(Kuva: flickr.com)

 

Kun katselee ja kuuntelee ympärillään tämän yhteiskunnan menoa ja ihmisten tunnelmia niin alkaa pakostakin ahdistaa. Koska ahdistusta aiheuttavat asiat ovat koko maailmaa kattavia, niiden käsittelyä tässä ja nyt on pakko rajata. En siis puhu nyt maailmantilanteesta, sodasta, nälänhädästä, pakolaisuudesta, ilmastonmuutoksesta, uskonnollisista erimielisyyksistä ym. sellaisista isoista asioista, joiden syvälliseen pohtimiseen ei meikäläisen tietotaito riitä tulematta leimatuksi kukkahattutädiksi.

Jätän tällä kertaa pohdinnan ulkopuolelle myös asenteet ja mielipiteet ylipainoa, homoliittoja, älypuhelinten käyttöä, trendejä, mainontaa, politiikkaa, pokemoneja, USA.n presidentinvaaleja, väkivaltaa, rasismia, suvaitsemattomuutta, fundamentalismia, kunnanjohtajan rattijuopumusta, kaupan etukortteja, pellenaamio-ilmiötä ym. ajankohtaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan - vaikka minut tuntevat tietävät, että kyllähän sillä noistakin jonkunlainen mielipide löytyisi.

Puhun nyt siitä, miten pieni (tai joissakin tapauksissa vähän suurempikokoinenkin) ihminen voi yrittäessään selvitä jokapäiväisestä elämästä tämänpäivän yhteiskunnassa ja työelämässä. En puhu pelkästään omista kokemuksistani. Puhun myös niiden puolesta, jotka eivät näistä asioista saa, voi tai jaksa puhua / kirjoittaa. (Tässä yhteydessä haluan huomauttaa, että EN OLE minkään puolueen jäsen enkä aio asettua ehdolle missään vaaleissa. Että ei synny epäilyjä tämän postauksen taka-ajatuksista.)

Nyt eletään suurten mullistusten aikaa erityisesti sote-puolella. Muutokset eivät koske vain alan työntekijöitä vaan meitä jokaista, koska jossain vaiheessa joka ikinen tarvitsee jonkinlaisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Oli kysymys sitten valtion, entisten maakunta-alueiden, kuntien / kaupunkien tai yksityisen sektorin yrityksien toiminnasta, kaikkia yhdistää yksi asia. Muutoksia ja päätöksiä suunnittelevat ja toteuttavat ihmiset, joilla on joko jonkin alan korkea koulutus tai sitten politiikassa menestymisen ansiosta saatu kiintiövirka. Jokaisella on oma näkemys ja kanta asioihin ja suurin aika menee siihen, kun henkilöt kilpailevat keskenään siitä, kuka saa oman kantansa läpi.

En väheksy asiantuntemusta enkä kokemusta. Sitä varmasti joukossa on. Kolme asiaa on vain unohdettu - muutosten soveltuvuus käytäntöihin, maalaisjärki ja inhimillisyys. Monet suunnitelmat voivat näyttää papereilla hienoilta riippumatta siitä, miten järkeviä ja toteuttamiskelpoisia ne ovat käytännön työelämässä, työntekijätasolla. Siellä näiden hienojen suunnitelmien käytääntöönpano tapahtuu, kentän työntekijöiden toimesta. Jos asioita suunnittelevilla / päättävillä tahoilla ei ole minkäänlaista käsitystä käytännön työn asettamista vaatimuksista ja rajoituksista, niin suunnitelmat toimivat vain paperilla, ei tosielämässä.

Raha, voiton tavoittelu, säästöpakotteet - siinä kolme tämän päivän kirosanaa, jotka määrittävät liikaa nykypäivän työelämää. Säästöpaineet vielä jotenkin ymmärtää, mutta tärkeintä olisi kiinnittää huomiota siihen mistä ja miten säästetään. Tyelämä on myös täynnä ristiriitaisuuksia. Puhutaan työiän pidentämisestä ja eläkeiän nostamisesta, mutta näiden toteuttamiseksi ei silti olla valmiita työnantajataholta joustamaan, että ihmiset jaksaisivat ja haluaisivat olla pidempään mukana työelämässä. Se on joko tulos tai ulos. Toisaalta nuoret ja kouluttamattomat saattavat saada työmahdollisuuksia vain siksi, että heille ei tarvitse maksaa niin paljon palkkaa ja ikälisiä, eivätkä he välttämättä ole tietoisia työlainsäädännön suomista oikeuksistaan vaan ovat tyytyväisiä, kun ylipäätään saavat edes jotain työtä.

Ne, joilla on töitä, uupuvat joko liiallisen työtaakan tai työtahdin alla yrittäen selviytyä alimitoitetulla miehityksellä. Ne, joilla ei ole töitä, yrittävät selviytyä pienillä korvauksilla laskuistaan, veloistaan ja arjestaan joutumatta konkurssiin tai ulosottokierteeseen. Tämä asia ei ole muuttunut, eikä tule muuttumaan. Ero näiden kahden ihmisryhmän välillä tulee kasvamaan entisestään. Jonkin verran voi toki velkaantumiseensa vaikuttaa kulutuskäyttäytymisellään, mutta kaikkein pienituloisimmilla ei ole enää kyse valinnoista muuten kuin siten, että minkä välttämättömän asian jättää ostamatta ja minkä laskun ensin maksamatta.

