Vuosi vaihtui työvuorossa, tarkalleen tietokoneen äärellä seuraavan viikon työtehtävälistaa naputellessa. Ei paukkunut shamppanjapullon korkit enkä jaksanut edes ikkunasta raketteja bongata, kun niiden pauke jo herätti yövuorojen aikaisilta iltapäivätorkuilta kuuden maissa. Ihmettelin, mitä remonttia naapurissa tehtiin! ;)

Mitään uudenvuodenlupauksia en tee, ne on ihan pyllystä. Jos laihdun, lisään liikuntaa, syön terveellisemmin tai lopetan tupakanpolton kokonaan niin se tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Ei minkään lupauksen vuoksi. Alkoholi on nykyään niin vähämääräinen ilo, että en oikein tuosta "100 päivää ilman viinaa"-kampanjastakaan omalla kohdallani oikein perusta. Pietarsaaressa asumisaikanani se olisi ollut tosi kova (ja mahdoton) juttu.

Sinänsä ihan hienoa ja tsemppiä vaan siihen kampanjaan osallistuville, mutta jollain lailla tuollaiset kampanjat ja tipattomat tammikuut on tietynlaista itsepetosta ja joillekin niihin osallistuville keino vakuuttaa itselleen ja muille, että alkoholi ei ole minulle ongelma. Liian monelle itseään kohtuukäyttäjänä pitävälle se nimittäin on jonkinasteinen ongelma. Mihin muuten tuollaisia kampanjoita tarvittaisiin.

Asiaan sekä teoriassa että käytännön harjoittelussa - ja tällä en tarkoita tosiaankaan mitään opiskeluun liittyvää - perehtyneenä voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmänkin, mutta jätän sen myöhempään. Palaan aiheeseen siinä vaiheessa, kun se tulee elämänkertani ja Oman tien kulkijan tunnustusten kohdalla ajankohtaiseksi.

Uusi vuosi on aina uusi mahdollisuus. Mahdollisuus saada työtä, löytää elämänkumppani, toteuttaa unelmiaan yms. mitä kukin nyt eniten elämässään toivoo. Omalla kohdallani suurimmat toiveet liittyvät terveyteen ja tuloihin. Toivon, että pysyn terveenä ja jaksan töissä mahdollisimman pitkään - siis vielä tämän vuoden ja vuosikymmenen jälkeenkin, jotta pystyn maksamaan asuntolainani pois suurimmaksi osaksi ennen eläkeikää. Tottakai toivon, että työ ja elämänkumppanikin pysyvät matkassa mukana, sillä eivät nekään mitään itsestäänselvyyksiä itselleni ole.

Moni on kysynyt, miltä nyt tuntuu, kun on 50 lasissa. Olen vastannut, että ei oikeastaan yhtään sen kummallisemmalta kuin ennen sitäkään. Maakuntalehdestä luin, että sinä päivänä ja vuonna, kun synnyin, Alavudella kaadettiin susi ja saatiin joulurauha maakuntaan. Aiheelle oli uhrattu kokonainen sivu. Tietyistä syistä (joita en voi tässä kertoa), kyseinen aihe / juttu huvitti minua kierolla tavalla.

Jos olisin julkisuuden henkilö, olisi varmaan maakuntalehdestä otettu yhteyttä ja pyydetty 50-vuotishaastattelu ja kukkia olisi tullut niin, että maljakot olisivat loppuneet. Tai en tiedä, mikä käytäntö noissa haastatteluissa on. Kauppaavatko haastateltavat itse itseään jutun aiheeksi merkkipäiviensä alla. Sitä en kyllä olisi kehdannut tehdä.

Oma valintani oli ohittaa merkkipäivä matalalla profiililla. Ilmoitin kyselijöille, että pidän pienimuotoiset juhlat vähän myöhemmin, sillä jouluna ihmisillä on kaikilla omat menonsa. Kuka siinä hässäkässä nyt olisi kenenkään syntymäpäiville ehtinyt / jaksanut.

Syntymäpäivät ovat iloinen ja odotettu asia parikymmppiseksi asti, mutta viimeistään kolmikymppisinä ihmisille iskee jos jonkinlaista kriisiä siitä, mitä muilla on jo siihen ikään mennessä saavutettuna. Neljäkymmentä on jo katastrofi ja siitä eteenpäin ikää hävetään tai ainakin kerjätään sanattomasti kohteliaisuuksia siitä, miten ko. henkilö on ikäistään nuoremman näköinen. Viisikymppisenä viimeistään - jos elää siihen asti - ihminen surukseen ymmäertää, että kohti kuolemaa ollaan menossa. Sitä vanhemmat osaavat iloita henkisesti rikkaasta elämästään ja terveydestään - jos heillä näitä on / on ollut.

Itse toivoisin, että jaksaisin säilyttää elämänhaluni ja optimismini loppuun asti - ja toivottavasti myös pääni sisällön ja kirjoittamiskyvyn. Yksi edesmennyt kotikylän isäntä sanoi minulle joskus 80-luvun alkupuolella, kun liftasin hänen kyytiinsä, että "Älä koskaan anna kynäsi kuivua". Siinä yksi elämän eväistä, joita on matkan varrella reppuun kertynyt.