Kuva Kalajoelta juhannuksena 2017.

 

Juhannusaattoaamun rauhassa ja hiljaisuudessa, vain lintujen äänien kaukaisessa konsertissa, on aikaa pysähtyä antamaan aikaa ja tilaa ajatuksille, joita ei ole tänä koronakeväänä paljon ehtinyt käsitellä. Arki ja rutiinit iloineen ja suruineen ovat vieneet kaiken energian ja tilan luovalta ajattelulta. Toisinaan ei ole edes ollut voimia ajatella, on vain halunnut iltaisin uppoutua sohvan nurkkaan lukemaan tai katsomaan tallennettuja nauhoituksia tv-ohjelmista, joita katsomalla on tietoisesti halunnut nollata päänsä.

Aamulla herätessäni mietin jälleen kerran elämäntapahtumien mielenkiintoista tarkoitusta. En siis maailmankaikkeuden syntyä, elämän syntymisen ihmettä tai muuta maailmanlaajuista filofiaa vaan ihan oman elämänpolkuni salaperäistä tarkoituksellisuutta, joka on monen tapahtuman kohdalla avautunut vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Ihminen voi olla vaikka miten pitkälle koulutettu tahansa, mutta jos hän ei tunnista omien elämäntapahtumiensa tarjoamia opetuksia ja tarkoituksia, viisaus on vain pinnallista tietoviisautta ja ihminen lyö päätään seinään aina uudelleen ja uudelleen.

Lapsuudessa ja nuoruudessa minulle uskoteltiin edesmenneiden vanhempieni taholta asioita ja tulkintoja itsestäni, jotka vaurioittivat persoonani kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi. Monet asiat elämän realiteeteista jouduin oppimaan kantapään kautta. Se teki usein aika kipeää. Vasta myöhemmin kohtasin ammatti-ihmisen, joka luotti arvostelukykyyni niin paljon, että antoi minun omin kätösin kopioida (laillisesti) lapsuuttani koskevia asiakirjoja 1970-luvulta. Olin siinä vaiheessa opiskellut ensimmäiseen ammattiini lasten päivähoitajaksi, joten minulla oli jonkin verran teoriatietoa lapsen kasvusta ja kehityksestä sekä ns. normaalista kasvatuksesta. Lukiessani papereita, minua vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Kaikki, mistä minua oli syytetty, oli luonnollista reagointia sen ikäiseltä lapselta niissä olosuhteissa. On myöhäistä kiittää tätä ammatti-ihmistä, sillä hänkin on jo edesmennyt, mutta hänellä oli ratkaiseva merkitys moneen asiaan elämässäni.

Tätä ei varmaan monikaan ymmärrä, mutta on helpottavaa saada tietää, mistä moni asia on johtunut. Jos sinulle lapsesta saakka syötetään valheita itsestäsi, niiden korjaaminen on vuosien työ. Silti en ole katkera ja olen antanut vanhemmilleni anteeksi. He olivat oman elämänhistoriansa muokkaamia. Jos olisin katkeroitunut, se nakertaisi minua sisältäpäin ja olisi estänyt kaiken henkisen kasvun. Tässä piilee myös elämän sarkastinen juoni - kun minusta ei saatu tekemälläkään "hullua", minusta tuli heidän auttajansa.

Tuosta sanasta ei nyt pidä kenenkään loukkaantua, sillä en käytä sitä lokeroidakseni ihmisiä tai halventavassa merkityksessä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt elämäni varrella kokemistani kriiseistä sairastumatta pahemmin. Oma historia on antanut minulle tekemässäni työssä nöyryyttä ja kunnioitusta ihmisiä kohtaan. Olen monesti ajatellut, että elämä on hyvin pienestä kiinni ja yhtä hyvin olisin voinut olla asiakkaan asemassa ja hän puolestaan minun asemassani.

Elämää voisi verrata isoon tiehen, jonka molemmilla puolilla on syvä oja ja lukuisia risteyksiä. Joskus tie on suoraa ja helppokulkuista, joskus hyvinkin mutkittelevaa ylä- ja alamäkineen. Joskus reuna pettää, vauhti on liian kova tai muusta syystä putoat ojaan. Ratkaisevaa on se, nousetko takaisin tielle vai jäätkö ojan pohjalle makaamaan. Risteyksissä saatat pysähtyä ja miettiä, mihin suuntaan lähteä. Voi olla, että valitset väärän suunnan, mutta silloin voi kääntyä ja palata takaisin - paitsi jos tie on yksisuuntainen. Sen olen elämässä oppinut, että yksisuuntaiselle tielle ei pidä koskaan lähteä, sillä sieltä ei voi palata. 

Turvallista matkaa ja juhannusta!