(Kuva; Unsplash)

Olemme nyt eläneet 2/3 tästä vuodesta uusilla hyvinvointialueilla, joiden palvelukseen kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastusalan henkilöstö siirtyi vuoden vaihteessa vanhoina työntekijöinä. En ota nyt kantaa tässä blogikirjoituksessa itse uudistukseen tai sen toteuttamiseen yleisellä tasolla. Kirjoitan nyt pelkästään omasta näkökulmastani yksittäisenä työntekijänä, miten olen muutoksen kokenut ja miten olen siihen sopeutunut. Yllä oleva netistä löytämäni kuva kuvaa aika hyvin tunnelmiani viime vuoden loppupuolella. Tieto siitä, että  eteenpäin on mentävä, mutta ei harmaata aavistustakaan siitä, mitä mutkan takana odottaa. 

Lyhyt (ei aivan niin lyhyt, kun itsestäni on kysymys) katsaus aikaisempaan opiskelu- ja työhistoriaan on paikallaan reaktioideni ymmärtämiseksi. Nuorena en todellakaan tiennyt, miksi oikeasti halusin tulla isona - lukuunottamatta  maatilan emäntää, jollaista minusta ei onneksi koskaan tullut, koska ihastuminen isäntään / isäntiin ei riitä soveltuvuuteen alalle. Sattumalta ajauduin opiskelemaan päivähoitajaksi (ammatti ennen lähihoitajaa) ja olin runsaat 2 v. töissä päiväkodissa pienten puolella äitiysloma- ja hoitovapaasijaisena. Työ loppui ja tuli 90-luvun lama, jolloin kotipaikkakunnallani työttömyysprosentti oli 30. Olin työttömänä 4 v, jona aikana aloitin iltalukion. Sain töitä toisena työntekijänä paikkakunnan ensimmäisessä aamu- ja iltapäiväkerhossa. Tuolloin totesin, että lasten kanssa työskentely ei ollut minun juttuni. Sain valkoisen lakin ja hain sosiaalialan ammattikorkeakouluun. Muutin opiskelupaikkakunnalleni ja kokonaan uusi eläma alkoi.

(Tässä rakennuksessa opiskelin 1999 - 2003, oma kuva.)

Alusta asti minulle oli selvää, että haluan mielenterveys- ja kriisityöhön. Valmistuin sosionomiksi keväällä 2003 ja tein opintojen loppupuolella sijaisuuksia voittoa tavoittelemattoman sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen eri toimipisteissä ohjaajana. Tykkäsin työstäni ja olisin varmaan jäänytkin siihen, ellei elämä olisi tullut väliin. Parisuhde vei toiselle paikkakunnalle yli 100 km:n päähän ja pakotti hakemaan töitä lähempää. Hain ja sain vakituisen hoitajan paikan vaikeasti autististen kehitysvammaisten ryhmäkodista. Työ oli kolmivuorotyötä ja henkisesti aika raskasta. En tuntenut sitä omakseni. Parisuhteessa tulin petetyksi ja jätetyksi toisen naisen takia, joten itselleni oli selvää, että palaan sinne, mistä olin lähtenytkin. Hain uusia työpaikkoja, irtisanoin itseni ja vuokrasin yksiön jo valmiiksi. Kun olin viimeistä päivää työssä, sain puhelun ja kutsun aloittaa viikon päästä uudessa työpaikassa. 

(Kuva netistä, Härmän vanha sairaala, kuvaajan nimi ei tiedossa.) 

Uusi työ oli myös kolmivuorotyötä ja työmatka 50 km / sivu, mutta olin onnellinen kun pääsin ohjaajaksi mielenterveyskuntoutujien asumispalvelukotiin - työhön, johon olin halunnutkin. Työ oli kivaa ja työkaverit mukavia. Paikka oli kodinomainen ja asukkaat omia persooniaan, joiden kanssa oli mukava työskennellä. Kolme ensimmäistä vuotta olin sijaisena puoli vuotta kerrallaan, kunnes minut vakinaistettiin. Tuona aikana alkoi buumi, jonka seurauksista koko sosiaaliala kärsii yhä. Isot, monikansalliset yritykset alkoivat ostaa pieniä yrityksiä pois kilpailemasta asiakkaista. Olin tuossa työpaikassa 10 v, jona aikana yrityksellä oli kolme eri omistajatahoa. Työn kuva muuttui myös vuosien aikana. Menin sinne ohjaajaksi ja kun lähdin, työ oli muuttunut hoidolliseksi geropsykiatriseksi työksi, johon kuului haavanhoitoja ja vaipanvaihtoja. Lopullinen syy lähtööni oli omat tules-sairaudet, jotka tekivät sen työn tekemisestä sekä fyysisesti että psyykkisesti liian raskasta. Vaihtoehtoista, fyysisesti kevyempää työtä yrityksellä ei ollut tarjota. 

