Eläkemummon vintiltä muutin elämäni ensimmäiseen kokonaan omaan vuokra-asuntoon kesällä 1990. Se oli uusi rivitaloyksiö, 35 neliötä, jossa omistajaperhe oli asunut vain pari kk heidän kotonaan sattuneen vesivahingon korjauksen ajan. Punainen tiilitalo valkoisin ikkunapuittein ja aidoin. Huone, makuualkovi (160 cm leveä sänky mahtui sinne juuri ja juuri), keittokomero, sauna, wc + suihku, autokatos ja ulkovarasto. Ihana pikkuinen asunto!

Parasta oli se, että ensimmäistä kertaa minulla oli ikioma ulko-ovi, josta ei kulkenut kukaan muu kuin minä - ja tietysti toinen exäni, jonka kanssa vietin siinä asunnossa ihania ja kipeitäkin hetkiä. Täyttä elämää! Kihlauduimme 1992 ja juhlimme koko viikonlopun kahvittelun merkeissä. Koska asunto oli pieni, vieraat oli pakko kutsua eri aikoihin. Valmistuin siellä asuessani päivähoitajaksi ja pääsin pariksi vuodeksi töihin läheiseen päiväkotiin.

Sinä aikana jouduin myös tekemään kipeitä valintoja. Minä olisin halunnut lapsia, miesystäväni ei. Kerran minulla oli mahdollisuus tulla äidiksi, mutta pelko yksin jäämisestä ja itselleni silloin hyvin rakkaan ihmisen menettämisestä oli voimakkaampi. Luovuin äitiydestä. Vaihdoin lapsen kihlasormukseen, mutta en käynyt itseni kanssa koko asiaa läpi.

Aika kului. Työt loppui ja alkoi muutaman vuoden jakso, jolloin jouduin elämässäni ensimmäistä kertaa oikeasti kovan paikan eteen. Sairastuin keuhkoveritulppaan (syynä e-pillerit ja ylipaino) alle 30-vuotiaana. Vasta jälkikäteen tajusin, miten vakavasta asiasta oli kysymys. Silloinen sulhaseni oli osallisena liikenneonnettomuudessa, jossa kuoli alle kouluikäinen lapsi. Sitä onnettomuutta seuranneesta vuodesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta en halua kertoa siitä tässä enempää, koska en halua repiä niiden ihmisten haavoja auki, joiden elämän onnettomuus muutti lopullisesti.

Sen verran voin kuitenkin kertoa, että yritin olla tukena, kuunnella ja ymmärtää. Sen kaiken keskellä muutin jälleen. En olisi varmaan jättänyt ihanaa asuntoani ellei eteen olisi tullut houkuttelevaa tilaisuutta muuttaa puolta suurempaan rivitalokaksioon melkein samalla vuokralla. Asunto oli minulle ennestään tuttu, sukulaiseni olivat asuneet siinä ja kävin heidän luonaan kylässä hyvin usein. Asunossa oli asunut lapsiperhe.

Kun sulhaseni alkoi toipua, minä aloin oireilla. Kävin itseni kanssa läpi aikamoisen kriisin ja parisuhteemmekin oli koetuksella. Iso asunto ilman lasten ääniä tuntui autiolta. Muutaman vuoden takaiset käsittelemättömät asiat nousivat pintaan. Minä olen selviytyjä ja löydän aina omat ratkaisuni etsiessäni elämälle tarkoitusta. Lähdin iltalukioon ja päätin jatkaa sulhaseni kanssa. Lapsiasia oli kuitenkin aina välissämme. Suhteemme eli jatkoajalla.

Abivuonna sain töitä iltapäiväkerhon ohjaajana. Kirjoituksiin lukeminen jäi vähemmälle. Pääsin kuitenkin ylioppilaaksi ja järjestin kaksiossani omannäköiseni ylioppilasjuhlat. Oman kriisini jälkeen olin hakeutunut vapaaehtoiseen mielenterveys- ja kriisityöhön, jonka koin todella mielekkääksi. Huomasin puutteeni isompien lasten ohjaajana ja aloin miettiä, että entä jos hakeutuisinkin ihan työkseni mt- ja kriisityöhön.

Pistin paperit vetämään sosiaalialan ammattikorkeakouluun, kävin pääsykokeissa ja jännitin tulosta. Hakijoita oli yli 400. 120 otettiin valinta- ja soveltuvuuskokeisiin. 40 otettiin opiskelemaan. Minä olin yksi valituista ja se muutti koko elämäni ja maailmankuvani. Voisi sanoa, että sen jälkeen löysin itseni ensimmäisen kerran. Mutta se onkin sitten jo uusi tarina... ;)