Kun työskennellään ihmisten parissa, esim. vanhusten tai erityisryhmien hoidossa, ei niillä paperilla olevilla desimaaleilla ole mitään merkitystä asiakkaalle. Ei hän ymmärrä, mitä tarkoittaa, 0.4 tai 0.6 työntekijää asiakasta kohden. Hän ymmärtää vain sen, onko henkilökunnalla aikaa vaihtaa ulosteinen vaippa, pestä iho puhtaaksi, antaa riittävästi aikaa ja apua ruokailuun sekä kuunnella ja keskustella. Joskus hänestä voisi olla kiva päästä uloskin. Hän tuntee olonsa turvalliseksi, jos ympärillä on iloisia, reippaita ja inhimillisiä hoitajia, joilla ei ole koko ajan kova kiire ja joiden kasvoilla näkee hymyn ainoastaan silloin, kun he ovat lähdössä vuosilomalle.

Jos työntekijä tuo työolosuhteiden tai työpaikan epäkohtia esille, hänet leimataan helposti muutosvastarintaiseksi tai hankalaksi työntekijäksi. Esimiehellä ja hänen suhtautumisella työntekijöihinsä on suuri merkitys työpaikan ilmapiirin luomisessa. Esimies on kahden tulen välissä, sillä hänelläkin on esimiehensä, joten asema ei ole helppo. Hyvä esimies pitää kuitenkin työntekijöiden puolta ja kuuntelee heidän mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Kaikkia työntekijöiden toiveita ei voi tietenkään ymmärrettävistä syistä toteuttaa, mutta näissäkin kohdin esimiehellä on kärsivällisyyttä perustella, miksi jokin asia ei ole mahdollinen / toteuttamiskelpoinen.

Omalla kohdallani työelämää on edessä - terveydentilasta  ja eläkeiän muutoksista riippuen - useita vuosia, enimmillään ehkä noin 12 - 18 v. Eläkkeelle pääsy tai joutuminen ei ahdista kuin ainoastaan taloudellisesti ja terveydellisesti, koska minulla on elämässäni paljon muutakin sisältöä kuin työ. Haluaisin silti pysyä mukana työelämässä niin kauan kuin siihen on realistiset mahdollisuudet. Olen valmistunut nykyiseen ammattiini aikuisiällä. Olen myös valinnut asuntovelallisen aseman vuokralla asumisen sijasta siinä vaiheessa, kun monella on asuntovelat jo loppusuoralla. Vasta muutama vuosi sitten minulla oli siihen elämässäni ensimmäistä kertaa realistiset mahdollisuudet.

Täältä ei saa mitään mukaansa, mutta jonkinlaista turvallisuuden tunnetta asuntovelan maksaminen vuokran sijaan tuo. Olen myös tietoinen siitä, että jos oikein huonosti käy, asunnon voi myydä pois ja velan maksaa ja palata asumaan joko pienempään tai vuokra-asuntoon.

Vaikka välillä ahdistaa ja masentaa tämä nykymeno, yritän silti iloita kaikesta siitä, mitä minulla on enkä murehdi liikaa asioita, joita minulla ei ole. Olen iloinen esim. siitä, että saan ajaa vielä ainakin seuraavan vuoden pienen korjauksen jälkeen lähes 20 v. vanhalla autollani, josta ei ole enää velkaa ja jota yhden korjaamon poika sanoi "paappojen kirkkoautoksi". (Siinä korjaamossa en enää käy...) En välitä, vaikka minulle ja autolleni naurettaisiin ja uudemmilla painettaisiin toistasataa ohi kahdeksankympin alueella vain siksi, että "tuollaisen romun ohi on pakko päästä". Jos auto vie minut turvallisesti perille eikä jätä tielle, olen tyytyväinen ja palkitsen sen säännöllisillä huolloilla. (Saa nähdä, koska huoltoliikkeessä aletaan kaupata minulle uudempaa autoa... ;)

Työelämässä tulee tapahtumaan vielä paljon muutoksia ennen eläkeikääni. En silti aio jäädä jalkoihin tai vedota siihen, että iän takia en voisi enää oppia uutta. Kaikki kritiikki ei ole muutosvastarintaa vaan siinä puhuu enemmän - ainakin vielä - järjen ääni. Minkä ikäistä tahansa turhauttaisi se, jos viimeisimmän uudistuksen sisäistäneenä ja käytännön oppineena, ylemmältä taholta käskytetään taas uusilla käytönnöillä, joiden käytäntöön ottamiseen menevä aika on kaikki pois asiakkailta. Kehitystä ei saisi suunnitella ja toteuttaa vain itse kehityksen vuoksi. Tarpeen käytäntöjen muuttamiseen pitäisi lähteä aina käytännön tasolta. Eli sieltä, missä se raskain ja pienipalkkaisin työ ihmisten kanssa tehdään. Vai mitä?