Reilu viikko sitten olimme talvilomareissulla Levillä. Kerroinkin tästä viikosta toisessa blogissani (Pullukkablogi). Menimme ja tulimme Rovaniemen kautta. Paluumatkalla halusin, että ajamme sen talon ohi (yllä oleva kuva), jossa toukokuussa 2011 kuollut tätini asui yli 30 vuotta, ensin A- ja sitten C-rapussa.

Olo oli haikea ajaessamme kaupungin läpi. Talon vieressä oleva puisto oli muuttunut. Siihen oli rakennettu Angry Birds - puisto. Entisessä tädin asunnossa on ollut jo vuosikausia uudet asukkaat. En voinut niin vain mennä soittamaan ovikelloa ja sanoa haluavani tulla katsomaan, miltä asunto nyt näyttää. Niin ei voi tehdä. Ja vaikka voisikin, ei se olisi enää sama asunto, kun täti ja hänen tavaransa ovat poissa ja tilalla uudet asukkaat ja tavarat.

           *                     *                    *                    *                      *

Tätä ihmisen elämää, sen väliaikaisuutta ja kuoleman väistämättömyyttä olen pohtinut aikaisemminkin. Kun olemme poissa, elämme enää läheistemme muistoissa. Kotimme tyhjätään, tavarat jaetaan ja katoavat maailmalle tai kaatopaikalle, kuten toisen edesmenneen tätini kohdalla kävi. En muista, olenko kertonut hänestä. Jos en ole, tulen sen varmaan vielä joskus tekemään.

Omalla kohdallani tiedostan myös elämän rajallisuuden. On paljon asioita, joita haluaisin vielä elämäni aikana tehdä. Kirjoittaminen on yksi niistä ja sitä satunnaisesti toteutankin näiden kahden blogini muodossa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan tuo leipää pöytään eikä auta asuntolainan maksussa. Sen vuoksi käyn töissä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo toisessa ns. vakipaikassa (toistaiseksi voimassa oleva työsopimus) elämäni aikana. Ensimmäisestä irtisanouduin elämäntilanteiden tuoman muutoksen myötä - tietämättä mitään tulevasta. Viikon päästä viimeisestä työpäivästä aloitin nykyisessä työpaikassani, jossa olen jo kahdeksatta vuotta. On muuten pisin aika, minkä olen ollut missään työpaikassa.

          *                     *                  *                     *                    *

Joskus sitä miettii pakostakin, että tässäkö tämä kaikki nyt on. Käydään vielä toiset tai jopa kolmannet kahdeksan vuotta samassa työpaikassa - riippuen eläkeiän ja terveydentilan muutoksista - ja odotetaan eläkkeelle pääsyä. Maksetaan asuntolainaa ja sitten kun se on maksettu, ei ehditä nauttia kovin kauan eläkepäivistä, kun jo kuollaan pois. Näin kävi eräälle avioliiton kautta sukulaiselle jokunen vuosi sitten. Hän kasvatti kaksi lasta yksinhuoltajana ja asui kaupungin vuokra-asunnossa, kunnes osti oman. Kovin montaa vuotta hän ei ehtinyt siinä asua, kun sairastui ja kuoli kurkkusyöpään. Ihminen, joka ei tietääkseni ollut edes koskaan polttanut tupakkaa.

En tiedä onko tämä nyt sitä paljon puhuttua viidenkympin kriisiä, mutta viime aikoina olen miettinyt useastikin, että tässäkö tämä nyt sitten on, tämä elämä. Monesti tuntuu, että itsellä olisi vielä paljon annettavaa, monellakin elämän osa-alueella. Työelämän ja työn kuvan muuttuessa tuntuu, että ammatillinen osaamiseni menee osittain hukkaan nykyisessä työssäni. Etenemismahdollisuuksia ei ole nykyisen työnantajan palveluksessa.

Olen nyt toistakymmentä vuotta tehnyt 3-vuorotyötä. Yllätyksekseni se on sopinut minulle eikä pitkä työmatkakaan ole ollut ylivoimaista, mitä aluksi pelkäsin. Mutta sillä on ollut hintansa. Esim. ennen minulle niin rakas näytelmäharrastus on jäänyt kokonaan, koska vuorotyössä näytelmäprojektiin sitoutuminen on lähes mahdotonta. Ystäviltä olen saanut negatiivista palautetta, kun en ole jaksanut hoitaa ystävyyssuhteita niin kuin pitäisi, kun työ vie kaikki fyysiset ja sosiaaliset voimavarat. Kämppä on välillä kaaoksessa, kun ei jaksa siivota tarpeeksi usein. Sitä rojahtaa sohvalle töistä tultua, katsoo tallennettuja tv-ohjelmia tai lukee ja tekee vain pakolliset kotityöt: tiskit, roskat ja pyykit.

