images.jpg

(kuva googlesta: yle.fi)

 

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 11.5.2012 kirjoituksella "Elämä, jonka minulle annoit".  Kerroin siinä suhteesta vanhempiini ja oman elämäni alkutaipaleista. Silloin vanhempani vielä asuivat kahdestaan omassa talossaan. Jonkin ajan kuluttua siitä äitini sai paikan palvelukodista. Isä ei pärjännyt kauan yksin ja hänellekin saatiin lopulta palvelukotipaikka. Aluksi he olivat eri paikoissa, mutta lopulta heidät saatiin samaan paikkaan ja samaan huoneeseen.

Harvakseltaan olen heitä käynyt katsomassa, koska kummankin sairaus (lähinnä muistiin ja ajan ja paikan tajuun liittyvät oireet) ovat edenneet. Kumpikin on vielä tuntenut, ainakin sen jälkeen kun olen itseni esitellyt, mutta kommunikaatio on ollut vähäistä. Äidillä on piikikkyys ollut tallella ja isä on elänyt 1980-lukua. Koska välit eivät ole olleet aikaisemminkaan läheiset, vaikea niitä on ollut enää myöhemminkään lähentää.

Sunnuntaina 27.12 tuli tieto, että äiti on siinä kunnossa, että jos hänet vielä haluaa nähdä, olisi syytä tulla käymään muutaman päivän sisällä. Onnekseni minulla oli seuraava ja sitä seuraava päivä vapaata. Itselleni oli selvä asia, että menen käymään.

Maanantaina 28.12 ajelin palvelukotiin, jossa vanhempani olivat hyvässä hoidossa. Äiti makasi sängyssä. Hänellä oli ollut tulehdus, joka oli hoidettu asianmukaisesti. Verikokeet eivät näyttäneet mitään hälyyttävää, mutta 88 vuotta palvellut elimistö oli tullut tiensä päähän. Hän makasi näkevä silmä auki, mutta ei enää kohdistanut katsettaan ja hänellä oli hengityskatkoksia. Hoitajan kysyessä, onko kipuja, hän kuiskasi juuri ja juuri kuuluvasti ei.

Juttelin hoitajan kanssa hetken ja sanoin ymmärtäväni tilanteen. Tehohoitotoimenpiteet olisivat olleet vain turhaa elämän pitkittämistä. Istuin siinä äidin vierellä jonkin aikaa. Silitin puhtaita, vitivalkoisia hiuksia ja posken ihoa, joka oli ihmeen sileä, mutta viileä. Oli jotenkin rauhallinen olo eikä ollut kiire minnekään. Sanoin, että ei tarvitse pelätä, kaikki on hyvin ja anteeksi annettu. Sanoin myös, että täti ja mamma ovat häntä siellä vastassa.

Meidän perheessä ei ole juuri halailtu eikä tunteita osoitettu. Otin äidin kapean käden käteeni ja ajattelin, että nuo kädet ovat minua joskus hoitaneet. Kyynel valui hänen silmäkulmastaan. Siitä tiesin, että vaikka hän ei ehkä muuta enää ymmärtänytkään, kosketuksen hän vielä ymmärsi. Lähdin sieltä (kävin toki isääkin tervehtimässä) tietäen, että ne olivat jäähyväiset.

Pari seuraavaa päivää menivät puhelinta päivystäessä. Keskiviikkona 30.12 sain töihin yövuorossa ollessani tiedon, että äiti oli nukkunut rauhallisesti pois.

Pidämme hautajaiset hiljaisesti, vain lähimpien kesken tammikuun aikana. Lähisukua ei ole kuin me lapset ja lastenlapset. Äiti lasketaan hautaan arkussa ja me lapset sekä lastenlapset olemme kantajina. Polttohautaus olisi vastoin vainajan tahtoa. Äidille oli kova paikka, kun täti oli järjestänyt hautaustestamentissaan itselleen polttohautauksen. "Millä Aila nyt sitten nousee haudasta, kun Jeesus tulee, kun se on poltettu", murehti hän.

Itselleni oli jotenkin luontevaa, että tulen olemaan myös kantajana. Varsinkin sen jälkeen, kun otin selvää, että Suomessa on mahdollista myös naisten toimia kantajina. Onhan äiti kantanut minua 9 kk, miksi en kantaisi häntä nyt, kun hän lähtee viimeiselle matkalleen. Tai itseasiassa hän on jo lähtenyt, hautaan lasketaan vain ihmisen kuori, josta sielu on jo poistunut. Tästäkin ollaan montaa mieltä, mutta skeptikkojen ja ateistien pilkan uhallakin haluan uskoa siihen mihin uskon. Eihän tässä kaikessa olisi muuten mitään järkeä.