(Kuva tohtori.fi)

Jatkan kesäkuulla aloittamastani aiheesta, mielenterveysasioista. Tällä kertaa käsittelen masennusta ja siihen liittyviä asioita. Tämä ei ole mikään luentosarja aiheesta vaan oma kannanottoni masennuksen ja sen hoidon ympärillä pyörivään keskusteluun, jonka seuraaminen on välillä kyllästyttänyt, kun tuntuu, että koko masennusasiaa on yritetty vähätellä ja masennuslääkkeitä käyttäviä ihmisiä syyllistää turhan valittajiksi.

Ihminen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta oman itsensä tai läheisen kärsimästä masennuksesta tai hiukkaakaan faktatietoa asiasta, ei pysty ymmärtämään masennuksen lamauttavaa seurausta. Uskallan väittää näin. Varsinkin täällä Etelä-Pohjanmaalla masentunut ihminen tulee torjutuksi tyyliin "Ota ny ittiäs niskasta kiinni" tai "Piristy ny hyvä ihiminen". Masennuksesta kärsivää ihmistä pidetään usein laiskana ja turhan valittajana. Hänen kokemuksensa ja samalla koko ihminen joutuu kyseenalaistetuksi ja vähätellyksi.

Masennus kun ei aina näy päällepäin eikä sitä voi sulloa yhteen muottiin. Masennus ja masentuneisuus vaikuttaa hyvin yksilöllisesti sekä toimintakykyyn että henkilökohtaisena kokemuksena. Masennus on sairaus, mutta se on myös hyvin henkilökohtainen kokemus. Lääkäri voi selvittää testeillä ja haastattelemalla onko ihminen masentunut. Masennus voidaan luokitella lieväksi, keskivaikeaksi ja vaikeaksi. On myös ns. epätyypillistä masennusta ja psykoottistasoista masennusta, raskauden jälkeistä masennusta jne. Joskus ihminen voi olla niin syvällä masennuksessa, että ei edes ymmärrä tilaansa. Jollakin masennus voi ilmetä yliaktiivisuutena ja kalenterin täyttämisenä niin tiukkaan aikatauluun, että ihminen ei ehdi pysähtyä ja kohdata omaa itseään. Toisen masennus taas lamaannuttaa niin, että hän saattaa maata päiväkausia sängyn pohjalla syömättä ja peseytymättä.

Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia masennuksen eri tasoja ja muotoja vaan käsitellä asiaa nimenomaan ihmisen subjektiivisena kokemuksena. Masennus on asia, jota hävetään. Se on sallittua joissakin tapauksissa, esim. jos on menettänyt kuoleman kautta läheisensä. Silloin ihmiselle "sallitaan" masennus, mutta häntä kuitenkin vähän niin kuin vältellään, vaikka masennus ei ole tarttuva tauti. Surevaa masentunutta ei osata kohdata, koska ihminen pelkää omaa voimattomuuttansa elämän suurimman tosiasian, kuoleman lopullisuuden edessä. Omaisensa menettäneelle tarjotaan rauhoittavaa lääkitystä, että hän "pääsisi pahimman yli" eli täälläpäin se tarkoittaa, että kestäisi murtumatta läheisen hautajaiset ja hautajaisväen tarkkailun kohteena olemisen. Ikäänkuin itkeminen ja murtuminen olisi jotenkin hävettävä asia.

Mielenterveyshoidon -  mikäli se tapahtuu tyyliin, että lääkärillä on aikaa 15 minuuttia ja asiakkaalle lykätään resepti kouraan sanoen "kokeillaan nyt tätä, jos ei auta, tule uudestaan niin kokeillaan jotain muuta" - kritisoiminen on joskus ihan aiheellista ja oikeutettua. Jos hädässä oleva ihminen joutuu odottamaan kuukausia saadakseen apua ja jos apu on vain lyhyt käynti ja lääke, niin kyllä silloin hoitosysteemissä on jotain pahasti pielessä. En ymmärrä sitä, että mielenterveyden kohdalla ei ole 24 tuntia päivystävää ensiapua kuten somaattisella puolella on. On toki akuuttipsykiatrian osastot, monet kriisi- ja auttavat puhelimet sekä turvakodit, joita ilman itsemurha- ja väkivallan uhrina kuolemisluvut olisivat paljon korkeampia, mutta palvelujen saatavuus on hyvin paikkakuntakohtaista.

