Syksy on tullut ja moni asia elämässäni muuttunut. Olen onnellinen siitä, että sain työskennellä 1,5 v. päihdehuollon ohjaajan viransijaisena aikuissosiaalityön vastuualueella synnyinpaikkakunnallani. Sain tutustua upeisiin ihmisiin, oppia paljon uutta, löytää työn ilon uudelleen ja kulkea pienen matkan asiakkaiden rinnalla heidän elämänsä poluilla. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, jota sain työkavereilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta. Sydäntäni lämmitti myös muistaminen, jonka sain viimeisenä työpäivänäni työyhteisöltä. Tulen aina muistamaan teitä kaikkia lämmöllä,  joiden nimi on kiitoskortissa. Olen edelleen sitä mieltä, että olin tähänastisen työelämäni parhaimmassa työpaikassa. 

Nyt, kun se aika on ohi, olen hiukan surullinen, että en ole enää osa sitä työyhteisöä. Koskaan aiemmin en ole tuntenut vastaavaa lähtiessäni edellisistä työpaikoistani, vaikka omat hyvät muistonsa jokaisesta niistä jäikin. Suurin muutos, mitä itsessäni on tapahtunut, on se, että olen oppinut arvostamaan itseäni rautaisena ammattilaisena. En ole paras, en ole aina oikeassa ja teen joskus virheitä, mutta tiedän, että kun olen osaamistani vastaavassa työssä, pyrin tekemään parhaani ja teen työtäni täydellä sydämellä, asiakaslähtöisesti. 

Nyt, kun olen työtön työnhakija, käyn lähes päivittäin seuraamassa uusia haettavana olevia työpaikkoja. Yhden työpaikkakahakemuksen olen jo laittanutkin. Mikäli eläkkeellepääsyikää ei muuteta, minulla on edessäni vielä 10 työvuotta. Sillä ei ole merkitystä, onko tuleva työni määräaikainen vai ns. vakituinen. Merkitystä on sillä, että työ on sellaista, missä voin toteuttaa parasta osaamistani ja mitä voin tehdä ilman, että koko ajan ahdistaa. Luotan siihen, että kun sopiva työpaikka löytyy, työntekijän valitseva henkilö asettaa ammattitaitoni ikärasismin edelle. 

Joku voi pitää minua hulluna, kun olen irtisanonut itseni kahdesta ns. vakituisesta työpaikasta, vuonna 2008 ja 2018. Tällä ikää pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään saa työtä, sanotaan. Mutta minulla on vain tämä elämä, en halua tuhlata viimeisiä työvuosiani työhön, mikä ottaa enemmän kuin antaa. Jos minä en arvosta itseäni, ei minua kukaan muukaan arvosta. En tähtää esimiestyöhön, se olisi minulle liian stressaavaa enkä ole siihen sopiva. Minulle sopii itsenäinen päivätyö ja joustava työaika. Eli toimisto-olosuhteissa tapahtuva päivätyö, jossa on osaksi asiakastyötä, osaksi paperityötä ja liukuva työaika. Vuorotyöhön ja fyysisesti vaativaan työhön minusta ei enää ole. Siksi olen jättänyt hakematta muutamaa sellaista työpaikkaa, joihin olisin voinut hakea ammattini puolesta. Ne työt on sopivampia  nuoremmille ja fyysisesti parempikuntoisille.

On huikeaa huomata, että ikä ei ole uuden oppimisen este. Lähdin syksyllä 2018 opiskelemaan työn ohessa ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Opinnot ovat nyt puolessavälissä ja edessä on 1/3 opintopisteistä kattava opinnäytetyö. Mietin aihetta kauan, kunnes lamppu syttyi päässäni - miksi en tekisi sitä aiheesta, jonka parissa olen viimeiset 1,5 v. työskennellyt, eli päihdehuoltoon liittyvistä asioista. Olen saanut työni tutkimusmateriaalin keräämisen avuksi kaksi yhteistyötahoa ja yksi kansanedustaja on pyytänyt työni luettavakseen sen valmistuttua. Motivaatio työn tekemiseen on korkealla!

Työnhaussa luotan intuitioon ja siihen, että se seuraava oikea työpaikka tulee vastaan, kun on sen aika. Tärkeintä on luottaa siihen, että elämä kantaa ja pysyä uskollisena itselleen ja omille arvoilleen.