Kirjoitin tätä blogia viimeksi vajaat 2 kk sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Kesäloma, muutto omaan (vielä kauan pankille pantattuun) rivitalokolmioon, lomareissu Kuusamoon, josta matkamuistoksi ostettiin kihlat, töihin paluu loman jälkeen... Joskus tuntuu, että elämä pyörii paikoillaan. Joskus taas vauhti on niin nopeaa, että tuntee itsensä tuulen riepottamaksi ilmapalloksi narun päässä. Haluaisi elää täysillä joka hetken, mutta jotenkin kaikki vaan karkaa käsistä.

Vuodet vierii nopeammin, mitä enemmän ikää tulee. Joskus tulee sellainen black out, kun kysytään ikää, että pitää oikein miettiä... Oliko se 46 vai 47? Ikänsä tajuaa parhaiten siitä, kun huomaa, että voisi olla nuorimpien työkavereiden äiti tai jopa isoäiti ikänumeroiden puolesta. Silti ilman mitään Testaa henkinen ikänsä-testejäkin tajuaa, että on kuitenkin ikäistään henkisesti nuorempi. Vai pitäisikö sanoa iättömämpi? Tai sitten sellainen poikkeus, joka vahvistaa säännön tai poikkeavuus, joka ei kuulu joukkoon.

Jossain omituisissa ulottuvuuksissa liikkuu meikäläisen mieli. Vaikka vanha ei enää jaksa bailata (paitsi silloin, kun seisoo flunssaisena ja selvin päin Sielun Veljien keikalla kaksi tuntia eturivissä), ajatus lavatansseista tai Tangomarkkinoista ei kyllä iske tulta. Silti ei sisustus, puutarhanhoito, kutsujen emännöinti tai Marttoihin liittyminen (vaikka se onkin muotia) herätä minkäänlaisia intohimoja. En jaksa myöskään innostua tuttavien vauvojen oppimista uusista horisontaalisista liikkeistä tai ikäisteni naisten isoäitinä olemisen ihanuudesta. En shoppailusta, en loputtomiin jatkuvista työ / ihmissuhdeasioiden vatvomisesta, en romanttisista komediasarjoista...

On sanottu, että jokaisessa ihmisessä on sekä miestä että naista - riippumatta vallitsevasta sukupuolesta. Tunnistan itsessäni monessa asiassa miehistä ajattelutapaa, vaikka en olekaan hyvä hahmottamaan reittejä ja eksyn uskomattomissa paikoissa / tilanteissa. Nuorempana olin valtavan ujo miesten seurassa, mutta nyt monesti hauskimmat keskustelut käyn nuorempien miesten kanssa. SEIS - en ole puuma! Nuorempien miesten kanssa herjaa heittäessä voi hetken tuntea itsensä "yhdeksi jätkistä" eikä tarvitse pelätä, että luulevat minun yrittävän jotain, kun olen tarpeeksi vanha heidän äidikseen. Löytyy ikäisistänikin hauskaa juttuseuraa, mutta liian monet keski-ikäiset ja vanhemmat miehet eivät kykene tasa-arvoiseen keskusteluun, koska nainen on heille mahdollinen objekti tai akka.

Kun katson peiliin ja puntariin harhakuvat omasta iättömyydestä katoaa. Luonnonkihara lyhyt tukka (jota on monesti luultu permanentiksi, jopa koti-sellaiseksi). Pullea keski-ikäinen "rouva" / "täti", joka saa tyylitajuttomuudellaan (sandaalien kanssa sukat) Saimi Hoyerin ja Anu Saagimin kasvoille inhon väristyksiä. Silti ei sielu istu tätilookiin, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Vaatekaapista ei löydy kukkamekkoja eikä jakkupukuja. Työmatkoilla ei autossa soi Iskelmäradio. Sana Viikate tarkoittaa minulle muutakin kuin museoesinettä. En silti yritä olla "nuorekas" tai pukeudu teinimuotiin (en vaikka siihen mahtuisinkin). Olen vain. Sellainen kuin olen.

On vielä paljon asioita, mitä elämässäni haluaisin tehdä - enkä tarkoita nyt lottovoittoa enkä maailman ympäri matkustamista - vaan ihan pieniä, tavallisia asioita. Haluaisin olla joskus niin hyvässä kunnossa, että voisin osallistua johonkin liikuntatapahtumaan tai kiertää Pienen Karhunkierroksen. Haluaisin ostaa ihan tavallisen kokoisia vaatteita. Pyöräillä 70 km päivässä (10 v. ja 30 kg sitten se oli mahdollista). Matkustella Suomessa. Jäädä vuorotteluvapaalle. Kirjoittaa niin hyvin, että voisin jopa elättää sillä osaksi itseni. Kiertää ympäri Suomea kannustamassa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan...

Pelkään, että aika ei riitä. Pelkään, että olen ikuinen haaveilija, joka vain haaveilee, mutta ei tee mitään haaveidensa eteen. Päivät karkaa ja minä vain olen. Kunnes minua ei enää ole ja elämä jatkuu. Haalistun muistoiksi harvenevien ihmisten ajatuksissa. Kunnes minuakaan ei enää muista kukaan. Ja elämä jatkuu...