin poika yski ja niisti koko pitkän viikonlopun), mutta sinnittelin yövuorot grammaisen parasetamolin avulla. Viimeisen yövuoron jälkeen alkoi nenä vuotaa. Ns. nukkumapäivä meni niistäessä ja puolinukuksissa sohvalla. Harvoin olin ollut niin onnellinen kolmesta yövuoron jälkeisestä vapaapäivästä kuin tällä kertaa.

Vieläkään en ole ihan kunnossa, mutta vielä tämä päivä ja huominen on aikaa levätä ja parannella. On aikaa kerätä talteen onnittelukortit ja siivota pois kuihtuneet kukkaset. Olen onnellinen, että sain järjestää rakkaalleni ikimuistoiset viisikymppiset. Se päivä kun on vain kerran elämässä. Kaikesta huolimatta päätin kaksi asiaa. Yksi: Tästä lähtien kutsutaan vieraita useammin. Pysyy koti paremmassa kunnossa, kun tulee siivottua säännöllisemmin. Kaksi: Alan laittaa ruokaa ja leipoa hiukan enemmän. Se on ihan kivaa silloin, kun siihen on keittiön sivupöydällä ja pakastimessa tilaa. Ja vielä lopuksi kolmas: Tästä ei tule samanlainen ikuisuusprojekti kuin meikäläisen laihdutuskuurista. Vai tuleeko? Sen näyttää aika.