Meidän pienessä kahden hengen perheessämme viimeisimmät viikot ovat olleet todella piinaavia. Jo aikaisemmin on ollut tiedossa, että isännän työpaikalla ICT-alan yrityksessä on menossa YT-neuvottelut ja väkeä pistetään pihalle. Lomalla jännitimme sitä, tuleeko isännälle kutsu keskusteluun heti maanantaina. Ei tullut silloin, mutta viime viikon maanantaina tuli.

Ihmetystä herätti se, että irtisanottavista oli jo nimilista valmiina ennenkuin henkilökunnalta edes kysyttiin olisiko vapaaehtoisia lähtijöitä eli esim. sellaisia, jotka pääsisivät suoraan eläkeputkeen. Töiden vähentymisestä ei ollut kysymys. Joillakin tiimeillä oli töitä enemmän kuin väki ehti tehdä ja määräaikaisiakin oli työtehtäviin palkattu.

Isäntä on ollut yrityksen palveluksessa 28 vuotta. Hän on ollut tunnollinen ja huolellinen työntekijä eikä ole pitänyt koskaan rokulipäiviä. Hän on toiminut monissa eri työtehtävissä, ollut innokas oppimaan uutta eikä ole koskaan kieltäytynyt töistä. Hänellä on ollut puolet työssäoloajasta eräs tuki- ja liikuntaelinsairaus, mutta hän ei ole ollut sen vuoksi päivääkään poissa töistä. Joidenkin työtehtävien suorittamista tämä sairaus on estänyt, mutta koska työt tehdään ryhmissä, ei hän ole jäänyt sivusta katsomaan vaan aina on löytynyt jokin työtehtävään liittyvä homma.

Isäntä sai vielä mahdollisuuden. Jos hän suorittaisi kuntotestit, saisi lääkäriltä luvan tietyn työtehtävän suorittamiseen ja näyttäisi, että pystyisi suoriutumaan siitä, irtisanomispaperi revittäisiin ja eläkeputkeen pääsevä työntekijä lähtisi hänen sijastaan omalla suostumuksellaan. Lupaa lääkäriltä ei tullut, joten mitään ei ollut tehtävissä.

Ironisinta tässä asiassa on se, että irtisanomisen suoritti mies, jonka isännän isä oli palkannut firmaan toimitusjohtajana ollessaan. Isäntä ei voinut olla kuittaamatta, että hänen isänsä kääntyisi haudassaan jos tietäisi, että hänen palkkaamansa työntekijä on irtisanonut hänen poikansa. Tähän mies vastasi, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista.

Me ollaan isännän kanssa niin vahva tiimi, että tämä vastoinkäyminen ei meidän liittoa horjuta, päinvastoin. Mutta pahalta tuntuu isännän puolesta. Vaikka olemme samanikäisiä, olemme siinä mielessä eri sukupolvea, että hän on mennyt aikoinaan töihin ollakseen siellä eläkeikään asti, kun itselläni taas on työpaikat vaihtuneet (osittain omastakin halusta) vuosien mittaan.

Pahin aallonpohja on kuitenkin jo ohitettu. Isäntä ei onneksi ole sitä tyyppiä, joka masentuisi pitkäksi aikaa tai alkaisi juoda. Hänellä ja meillä on kaikenlaisia suunnitelmia. Tämä asia lähentää meitä (itsekin olen ollut joskus työttömänä) ja nyt meillä on enemmän aikaa hoitaa suhdettamme ja olla yhdessä. Isäntä on kärsinyt siitä, kun on itse päivätyössä ja minä kolmivuorotyössä ja jää niin vähän kahdenkeskistä aikaa.

Tällä elämänkokemuksella ja iällä suhtaudun silti kaikin tavoin positiivisesti tulevaisuuteen. Vaikka irtisanotuksi tuleminen kirpaiseekin, katkeraksi ei kannata heittäytyä. Katkeruus on kuin syöpä, joka syö ihmistä sisältä päin. Meillä ei ole mitään hätää. Omalla alallani riittää töitä niin kauan kuin niitä jaksaa tehdä. Ja jos huonosti kävisi, osittain maksetun asunnon voi aina myydä, maksaa loput lainat pois ja mennä takaisin vuokralle. Täältä kun ei kumminkaan saa mitään mukaansa, kun lähdön hetki tulee.

Kun elämää tarkastelee laajemmasta perspektiivistä ja näkee pintaa syvemmälle, voi vain uskoa ja luottaa siihen, että meille ei anneta enempää taakkaa kuin mitä jaksamme kantaa. Joskus kyllä tuntuu, että joillekin on annettu. Kaikki eivät jaksa. Itse olen kiitollinen jopa siitä, että elämä on koetellut. Sen jälkeen, kun on selvinnyt pahimmasta, voi taas uskoa siihen, että voi selvitä mistä vain. Niin kauan kuin on aikaa ja elämää.