(Minun "valtakuntani" 2018, oma kuva.) 

Viimeisen puolen vuoden aikana etsin uutta työpaikkaa, kunnes tämä nykyinen tärppäsi keväällä 2018. Kyseessä oli päihdehuollon ohjaajan äitiyslomasijaisuus aikuissosiaalityön puolella paikkakunnalla, jossa olin elänyt ensimmäiset 35 v. Päivätyö ja virka. Sanoin hyvästit 14-vuotta kestäneelle vuorotyörupeamalle ja suuntasin aamuisin auton nokan 62 km vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin. Siitä alkoi koko siihen astisen työelämäni paras aika. Tutustuin uusiin ihmisiin ja tapasin ihmisiä vuosien takaa. Sain oman työhuoneen liikennevaloilla, liukuvan työajan ja "kellokortin" modernin version. Sain omia asiakkaita ja opin joka päivä uutta. Olin pitkästä aikaa onnellisempi kuin vuosiin. Sijaisuuden loppuminen 1 v ja 5 kk jälkeen tuntui todella vaikealta. Tuli melkein itku, kun jätin viimeisenä työpäivänä tyhjään kaupungintalon neuvontapisteeseen kirjekuoressa avaimeni ja kulkuläpyskäni ja kannoin ainoaan parkkipaikalla siihen aikaan olleeseen autooni työkaverien muistamiset. 

(Ei selityksiä, oma kuva.) 

Ne 3,5 kk, jotka etsin uutta paikkaani, olivat tunteiden aaltoilua laidasta laitaan. Sinä päivänä, kun olin menossa työnkuvaltaan vastaavan paikan työhaastatteluun toiselle paikkakunnalle, sain tietää, että viranhaltija, jota olin sijaistanut, oli irtisanoutunut ja paikka oli auki. Kävin haastattelussa, jossa kerroin hakevani myös edellistä paikkaani ja sanoin rehellisesti, että jos sen saisin, ottaisin sen. Paikkaa oli hakenut neljä, joista kaksi veti hakemuksensa pois. Meistä kahdesta jäljellejääneestä minut valittiin. Tuntui aika huikealta - nainen täytti juuri 56 v. ja sai jo kolmannen vakipaikan elämässään! Ja vielä runsaasti ylipainoisena. Että se siitä ikä- ja läskisyrjinnästä työelämässä, ei pitänyt paikkansa omalla kohdallani. 

Olin aloittanut sosiaalialan YAMK-opinnot syksyllä 2018 eli hakenut niihin jo ennenkuin tuosta sijaisuudesta tiesin. Tammikuussa 2020 palasin tuttuun työhön vakituisena. Kaksi kk siitä eteenpäin tuli korona. Se muutti omalta osaltaan työn tekemisen tapoja ja meiltä vaadittiin muutoksia asiakkaiden kohtaamistilanteisiin. Etäpalavereihin oli pakko sopeutua, vaikka oman naaman näkyminen näytöllä ei ollut mieltä ylentävää. Opinnot olivat kolmea kurssia ja lopputyötä vaille valmiit eli opintopisteissä puolessavälissä. Niin siinä vain kävi, että niiden eteneminen jäi koronan jalkoihin ja siihen, että voimavarat eivät vain riittäneet niiden loppuun viemiseen. Totesin, että oman työn kehittäminen ja asiakastyö on tärkeämpää kuin yksi kirjain lisää tittelissä. 

Kun koronasta selvittiin, alkoi hyvinvointialueuudistusmuutokseen valmistautuminen. Siitä kerron tämän blogin toisessa osassa. Kuten huomaatte - minun "lyhyesti" ei tarkoita samaa kuin mitä sanalla lyhyesti yleensä tarkoitetaan. To be continued... ja silleen... :)