( Kuvat google / kuvahaku Vas. kotini 1999-2004 Oik. opinahjoni 1999-2003 )

 

Syyskuussa 2014 kerroin tässä blogissa 11-vuotta kestäneestä parisuhteestani kaksiosaisessa "Rakkauselämän maraton eli parisuhteen oppivelvollisuusaika" kirjoituksessani. Osa 2/2 päättyi siihen, kun hain sosiaalialan ammattikorkeakouluun keväällä 1999. Hakijoita oli silloin yli 400. Haastatteluihin kutsuttiin noin 120 ja valituksi tuli noin 40 eli kaksi luokallista.

Meillä oli koko päivän kestäneet valintakokeet, joihin kuului erilaisia palikkatestejä, ryhmätehtäviä, kirjallinen osuus, opettajan ja psykologin haastattelut. Haastatteluissa olleilla oli mahdollisuus kysyä jälkeenpäin puhelimitse testiensä tuloksia Jyväskylästä testit tulkinneelta psykologilta. Uteliaisuudesta soitin, vaikka olin saanut jo tiedon valituksi tulemisesta.

En tiedä, miten noita testejä tulkitaan, mutta psykologi etsi tietoni ja sanoi jotain tällaista: "Mitään sairastumisuhkaan viittaavaa ei kohdallasi testeissä näkynyt, mutta jonkinlaista omalaatuisuutta kylläkin. Niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos et tule aina oikein ymmärretyksi." Tuon viimeksi mainitun asian olin jo 35-vuotisen elämäni aikana useaan otteeseen huomannut!

Aloitin sosionomiopintoni ns. nuorisopuolella, arvioitu kesto 3,5 v. Opiskelun alkaessa meillä ei ollut vielä edes ammattinimikettä, miksi tulisimme valmistumaan. Sosionomi(amk) virallistettiin noiden vuosien aikana. Aloitin opiskeluni hyvin vakavasti ja toin esille, että haluan työskennellä valmistuttuani silloisella kotipaikkakunnallani. Olin luokassa kolmanneksi vanhin ja päätin olla hyvin asiallinen ja suoriutua kaikesta parhaalla mahdollisella tavalla.

En olisi ensimmäisenä koulupäivänä ikinä uskonut, että koko elämäni tulisi mullistumaan joka osa-alueeltaan kuukauden kuluessa. Opinnot alkoivat syyskuun alussa. Olin niin surkeassa fyysisessä kunnossa ja runsaasti ylipainoinen, että olin aloittanut painonpudotuksen ja liikunnan elokuussa, koska tiesin, että opiskelusta tulisi rankkaa, varsinkin, kun kodin ja koulun väli oli 60 km / sivu.

Tässä vaiheessa täytyy kertoa, että olin tuolloin aika lailla eri ihminen kuin tänä päivänä. Olin asunut koko ikäni samalla paikkakunnalla ja olin suoraan sanottuna aika juntti. Kuvittelin, että oma asuinpaikkakuntani olisi maailman napa. Kesän kohokohta oli rallit ja sambat. Mieluisin viikonlopun viettotapa oli heittää tikkaa ja juoda olutta paikallisessa pubissa. Ja kuunnella "poliisiradiota" ym. "skanneria" että pysyi aina ajan tasalla siitä, mitä paikkakunnalla tapahtui. Se oli vielä sitä NMT-aikaa... ;)

Joten voitte varmaan kuvitella, että useamman vuoden työttömyyden vaihtuminen päivätoimiseen opiskeluun pikkupaikkakuntaa suuremmassa kaupungissa, uusiin ihmisiin tutustuminen ja uusien ystävien ja kuvioiden myötä maailmakuvan laajentuminen sai silmäni auki sen suhteen, että elämä voi olla jotain muutakin kuin paikoilleen jämähtänyttä parisuhdetta ja työttömyyskorvauksella ja sossun tuella elämistä.

Ystävystyin itseäni pari vuotta vanhemman miespuolisen opiskelukaverin kanssa, kun huomasimme olevamme samalla aaltopituudella. Erään koulupäivän jälkeen hän kutsui kylään ja se kyläilyreissu kesti 6 tuntia. Kerroin hänelle mm. parisuhteestani ja sen tilanteesta. Hän sanoi yhden lauseen, joka sai minut tekemään lopullisen päätökseni. Hän sanoi ajatelleensa vaikeissa ihmissuhdetilanteissa, että "aina jossakin on joku, joka odottaa sinua elämäänsä".

Silloista parisuhdettani oli viimeiset vuodet pitänyt yllä tuttuus, turvallisuus ja yksin olemisen / jäämisen pelko. Näin jälkeenpäin uskallan myöntää olleeni läheisriippuvainen. Huono itsetuntoni sai minut ajattelemaan, että "ei minua kukaan huolisi". En osannut kuvitella elämää yksin, ilman parisuhdetta. Se oli pelottava ajatus.

Sinä iltana tein päätöksen ja kerroin sen myös kumppanilleni. Hän suuttui ja lähti. (Emme koko tuona 11 v:n aikana asuneet yhdessä.) Lähdin lenkille. Se oli syyskuun loppua, taivas oli synkässä pilvessä. En ollut koskaan tuntenut olevani niin yksin kuin silloin. Samalla jokin uusi, tuntematon voima alkoi herätä sisälläni. Tein sinä iltana myös toisen ratkaisevan päätöksen. Muuttaisin opiskelupaikkakunnalleni. Tuli sellainen tunne, että ei olisi enää mitään syytä jäädä.

Seuraavana päivänä otin selvää haettavina olevista vuokra-asunnoista. Kävin yhdessä näytössä ja pistin hakemuksen sisään. Viikon kuluttua sain tietää, että olin saanut sen asunnon, isohkon yksiön vanhan kerrostalon kolmannesta kerroksesta läheltä keskustaa. Kuukauden kuluttua pääsin muuttamaan.

Vaikka näin kirjoitettuna asioiden käänteet ja päätökset tuntuvat ehkä hätäisiltä, pyydän huomioimaan, että vaikka olenkin tehnyt monen mielestä elämässäni yllättäviä ja äkkinäisiä päätöksia, seikat niiden päätösten takana ovat hautuneet jo pitempään mielessäni, vaikka en ole jokaista ajatusta etukäteen muille kertonutkaan. Ja jälkeenpäin on vain vahvistunut se tunne, että olin lähtenyt kulkemaan siihen suuntaan, mihin oli tarkoituskin.

Jaan mielessäni elämäni kahteen isoon osaan, ennen ja jälkeen syksyn 1999. Vaikka elämässäni on tuonkin jälkeen tapahtunut isoja ja radikaaleja käännekohtia, tuo syksy on ja pysyy elämäni tärkeimpänä käännekohtana.