Yövuoron jälkeen minulla on kaksi olotilaa. Saatan herätä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen päässäni niin kova ajatusten liikenneruuhka, että on pakko järjestellä niitä jonkinlaiseksi tekstiksi. Tai sitten haahuilen zombiena iltaan asti ja suoriudun vain puolittain kaikesta ajattelua vaativasta toiminnasta. Tänään oli tuo ensin mainittu olotila.

Aloin miettiä ihmissuhteita, niiden tasoja ja merkitystä itselleni ja omassa elämässäni. Sanaa ystävä käytetään aika heppoisin perustein. Moni sanoo itsestään, että "minulla on paljon ystäviä" tai että "minulla on paljon ystäviä, mutta tosiystäviä vain muutama" tai että "paljon tuttavia, mutta vähän tosiystäviä". Jos mietin omaa kategoriaani, niin kuulun tuohon viimeksi mainittuun - valitettavasti ja osin omasta syystäni.

Jos ihmisen pitäisi pitää ihmissuhdekartta ja erottaa sieltä tosiystävät, ystävät ja tuttavat, niin toisiaan ystävinä pitävillä saattaisi tulla erilainen määritelmä toisistaan. Määritelmä riippuu siitä, mitä kukin milläkin termillä tarkoittaa. Elämme tässä yhteiskunnassa ja työelämässä toisten ihmisten kanssa. On ystäviä, sukulaisia, työkavereita, harrastuksen kautta tuttuja jne. Mielenkiintoista on se, miten kukin nämä ihmissuhteet arvottaa.

Työkaverit voivat olla mukavia, heitä näkee usein ja heidän kanssaan voi syntyä mitä erilaisempia keskusteluja laidasta laitaan. Itselläni on tällä hetkellä hyvät työkaverit ja voin sanoa pitäväni heistä jokaisesta. Joskus keskustelemme työn lomassa hyvinkin syvällisiä. Siitä huolimatta haluan pitää työkaverit työkavereina enkä esim. halua olla heidän kanssaan aktiivisesti tekemisissä työajan ulkopuolella. Syynä on se, että haluan pitää - jo omankin jaksamiseni vuoksi työn ja vapaa-ajan erillään. En esim. haluaisi olla hyvän ystävän kanssa samassa työpaikassa. Tai oman mieheni - vaikka hänestä kovasti pidänkin.

Sukulaiset ovat monelle ihmiselle rakkaita ja tärkeitä. Tai sitten päinvastoin - suku on pahin. Itselläni on hyvin pieni lähisuku. Vanhemmat elävät vielä, mutta välini heihin ei ole kovin läheiset. Olen antanut heille anteeksi lapsuuden ja nuoruuden haavat enkä ole tapahtuneista katkera, mutta minusta tuntuu, että meillä ei ole oikein mitään keskusteltavaa. Tädit ja sedät ovat kuolleet, serkkuja on vain kaksi, eivätkä he pidä mitään yhteyttä. Ainoat lähisukulaiseni ovat veljeni, hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan. Pidämme yhteyttä, mutta joskus mietin sitä, olisiko meillä mitään yhteistä ellemme olisi sukulaisia. Elämme niin eri maailmoissa. Kun heidän lapsensa olivat pieniä, minulla oli heihin jonkinlainen kontakti, mutta nuorina aikuisina olen heille vain ylipainoinen täti, jonka elämästä ja ajatusmaailmasta he eivät ole kiinnostuneita. Tähän olen osaksi itse syypää. Kun he olivat siinä iässä, että syvällisempi suhde olisi voinut syntyä, vietin itse villiä eronjälkeistä (aikuis-) opiskelijaelämää ja tein liian monta oharia.

Hyvänpäivän tuttuja riittää, niin oikeassa elämässä kuin naamakirjassakin, jossa saatan kertoa omasta elämästäni hyvinkin henkilökohtaisia asioita ihmisille, joiden kanssa en ole muuta kautta missään tekemisissä. Kaikki eivät sitä ymmärrä eivätkä tiedä, että ne ovat pieniä, harkittuja viipaleita ihmisestä nimeltä minä. Ne, jotka tuntevat minut oikeasti tai ovat niin kiinnostuneita ajatusmaailmastani, että vaivautuvat lukemaan tätä harvakseltaan päivittämääni blogia, saavat todennäköisesti paljon suuremman palan minusta. Naamakirjaa ei pitäisi päästä lukemaan tarkemmin kuin ne, jotka olen siellä kavereikseni hyväksynyt. Muutaman kerran on käynyt niin, että joku joka ei ole kaverilistallani tai koko naamakirjassa, on tiennyt jotain sieltä ja se ei tunnu mukavalta. Varsinkaan, jos en tunne sitä ihmistä. Tulee stalkattu olo.

En pidä itseäni narsistina, vaikka pientä narsismia lienee jokaisessa, joka kirjoittaa blogia tai on harrastanut esim. näyttelemistä. Mutta haluan silti tulla kuulluksi ja nähdyksi - muutenkin kuin kovan äänen ja suuren kokoni "ansiosta". Tai se osa minusta, joka ei näy eikä kuulu ulospäin, haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi - lähinnä ajatusten ja mielipiteiden kautta. Sitä varten on ystävät. Silti ystävässä ja ystävässä on eroja.