           *                    *                   *                   *                    *

Kaikkialla toitotetaan sitä, että viisikymppinen on liian vanha ja jää työnhaussa nuorempien jalkoihin. 50 + työttömäksi jääneelle ei juuri anneta toivoa työn saannista. Työssäkäyville jankutetaan, että pitäisi olla kiitollinen, että on töitä eikä marista turhista. Kaikkialle ulottuva yhteiskunnallinen lamaannuttava mieliala leviää kuin kulovalkea. Poliittisista parrasvaloista taistelevat pelottelevat kansalaisia ikään katsomatta kaikenlaisilla uhkakuvilla, joista osa laitetaan myös täytäntöön. Kannustamisen ja tsemppaamisen sijasta ihmisiä pelotellaan toisilla ihmisillä. Katupartiot tuovat enemmän uhkaa kuin turvallisuutta. En yhtään ihmettele, että sosiaalisessa mediassa leviää tupakka-askin kuviteltu varoitus : En lopeta tupakointia, kun en halua tutustua suomalaiseen vanhustenhuoltoon. Tai jotain sinne päin.

Kaiken tämän keskellä sitä yrittää olla kunnon kansalainen, käydä töissä, maksaa veronsa ja velkansa. Sisäinen ääni laittaa miettimään ja kyseenalaistamaan asioita. Kuuntelee vanhempia ja viisaampia, jotka ovat sanoneet, että kaikkein eniten elämässä katuu tekemättä jättämistään. Jos ei mitään yritä, ei mitään voi tapahtuakaan. Olen päättänyt kuulua niihin, jotka yrittävät. Jotka eivät luovuta ja lannistu. Jotka näkevät mahdollisuuksia eivätkä anna epäonnistumisien lannistaa. Yritän jatkossa soveltaa tätä vähän elämän joka alueelle.

Yksi todiste onnistumisesta tulee tässä: Avomieheni, joka tuli irtisanotuksi yt-neuvottelujen yhteydessä vajaat kaksi vuotta sitten työpaikasta, jossa hän työskenteli 28 vuotta, kävi tällä viikolla allekirjoittamassa määräaikaisen työsopimuksen samalle työnantajalle, joskin eri tehtäviin. Hän on saman ikäinen kuin minä, 50 +.

           *                     *                       *                      *                      *

Loppukevennykseksi vielä aika uskomaton ja huvittava juttu, joka tuli ilmi tällä viikolla. Jouduin nimittäin perättömien kirjoitusten kohteeksi. Sain tietää, että eräs nimeltä mainitsematon ns. originelli persoona toiselta paikkakunnalta on kirjoittanut minusta ns. blogiinsa paikkaansa pitämättömiä juttuja minut oikein nimeltä mainiten ja ulkonäköä kuvaillen. Muuta kuin nimi, silloinen asuinpaikkakunta, ruumiinrakenne ja hiusten väri niissä jutuissa ei pitänytkään paikkaansa. En ole koskaan tavannut kasvokkain ko. henkilöä (kirjeitse olen kyllä ollut yhteydessä yli 30 v. sitten muutaman kerran), mutta hän kuvailee jutuissaan kahta tapaamiskertaamme.

Ensin ajattelin, että "mitä v...a", sitten alkoi huvittamaan. Tutustuin ko. henkilön kirjoituksiin ja tulin siihen tulokseen, että hänen on täytynyt sekoittaa minut, nimeni ja ulkonököni johonkuhun toiseen häntä henkilökohtaisesti tapaamaan tulleeseen. Hänen arkistoissaan saattaa olla kyllä itsestäni studiovalokuvaajan yli 30 v. sitten ottama kuva, jossa olen juuri sen ikäinen ja näköinen, mistä hän jutuissaan puhuu.

Lain mukaan voisin tehdä asiasta rikosilmoituksen, mutta en näe tuota asiaa sen arvoiseksi, että siihen kannattaa yhteiskunnan varoja ja ihmisten aikaa tuhlata. Annan asian olla. Kun niitä muita ko. henkilön kirjoituksia luki, huomasin sentään päässeeni vähällä. Moni muu melkein oikealla nimellä mainittu elossa oleva tai jo kuollut henkilö sai osakseen kyllä sellaisia syytöksiä, että on ihme, jos eivät nosta syytettä. No, kuollut ei voi puolustautua eikä nostaa syytettä...

Mutta kuten jo lastenlaulussakiin sanotaan "on maailmassa monta ihmeellistä asiaa, joka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa...".