Kuva: Kauhajoen pääkirkon hautausmaalta 10.3.2018 

 

Kirjoitin tätä blogia viimeksi marraskuussa 2017, yli 4 kk sitten. Kirjoitin siitä, että pitäisi muistaa kertoa läheisille, kuinka tärkeitä he ovat, kun koskaan ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. Oma suhteeni edesmenneisiin vanhempiini oli ristiriitainen. Sukupolvien ja maailmankuvien kuilu oli liian syvä. Olen silti siitä onnellisessa asemassa, että sain hyvästellä molemmat vanhempani. Äitini joulun jälkeen 2015 ja isäni helmikuussa 2018. Kaikille ei ole annettu sitä mahdollisuutta. Kuolema ei aina ilmoita itsestään etukäteen.

Molemmat vanhempani saivat elää viimeiset vuotensa ja nukkua rauhallisesti pois Asuuli-kodissa, jossa he saivat hyvää hoitoa, mistä lämpimät kiitokset henkilökunnalle. Isän hautajaisten jälkeen tajusin sen tosiasian, että olen nyt tavallaan perheen vanhin. Biologisia lähisukulaisia ei ole kuin muutama. Valintaani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta en kadu. En kaipaa omien geenieni jatkuvuutta. Kaipaan aitoja suhteita niihin ihmisiin, joita en voi täällä enää tavata. Haluaisin myös olla tärkeä omana itsenäni vielä jäljellä oleville sukulaisille. 

Huomaan olevani usein hiukan surullinen ja tuntevani haikeutta. Liitän sen omalla kohdallani luovuuteen. Koen sisimmässäni asioita, ajatuksia, tunnelmia ja muistoja ikäänkuin elokuvana. Haluaisin osata välittää niiden filmien tunnelmia muillekin ja muuttaa ne taiteeksi. Aina ei löydy sanoja. Mutta onneksi on musiikki. Se on parasta terapiaa riittämättömyyden tunteille. Kun sulkee silmänsä ja antaa melodioiden ja sanojen soljua sieluun asti, tuntee itsensä jälleen ehjäksi.

                         *                            *                              *                             *

Viimeisen postaukseni jälkeen olen käynyt itseni ja ammatti-identiteettini kanssa todella syvissä vesissä. Vaitiolovelvollisuussitoumuksen takia en voi tätä asiaa kovinkaan laajalti näin julkisesti analysoida, mutta omia sisimpiä tuntojani voin jakaa, koska niillä on keskeinen merkitys tulevaisuuden valintoihini.

Vuodesta 2008 olin työssä, johon olin jo opiskeluaikana halunnut. Monta vuotta pidin työstäni ja koin ammatillisia onnistumisia asiakkaiden kanssa. Viime vuosina työnkuva kuitenkin pikkuhiljaa muuttui yhteiskunnallisten muutosten myötä. Tällä tarkoitan esim. lainsäädännön muutoksia, omistajavaihdoksia ja asiakasprofiilin muuttumista. 

Huomasin olevani työssä, johon en ollut halunnut ja joka ei vastannut koulutustani. Työ muuttui sekä fyysisesti että henkisesti raskaammaksi. Puoliksi leikilläni heitin, että saa nähdä, kumpi pettää ensin - kroppa vai pää. Se ei ollut pelkkä vitsi. Jos ei olisi käynyt niin, että fyysinen terveys alkoi reistailla, olisi henkinen uupuminen ollut hyvin lähellä. Sen aikaisemmin (tosin ei työstä vaan parisuhteen ongelmista johtuvana) kokeneena osasin tunnistaa merkit. Muutaman kerran oli vain pienestä kiinni, että en mennyt ja sanonut psykiatrin vastaanotolla, että "en enää jaksa". 

Fyysisesti rankemman työvuoroputken jälkeen oli pakko mennä lääkäriin, kun ei enää Burana ja Voltaren-geeli auttanut polvi- ja lonkkakipuihin. Niistä lääkärikäynneistä, diagnooseista ja hoito-ohjeista riittäisi useampaankin blogikirjoitukseen, mutta totean lyhyesti vain, että useampi päällekkäinen diagnoosi tehtiin ja monenlaista hoitoa kokeiltiin. Tuloksena se, että olen tänä vuonna ollut enemmän sairauslomalla kuin töissä. Mikään diagnoosi ei ollut väärä. Kaikkia juttuja ei vain huomattu yhdellä kertaa. 

Monenlaisten pohdintojen ja palaverien jälkeen tein ainoan kokonaisvaltaisesti järkevän ratkaisun omalla kohdallani - etsin uutta, fyysisesti kevyempää työtä. Hakemuksia olen lähettänyt ja haastatteluissa ollut, mutta vielä ei ole pääpotti kohdalle osunut. En kuitenkaan anna periksi. Lähetän hakemuksia, kun mielenkiintoisia ja sopivan tuntuisia työpaikkoja tulee hakuun. Siihen asti sinnittelen nykyisessä työssäni sen verran, mihin voimat riittää ja suhteellisen kivuttomasti pystyn. 

Päätöksen tehtyäni ja siitä kerrottuani olin hyvin helpottunut. Tuntui, että iso taakka oli pudonnut harteilta. Sanoin itselleni, että kyllä sinä pärjäät ja osaat ja asiat järjestyy lopulta parhain päin. Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että terveys menee. Kyse on vain rohkeudesta, luottamuksesta ja uskosta. 

Ilmeisesti tämä itsensä puhuttelu sai myös muutakin uskomatonta aikaan. Päätin toteuttaa erään unelman, jota olen joskus ajatellut, mutta johon en ole uskonut pystyväni. Palaan koulun penkille ja jatkan opiskeluja. YAMK-tutkinnon suorittaminen monimuoto-opiskeluna on mahdollista työn ohessa. Kestää 1,5 - 2 v. Ainoa syy, miksi en ole uskonut siitä selviäväni on heikko vieraiden kielien taito. Mutta miksi en voisi yhä kerrata ja oppia englantia. 20 v. vanhat lukion englannin kirjat on yhä tallella, elleivät ole homehtuneet ulkovarastossa. Ja minulla on englantia osaava mies, joka kannustaa ja tukee suunnitelmiani. 

Kun olen muutenkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja sosiaalialan tapahtumista niin mikäs sen luontevampaa kuin ottaa seuraava askel ja kehittää itseään. Kaksi vuotta on lyhyt aika sijoittaa omaan ammattitaitoon ja tulevaisuuteen, kun työelämää on edessä ennen lakisääteistä eläkeikää vielä toista kymmentä vuotta. Se ei vaadi muuta kuin kovaa tahtoa ja työtä. Minä osaan, pystyn ja uskallan. Ensimmäinen askel on täyttää hakupaperit.