Elämä on ohikiitävä hetki ikuisuudessa. Pienen ihmisen räpiköintiä väistämätöntä vastaan. Ihminen syntyy, elää ja kuolee. Siinä kolme perustotuutta. Kaikki muu on luksusta.

Kuten tämä, että olen vielä tämän viikon lomalla. Vapaana ohjelmoidusta elämästä, joka perustuu työvuorolistoihin ja päivittäisiin tehtäviin. Vapaana kellon orjuudesta ja velvollisuuksista. Joskus kadehdin ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet ottaa irtioton rutiineista, myyneet omaisuutensa ja lähteneet reppu selässä maailmalle. Itsestäni ei siihen olisi koskaan ollut. Olen sellaiseen liian mukavuuden- ja turvallisuudenhaluinen.

Tässä lomalla ollessani tuli mieleen väistämätön fakta omasta elämästäni - siitä on tilastollisesti lähes 2/3 takanapäin. Paljon on tullut nähtyä ja koettua. Vanheneminen sinänsä ei pelota - jos ei ajattele sitä, millaisissa olosuhteissa tulee viimeiset vuotensa viettämään. "Vanhaksi ei ole halajamista", sanoi isoäitini, joka eli 91-vuotiaaksi ja sai nukkua rauhallisesti pois vanhimman tyttärensä läsnäollessa.

En haikaile nuoruutta, sillä se ei ollut itselleni mitenkään mukavaa aikaa. Fyysinen keski-ikäistyminen on helpottanut elämää monessa asiassa, joskin niiden vastapainoksi on tullut kaikenlaisia kremppoja. Enää ei tarvitse yrittää olla suosittu tai kaunis, ei tarvitse miellyttää eikä valloittaa vaan olla oma itsensä - äkäinen ja omapäinen keski-ikäinen akka, joka vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.  

Jo vuosia sitten oli suuri helpotus, kun ihmiset lakkasivat kyselemään perheenlisäyksen perään. Nuorempana oli turha yrittää selittää mitään, kun vanhemmat ja "viisaammat" tiesivät kertoa, että vasta äitiys avaa elämän suuret salaisuudet.  Viimeisimpien utelijoiden suut tukin sillä, että ilmoitin lyhyesti - ei ole eikä tule, pistätin piuhat poikki. Varmuuden vuoksi. Huostaanotettuja lapsia on jo ihan riittävästi.

Mutta tätä ei tietenkään saisi ääneen sanoa. Jos ajattelee "toisin" pitäisi olla hiljaa ja pitää mölyt mahassaan. Olla näkymätön ja kuulumaton ja olla aiheuttamatta pahennusta. Ainakin täällä pohojanmaalla. Ettei ihimiset alakaisi puhua. Mutta mitä väliä sillä on. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja uusi päivä tuo uudet puheenaiheet.

Yksi huolenaihe itselläni on ikääntymiseen liittyen. Mitä jos aika loppuu kesken. Mitä jos en ehdikään sanoa sitä kaikkea, mitä minulla on sanottavana. Menee hukkaan hyvät aivoitukset. Sen jälkeen, kun sydän lakkaa lyömästä, ei suukaan paljon puhetta tuota - saati sitten tietokone tekstiä.

Mutta siihen asti, siihen asti lupaan yhden asian. Minä en vaikene.