Viimeisen viikon aikana olen ollut tavanomaista stressaantuneempi ja ahdistuneempi. Olen nukkunut useamman yön huonosti enkä ole viihtynyt itsessäni. Se hyvä puoli tässä on, että tiedän mistä kaikista asioista tämä fiilis johtuu. Omalla kohdallani ahdistuksessa on se hyvä puoli, että pystyn analysoimaan sitä ja tiedän sen menevän ohi. Silti toivoisin joskus vapaapäivän elämästä. Sellaisen päivän, että voisi vaientaa ankaran yliminän äänen, olla syyllistämättä itseään kaikista niistä asioista, joita pitäisi tai olisi pitänyt tehdä.

Töissä menee pääasiassa hyvin. Viihdyn, työkaverit ovat mukavia ja saan tarpeeksi haasteita rutiinien vastapainoksi. Mutta joskus työelämän kiihtyvästi muuttuva tahti ahdistaa. Ylemmältä taholta tulevat, jatkuvasti muuttuvat työohjeet ja -käytännöt ahdistaa. Juuri kun olet oppinut uuden asian, käytäntö muuttuu. Jos osaat jonkun työtehtävän ja pidät siitä, yhtenä päivänä käytöntö voikin muuttua niin, että sinulla ei ole enää lupa tehdä kyseistä työvaihetta. Se turhauttaa. Vaikka olisit omalla työpaikallasi tarpeellinen ja hyvä työntekijä, isossa organisaatiossa olet vain yksi osa, joka on helppo vaihtaa uuteen, jos jokin menee rikki.

Elämä ja iän myötä tuleva kokemus ja elämänviisaus opettavat realismia, jota jotkut erehtyvät luulemaan kyynisyydeksi tai pessimistisyydeksi. Nuoruuden maailmanparannusajatukset saavat tänä päivänä korkeintaan toisen suupielen kääntymään surumieliseen hymyyn. Itse asiassa voit olla helpottunut siitä, että useimmat nuoruuden haaveesi eivät toteutuneet. Sait paljon enemmän, kun sait oikean elämän. Vaikka tieto lisää tuskaa, ainakaan et kuulu niihin, jotka kuolinvuoteella katuvat eniten elämätöntä elämäänsä.

Joku viisas on sanonut, että ihminen, joka ei kestä kaaosta ympärillään ei kestä sitä myöskään päänsä sisällä. Ja päinvastoin. Tuon perusteella minulla on poikkeuksellisen vahva kaaoksensietokyky. Silti muuttaisin juuri tuon seikan itsessäni kaikista mahdollisista asioista. Haluaisin kestää kaaosta sen verran vähemmän että saisin jostain puhtia tarttua toimeen ja muuttaa itsessäni ja ympäristössäni sellaisia asioita, joille vain minä itse voin tehdä jotain.

Hankalia ihmisia voi välttää olemalla heidän kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä, mutta itseäsi et pääse pakoon. Toiset yrittävät sitä juomalla, toiset narkkaamalla - ja jotkut ahtamalla itsensä jatkuvasti täyteen ruokaa ja kaikkia mahdollisia herkkuja. Tuosta viimeisimmästä tunnistan itseäni, hiukan. Ainakin sitä itseäni, joka aikoinaan teki minusta lihavan. Olen oppinut kohtaamaan itseni ja tunteeni, en yritä tukahduttaa niitä enää syömällä. Mutta mukavuudenhalu ja laiskuus jarruttaa painon pudottamista. Mitä sitä nyt itseään nälällä kiusaamaan, kuollaan me kumminkin!

Tämä pimeä vuodenaika on ollut minulle aina psyykkisesti hankalinta. Väsyttää, paleltaa, haluaisi vain lukea tai katsoa tv:tä sohvalla viltin alla. Olen ollut itselleni vihainen, kun kesällä aloittamani painonpudotusprojekti ei ole edennyt. Siitä olen pitänyt kuitenkin kiinni, että jo hävitetyt kilot eivät ole tulleet takaisin. Hommaa en aio jättää kesken, mutta sen verran olen itselleni tässä asiassa armollinen, että olen nyt ottanut aikalisän ja arvioin tilanteen uudelleen, kun tämä pahin pimeä aika kääntyy valon puolelle.

Suurin stressinaiheeni tänä syksynä on ollut erään päiväkirurgisen lääketieteellisen toimenpiteen odottelu ja siirtyminen. Siirtymisestä en voi syyttää terveydenhuoltojärjestelmää vaan omaa kroppaani, joka on oikutellut niin, että toimenpidettä on pitänyt siirtää. Yksityiskohdilla en aio teitä vaivata. En myöskään pelkää sitä operaatiota, sillä olen käynyt sen läpi aiemmin ja tiedän mitä siinä tapahtuu. Silti kaikki sellaiset toimenpiteet, missä joudun olemaan ns. avuttomassa tilassa ja toisten armoilla, eivät ole kovin miellyttäviä. Vielä kaksi päivää ja sitten se on pois päiväjärjestyksestä. Ellei mitään estettä tule, muistuttaa pessimisti sisälläni...

Kaikkein eniten tällä hetkellä olen kyllästynyt omaan saamattomuuteeni. Siirrän aina asioita huomiseksi tai sitten joskus tehtäväksi. Se ärsyttää itseäni ja muita. Otetaan nyt esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin kodin siivous. Olen asunut mieheni kanssa tässä asunnossa jo kohta 1,5 v ja vieläkin on muuttolaatikoita purkamatta. Meillä on yksinkertaisesti tiloihin nähden liikaa tavaraa, vaikka sitä olen paljon kirpparille kiikuttanutkin.

Älkää kuitenkaan hyvät ihmiset ajatelko, että en olisi tuona aikana siivonnut kertaakaan! Vaikka asummekin kaaoksen keskellä ei kotimme silti ole mikään kaatopaikka. Kyllä meillä tiskataan tiskit, pestään pyykit ja vessat, viedään roskat ja kierrätettävät oikeisiin paikkoihin, vaihdetaan lakanat ja pyyhkeet ja joskus jopa imuroidaan... Mutta jostain syystä paikat ei pysy järjestyksessä. Ei meillä kukaan tavaroita itsekseen siirtele eivätkä vaatteet kutistu kaapissa, mutta jostain syystä kaikki on aina hukassa ja sekaisin. Se ärsyttää. Silti rojahdan mieluummin sohvalle töistä tultuani kuin pistäisin kämppää järjestykseen. Ainoa lohtu asiassa on se, että mies ei motkota. Hänen mielestään meillä on siistiä kun hän vertaa tätä entisiin koteihinsa ja liittoihinsa...

Itse asiassa, kun ajattelen sitä moitteiden määrää, mitä edellisessä liitossani laiskuudestani sain, olen tässä - ja monessa muussakin asiassa - erittäin kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on niin hyvä mies. Hänen rinnallaan saan olla oma itseni eikä minua haukuta valaaksi, hylkeeksi, idiootiksi, tyhmäksi... Tätä asiaa ajatellessani huomaan, että minulla on moni asia elämässä tosi hyvin tällä hetkellä. Ulkoinen kaaos on pientä sen rinnalla, kun sisällä on rauha ja hyvä olo, luottamus toiseen ihmiseen ja uskolliseen parisuhteeseen.

Näin tämä toimii, kirjoittamisterapia. Kun tunteille on olemassa nimi ja niitä pystyy käsittelemään kirjoittamisen avulla, huomaa olevansa jo paljon paremmalla tuulella. Mukavaa päivän jatkoa myös sinulle, joka jaksoit lukea tämän loppuun asti! :)