Olen jo lapsesta saakka tuntenut olevani jollain lailla erilainen. En tarkoita sitä, että kuvittelisin olevani parempi kuin joku muu. En myöskään sitä, että olisin jotenkin erityinen, sillä jokainenhan meistä on oma, erityinen itsensä ja persoonallisuutensa. Enkä tarkoita sitäkään, että olen syntynyt jouluaattona, samana päivänä kuin Jeesus.

Ihan pienenä olin varmaan hyvin hemmoteltu, koska vanhempieni avioitumisesta syntymääni kesti viisi vuotta ja olin esikoinen. Opin varmaan huutamalla saamaan tahtoni periksi, sillä minulle on kerrottu, että isäni sanoi aina "Antakaa ny sille", kun huusin. Veljeni syntymä viisi vuotta myöhemmin oli uhka asemalleni ja huomion jakautuminen oli minulle ilmeisesti liikaa eivätkä vanhempani osanneet käsitellä asiaa kasvatusoppien mukaan. Niin minusta tuli paha, ilkeä, "maharotoon kakara". Tein mitä tahansa - tai jätin tekemättä - se oli aina väärin ja minä olin vaikea ja hankala. En muista, että minua olisi koskaan pidetty sylissä, mutta pidettiin joskus - ainakin valokuvien ottamistilanteessa.

Äitini vertasi minua aina nuorimpaan siskoonsa, joka oli sairastunut nuorena psyykkisesti (silti tehnyt uran pidettynä luonnontieteiden opettajana), riitaantunut vaikealuontoisen äitini kanssa ja pistänyt välit poikki sukuun jo paljon ennen syntymääni. Hän oli äitini mukaan hullu, "höttörö" ja minä olin tullut häneen. Näin opin jo varhain, että minussa on jotain vikaa. Äidin vanhempi sisko olisi ottanut minut kasvatettavaksi ja koulutettavaksi, kun olin viiden, mutta siihen äitini ei suostunut.

Murkkuikä oli vaikea ja kapinointi meni liiallisuuksiin. Vanhempani sanoivat, että jos minusta ei ole työhön, minun pitää hankkia eläkepaperit. Mielenterveystoimistossa tehtiin kaikenlaisia testejä ja minut todettiin hieman keskitasoa älykkäämmäksi. He ihmettelivät eläkeasiaa ja sanoivat, että heidän kauttaan en tule eläkettä saamaan.

Nuoruudessa minulla oli vaikea syömishäiriö, jota ei siihen aikaan vielä tunnettu. Tunnettiin vain anoreksia ja bulimia eikä valtava ahmimiseni ja lihomiseni sopinut kumpaankaan. Häpesin itseäni ja asiaa niin paljon, että en kehdannut itse käydä joka kerta kyläkaupassa ostamassa herkkuja vaan pakotin veljeni asialle ja kantamaan häpeän puolestani, kun joku ihmetteli "Kuka nuon paljon karkkia syö". Rahat niihin kiristin vanhemmiltani - huutamalla, raivoamalla ja itsemurhalla uhkailemalla. Siihen isäni sanoi kerran "Mikset oo tappanu ittiäs jo aikoja sitten".

Aikuisena sain kopioida sairaalapaperit ajalta, jolloin minua oli lapsena tutkittu. MBD (nykyisin käsittääkseni vastaava kuin ADHD) oli seitsemänkymmentäluvun alussa uusi keksintö lastenpsykiatrian alalla, mutta ei minulla sitä(kään) todettu. Raporttien mukaan kyse oli vanhempieni kyvyttömyydestä lapsen tasapainoiseen kasvatukseen eli sopivaan yhdistelmään rakkautta ja rajoja.

Varsinaisen avun BED (lihavien ahmimishäiriö) nimiseksi syömishäiriöksi nimetyksi sain vasta 1990-luvulla, kun maakuntalehti kirjoitti aiheesta kokosivun artikkelin ja otin yhteyttä artikkelissa haastateltuun lääkäriin. Mutta jo kotoa pois muuttaminen 1986 vähensi ahmimistani huomattavasti. Paino on vaihdellut elämäntapahtumien ja -kriisien myötä useita kertoja kymmeniä kiloja suuntaan jos toiseen elämän varrella, mutta nuoruudessa kokemastani pakonomaisesta ahmimisesta minun ei onneksi tarvitse enää kärsiä. Krooninen ylipaino jäi silti muistoksi noista vuosista. Isäni sanoi kerran uudet silmälasit saatuaan näkevänsä nyt vasta, miten lihava minä olin.

Lihavana eläminen ja elämästä selviytyminen (opiskelu, työ, ihmissuhteet) on jo sinänsä haaste ja yksi syy tuntea olevansa erilainen. Kilot eivät sinänsä kenestäkään oikeasti erilaista tee. Asian pointti piilee siinä, että en ole alistunut olemaan elämässäni näkymätön, kuulumaton enkä huomaamaton, kuten monet ylipainoiset tekevät. Kun pääsin ujoudestani ja esiintymisjännityksestäni 1990-luvun alussa, hakeuduin harrastajateatteriin ja tein monia herkullisia rooleja. Aluksi olin se komedioiden pakollinen hauskuutus - lihava ja kansanomainen hahmo, joka saa hersyvimmät naurut ja raikuvat aplodit - roolin pienuudesta huolimatta. Myöhemmin sain tehdä naispääosan Kaisuna Sisko Istanmäen romaanista näytelmäksi sovitetussa "Liian paksu perhoseksi", jonka Kauhajoen NeOn-teatteri esitti 2000-2001. Kävimme sillä mm. Seinäjoen Harrastajateatterikesässä. Tuolta ajalta on paljon lämpimiä muistoja. Teatteriharrastus jäi kolmivuorotyöhön siirtymisen myötä katsomon puolella olemiseksi, mutta säilyy aina sydämessäni ja on oleellinen osa identiteettiäni.

Jatkan erilaisuus-aiheen pohtimista vielä lisää myöhemmin.