Olen nöyrän kiitollinen ja ylpeä siitä, että voin sanoa avomiestäni parhaaksi ystäväkseni. Vaikka olemme yhteisellä kauppareissulla hiukan koominen näky - minä purjehdin edellä ja jään kiukkuisen nököisenä odottamaan rakastani hyllyjen risteykseen hänen tullessaan puolijuoksua kärryjen kanssa huolestuneen näköisenä perässä - hän on silti eniten itselleni se ihminen, joka jaksaa olla kiinnostunut mielipiteistäni, keskustella ja kuunnella ajatusmaailmaani. Paitsi silloin, kun tulee formulat tai amerikkalainen tv-sarja. Tai vaikka harvinaisen yhteisen vapaa-aamun leppoisa keskustelu päättyykin mielipide-eroihin ja äreyteen. Tai vaikka musiikkimakumme menee joskus täysin ristiin. Parasta hänessä on se, että hän ei sano minua koskaan idiootiksi tai tyhmäksi, kuten edeltäjänsä useimmiten.

Minulla on ystäviä, ihan oikeitakin sellaisia - tai niin ainakin luulen. Tai toivon. Oman jaksamiseni vuoksi olen joutunut ottamaan etäisyyttä joihinkin ihmisiin, joille olen ystävä, mutta jotka ovat minulle enemmänkin tuttavia. Toisinsanoen ystävyys on liian yksipuolista. Ikävä sanoa, mutta sellaisten ihmisten tapaamisen jälkeen on uupunut olo. He ovat jonkinasteisia energiasyöppöjä, eivät tahallaan, mutta he eivät voi sille mitään. Kun työskentelee ihmisten parissa, joutuu monesti unohtamaan itsensä ja keskittymään asiakkaaseen. Siksi ei halua ylläpitää samanlaisia ihmissuhteita vapaa-ajallaan. Ei jaksa aina vain olla antavana ja kuuntelevana osapuolena.

Minkälainen sitten on tosiystävänä pitämäni ihminen. Se ystävyys on vastavuoroista. Kumpikin voi kokea tulleensa kuulluksi. Se ei ole ratkaisevaa, miten usein / harvoin ollaan tekemisissä. Vaikka tapaisi tosiystävän vain kerran vuodessa, juttu jatkuu niin kuin olisi nähty eilen. Tosiystävä uskaltaa myös sanoa suoraan, jos itsellä menee jokin asia metsään. Tosiystävä ei mielistele eikä ole ns. ymmärtävinään ja puhu sitten muuta selän takana. Tosiystävä ei myöskään suutu, jos toinen sanoo suoraan. Tosiystävä on oikeasti kiinnostunut sinun ajatusmaailmastasi ja haluaa keskustella vastavuoroisesti kanssasi, ei vain valittaa yksipuolisesti oman elämänsä kurjuutta.

Kun tuota edellistä tekstinpätkää mietin, voin sanoa, että minulla on muutama tosiystävä, sekä naisia että miehiä. Mutta välitettavasti myös jokunen näennäisesti tosiystävä. Tätä olen miettinyt paljon. Ollaan oltu ystäviä kenties pitkäänkin, mutta miksi minusta usein tuntuu, että toinen ihminen on kiinnostunut vain omasta itsestään ja omista arvoistaan eikä anna tilaa toisenlaisille mielipiteille ja elämänarvoille. Hän puhuu, mutta ei kuuntele. Jos häntä ei kiinnosta, hän vaihtaa puheenaihetta. Kaikki mistä hän ei pidä, on paskaa. Hän jaottelee ihmiset hyvin mustavalkoisesti esim. kansallisuuden, varallisuuden tai poliittisen kannan perusteella. Hän on aina päähänpotkittu ja väliinputoaja. Hän ei näe sitä hyvää, mitä hänellä elämässään on. Hän näkee vain sen, mitä toisilla on ja mitä häneltä puuttuu.

Nyt ajattelet ehkä, että miten uskallan kirjoittaa ystävästäni noin. Eikö hän loukkaannu. Sitä pelkoa ei ole, koska hän ei lue tätä blogia. Häntä ei kiinnosta!

Elämän varrella tulee vastaan monenlaisia ihmisiä. Toiset kulkevat ohi niin että et edes parin vuoden päästä muista heidän nimeään. Toiset pysähtyvät hetkeksi, mutta jatkavat sitten matkaansa, koska elämän kuuluu mennä eteenpäin. Jotkut harvat pysähtyvät ja kulkevat kanssasi loppuun asti. Joskus tapaa ihmisen, johon haluaisi tutustua paremmin (nyt en tarkoita parisuhdejuttuja) ja jonka kanssa haluaisi vaihtaa ajatuksia maailmasta. Sitä on kuitenkin hiukan arka tuputtamaan ystävyyttään, koska ei halua olla sellainen, joka hyväksytään "ystäväksi" kun ei kehdata kieltäytyä. Varsinkin, jos ei ole varma, että toisella on samansuuntaisia ajatuksia.

Joskus jälkeenpäin harmittaa, että ei ole ollut riittävän aktiivinen. Että on päästänyt mielenkiintoisen ihmisen menemään tai on ollut niin täynnä omia ongelmiaan, että aikaa ja energiaa ei ole riittänyt luomaan ja ylläpitämään ystävyysuhdetta. Toinen on saattanut pitää yhteyttä, mutta itseltä se on jäänyt. Silloin käy niin kuin sille tomaattipussille, joka itseltäni unohtui muiden tuotteiden taakse ja jonka huomasin tänään herättyäni ja keitettyäni kahvia. Pussi oli tiukasti kiinni, keskimmäinen tomaatti oli homehtunut ja koko pussi oli pakko heittää pois. Niitä muita tomaatteja ei voinut enää syödä.

Harmittaa. Mitä tuhlausta. Samalla herää kysymys, olenko itse kohdellut toisia ihmisiä samoin kuin tomaattipussia - unohtanut, antanut pilaantua ja heittänyt pois. Toinen kysymys - olenko itse toisille ystävä, tuttava vai homehtunut tomaatti. Tätä jään miettimään ennen toista yövuoroa.