Ja kun on lama, kaikessa pitää säästää. Supistetaan ja priorisoidaan ja avun saaminen heikentyy entisestään. Avulla en tarkoita tässä nyt pelkästään vuosikausia kestäviä kalliita terapiahoitoja vaan kaikkea apua, mitä ihminen tarvitsee jaksaakseen / selvitäkseen / pärjätäkseen. Elämä kun ei ole vain määrällinen aika maan päällä vaan ihmiselle merkityksellinen laadullinen kokemus. Ja nyt tulen siihen varsinaiseen asian ytimeen:

MASENNUS ON ELÄMÄNLAATUA HEIKENTÄVÄ TEKIJÄ ! Siitä tässä on kysymys. Ilkka-lehdessä oli 2.9 Heli Väyrysen kirjoittama artikkeli otsikolla "Monen mieli kaipaa lääkettä". Suora lainaus artikkelin alusta:

" Kaksi kolmasosaa masennusdiagnoosin saaneista potilaista hyötyy masennuslääkkeistä. sanoo Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola. - Tutkimusnäyttö tästä on vakuuttava. Julkisuudessa esitetty epäily siitä, ettei masennuslääkkeillä ole plaseboa suurempaa vaikutusta, on Pirkolan mukaan virheellinen. "

Lääkärilehden nettisivuilta löytyi 14.8.2014 julkaistu saman professorin kommenttikirjoitus "Masennuslääkkeillä mediaan", jossa käsiteltiin samaa asiaa syvällisemmin. Tästä myös lainaus:

" Lukemattomille potilaille tärkeän lääkehoidon asettaminen tiedotusvälineissä outoon valoon on teko, jonka motiiveja on vaikea arvailla. On selvää, että mukana on edunvalvonta- ja ammatinharjoittamisintressejä, mutta ehkä myös laajemmin kysymyksiä terveydenhuollon vastuista ja ohjauksesta. Vastuullisuutta ei voi tässäkään yhteydessä kyllin korostaa, sillä lääkehoitokeskusteluiden uhriksi uhkaa jäädä aina hämmentynyt potilas, joka pahimmillaan jää vaille elintärkeää apua. Hoitomuodoista kiistelyn sijaan olisi paljon olennaisempaa keskustella palvelujärjestelmämme haasteista: miten järjestää tarvitseville tarpeenmukaista, joustavaa ja yksilöllistä hoitoa?"

On hienoa, että joku asiantuntija palauttaa keskustelun alkuperäisten tosiasioiden äärelle. Masentunut / masennukseen taipuvainen ihminen tarvitsee tarpeenmukaista, joustavaa ja yksilöllistä hoitoa. Jollekin se on lääkehoito, toiselle terapia ja kolmannelle näiden yhdistelmä. Jollekulle voi riittää sekin, että pääsee keskustelemaan ihmisen / terapeutin kanssa, joka on paikalla vain asiakasta varten, kuuntelee ja osaa asettaa asiakkaan omia voimavaroja hyödyntäviä kysymyksiä pohdittavaksi.

Itse olen sitä mieltä, että lopputulos on tärkein. Se, että masentunut saa apua. Haluan puhua niiden lukemattomien, piilossa pysyttelevien, masennustaipumuksen kanssa elämään oppineiden ihmisten puolesta, jotka yleisen leimaavan asenteen vuoksi eivät ole ottaneet osaa tähän masennuksen lääkehoidosta käytävään keskusteluun, vaikka heillä olisi asiasta paljonkin sanottavaa ja omakohtaista kokemusta.

Palaan aikaisemmin esille ottamaani elämänlaatu-käsitteeseen. En ole asiantuntija enkä ala spekuloimaan siitä, johtuuko masennustaipumus aivokemiasta, rankoista elämänkokemuksista, pielessä olevista elämäntavoista vai jostain muista syistä, mutta yhteiskunnassa ja elämäntavoissa on tapahtunut omanakin elinaikanani sen verran suuria muutoksia, että on ihme, ettei masentuneita ihmisiä ole enemmän.

Parhaassa työiässä olevia ihmisiä lomautetaan, irtisanotaan ja nöyryytetään kaikenmaailman työvoimapoliittisilla toimenpiteillä ja eläkeiän pidennyksillä, joista poliitikot kiistelevät sen sijaan, että tekisivät sellaisia konkreettisia muutoksia lainsäädäntöön, että jokaisella työhaluisella olisi mahdollisuus työllistyä siihen asti kun terveydentila ja kunto työn tekemisen sallii. Työtä on, mutta byrokratia ja naurettavat pykälät vaikeuttavat sen vastaanottamista ja tarjoamista. Esimerkkinä vaikkapa lyhytkestoiset sijaisuudet. Moni ei voi ottaa päivänkään työtä vastaan, koska joutuisi sen vuoksi toimittamaan lukuisia ja taas lukuisia selvityksiä ja papereita, ettei minimitoimeentulo taukoaisi.

Joku kermaperse naispoliitikko kehtaa ihmetellä julkisesti, että ei kait kukaan nyt tienaa vähempää kuin 2100-2600 €. Voi voi, on sitä elämää Kehä III:sen ulkopuolellakin eivätkä kaikki ole syntyneet rahakirstun äärelle vaan yrittävät selvitä kuukaudesta toiseen kaikkien laskujen, lainanlyhennysten ja koko ajan kohoavien kustannusten kanssa. Ja joka ei maksa esim. asuntolainaa, maksaa vuokraa. En kiistä etteikö sitä itsekin voisi elää joskus vähän taloudellisemmin (nyt on pakko opetella, kun isäntä on työttömänä), mutta eivät kaikki ole velkaantuneet kulutusluottojen tai ylellisen elämäntyylin vuoksi. Jos on esim. pitkät työmatkat ja olemattomat julkiset kulkuyhteydet, oma auto on välttämätön, varsinkin maaseudulla.

Ihmettelen suuresti, että nuoret vielä jaksavat perustaa perheitä ja uskoa ikuiseen rakkauteen - sen verran suuren inflaation koko perhekäsitys on kokenut. Tällä en tarkoita sitä naurettavuutta, että maassamme edes vielä keskustellaan tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka pitäisi olla jo itsestäänselvyys ja ihmisoikeuksiin kuuluva asia, millä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.

En halua masentaa ketään tällä, mutta ihmissuhteista on tullut kertakäyttökulutushyödykkeitä viimeisten vuosikymmenten aikana. Kaikki panee kaikkien kanssa jo siitä lähtien, kun sukupuolielimet alkavat toimia. Sitten kun rakastutaan ja ollaan löydetty "se oikea", vietetään prameat häät, otetaan heti pankkilainaa ylikalliiseen asuntoon ja tehdään ne pakolliset 1-3 kersaa. Kun vaippa - oksennus - ripuli - känkkäränkkärumbassa väsytään ja mielikuvitukseton seksi oman kumppanin kanssa lakkaa kiinnostamasta, kuvitellaan pelastus elämän tylsyydestä sen uuden kumppanin kanssa, jätetään vanha selviämään yksin jälkikasvun / pankkilainan / jätetyksi tulemisen aiheuttaman pahan mielen kanssa ja hehkutaan uutta onnea, joka saattaa ajan kanssa muuttua yhtä väljähtyneeksi. Ellei niitä vuoskikymmeniä yhdessä pysytteleviä ja jopa toisistaan onnellisia pareja olisi, tämä suuntaus ei kovin suurta toivoa ihmiskunnalle antaisi.

Ei ole mikään ihme, että ihmiset masentuu, niin ankeaa tämä nykypäivän meininki on. Kaikki eivät pysy mukana työelämän tai ihmissuhdemarkkinoiden kiihtyvässä muutostahdissa. Masennus on luonnollinen reaktio, kun ihminen menettää työnsä, perheensä, tulevaisuutensa, terveytensä - ei aina mielestäni pelkästään diagnosoitavissa oleva sairaus. Jos jääkaappi on tyhjä ja vuokra menossa ulosottoon, harva kykenee iloitsemaan silloin siitä, miten hyvin meillä maassa asiat on verrattuna johonkin kehitysmaahan. Sanoihan Maslowkin sen jo tarvehierarkiassaan, että perustarpeet ensin.

Lääkityksellä ei elä eikä voi maksaa laskuja, mutta jos masennukseen taipuvaiselle ihmiselle löytyy hyvä lääkitys, jolla ei ole vakavia sivuvaikutuksia ja jonka avulla hänen elämänlaatunsa paranee ja elämän haasteista selviytyminen helpottuu, niin eikö se ole pelkästään positiivinen asia. Sen sijaan, että ihminen masentuisi entisestään ja hänen jokapäiväisestä elämästä ja työstä selviytyminen heikkenisi. Ja tarkoitan nyt nimenomaan mielialalääkkeitä, en huumaavia enkä ns. kolmiolääkkeitä, joita jotkut käyttävät päihtymistarkoituksessa enemmän kuin lääkäri määrää.

Lääketiede, tutkijat ja lääkärit jatkavat omalla sarallaan ja tuottavat meille tietoa ja tutkimustuloksia. Maailma ja elämä menee eteenpäin. Me ihmiset porskutamme täällä, kukin omalla tavallamme, lääkkeiden kanssa tai ilman niitä. Toivon kaikille, jota tämä asia koskettaa, voimia jatkaa hyväksi kokemallaan linjalla välittämättä lääkkeisiin automaattisesti kielteisesti suhtautuvien tietämättömien kanssaihmisten mielipiteistä. Lääkityksellä masennusta hoitava ihminen ei ole yhtään vähempiarvoinen kuin se, joka menee hammasta purren läpi harmaan kiven.

Kaksi asiaa kannattaa muistaa. Masennus voi osua sinunkin tai läheisesi kohdalle, vaikka olisit miten hyvin toimeentuleva tai koulutettu tahansa. Toisen ihmisen kärsimyksiä ja kokemuksia vähättelevä ihminen on loppujen lopuksi aika pienisieluinen olento. Ja tämän pitkän puheenvuoron lopuksi, lainattu viisaus "Älä karehdi ketään, kun et tiedä hänen salaista suruaan." Siinä ajateltavaa meille kaikille.