(Kuva: iltalehti.fi)

 

Olen tullut välillä siihen tulokseen, että ystävyyssuhteiden hoitaminen käy joskus työstä. Olen huomannut, että ystävyyden määritelmät, esim. "Ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet" ei pidä käytännössä paikkaansa. Tällä kirjoituksella sohaisen taas muurahaispesään, mutta so what, kaikkea ei aina ole pakko jaksaa ja sietää.

Tiedän, että on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia edes yhdestä aidosta ystävästä, joten minun ei pitäisi valittaa. En ole kovin hyvä hoitamaan ystävyyssuhteitani, mutta silti olen sitä mieltä, että ystävyyttä ei voi mitata eikä punnita. Jos ystävyys on aitoa, se toimii tavattaessa, vaikka ei oltaisi vuosiin oltu yhteydessä.

Elämässäni on aina sattunut ja tapahtunut. En ole niitä, jotka solmivat nuorena elinikäisen liiton. Olen tehnyt vähemmän onnistuneita valintoja parisuhteissa ja elämäni on muuttunut moneen kertaan. Myös ihmisenä olen iän ja kokemusten myötä muuttunut ja se on ollut joillekin liikaa. Kun joku on kääntänyt minulle selkänsä, näen, että se on enemmän hänen kuin minun menetykseni. Mutta kuka haluaisi olla oikeasti viisikymppisenä samanlainen kuin kaksivitosena.

Olen vaihtanut elämäni aikana useaan otteeseen asuinpaikkakuntaa ja työtä. Yli 10 v. olen tehnyt kolmivuorotyötä sosiaalialalla. Jo pitkän aikaa olen ollut sellainen, että kun olen päivät pitkät erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä, se kuluttaa sosiaalisen kapasiteettini loppuun ja haluan vapaa-aikana nauttia yksinolosta ja olla usein ihan kaikessa rauhassa joko yksin tai elämänkumppanini kanssa. Voimia aktiiviseen ystävyyssuhteiden hoitamiseen ei aina kertakaikkiaan ole. Tämän takia olen saanut osakseni negatiivista palautetta joiltakin ihmisiltä.

Elämäni varrella on myös sattunut isoja menetyksiä (en puhu nyt jonkun suhteen kariutumisesta) kuoleman muodossa. Ne ovat vaikuttaneet elämänkatsomukseeni ja suhtautumiseeni muihin ihmisiin ja asioihin. Olen kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka saan elää, mutta tiedostan elämän ja ihmissuhteiden väliaikaisuuden. Ihminen on loppujen lopuksi pohjimmiltaan yksin ja pelkää sitä tunnetta. Minä olen kohdannut ja hyväksynyt elämän rajallisuuden. En halua paeta sitä tunnetta keinotekoisesti täyttämällä kalenterin ja vapaapäivät ohjelmoidulla suorittamisella.

Mies, jonka kanssa asumme saman katon alla ja käymme samalla jääkaapilla on myös paras ystäväni. Sitä eivät kaikki ymmärrä. Kuuluakseni joukkoon minun pitäisi osallistua ns. tyttöjen iltoihin, jossa joko kilpaa haukutaan tai kehutaan omia miehiä. Kun ei kiinnosta, olen porukan petturi ja kuvittelen itsestäni liikoja.

Teininä oli kivaa kokoontua tyttöjen kesken, ottaa pohjia, meikata ja valmistautua iltaan porukalla. Toki silloin ei niistä illoista paljon muistikuvia ollut, paitsi se, että aina jotkut tappeli tai jostain piti pitää huolta. Olenko siis ylpeä, kun menen esim. katsomaan jotain bändiä kaikkein mieluiten yksinäni, etsin paikan eturivistä ja otan kuvia (jos se on sallittua) kuin hengailen akkaporukalla.

"Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti" sanonta pätee ystävyydessäkin. Kolme on paha luku. Joskus kymmeniä vuosia sitten kaksi ystävääni alkoi seurustella veljesten kanssa. Se oli heidän ystävyytensä loppu, kun piti alkaa kilpailla, kumpi on parempi "miniä".

Itse tein sen erehdyksen, että tutustutin kaksi vanhaa ystävääni toisiinsa. He löysivät yhteisen sävelen, jonka tuloksena meikäläisen persoonaa, käyttäytymistä, Facebook-päivityksiä, blogia on ruodittu ja analysoitu oikein urakalla. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun tämä selän takana "läyhääminen" tuli ilmi. En tiedä, mitä he siitä saavat, mutta itse olen surullinen siitä, että en enää tiedä, pystynkö luottamaan kumpaankaan.

Yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta voi olla eri mieltä, mutta kun arvostelu ulottuu persoonaan, elämäntapaan, elämänarvoihin ja vapaan maan kansalaisen luovaan toimintaan niin herää kysymys, onko se oikeutettua. Jos joku tekee julkista taidetta ja elättää itsensä taiteilijana, silloin hänen on myös kestettävä kriitikoiden kommentit. Mutta jos kyse on yksityisestä ihmisestä ja puhutaan ystävistä niin mikä oikeus heillä on puuttua toisen persoonaan ja tapaan elää ja olla - kun kysymyksessä ei kuitenkaan ole millään lailla lainvastainen tai muita ihmisiä vahingoittava toiminta tai käyttäytyminen. Silloin se olisi eri asia.

Minä pidän aitoina ystävinä sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyvät minut kaikkine omituisuuksineni juuri sellaisena kuin olen. Aidoilla ystävillä ei ole tarvetta puhua pahaa selän takana ja teeskennellä kasvotusten hyvää ystävää. He eivät arvostele kaikkea mitä sanon, kirjoitan Facebookissa tai blogissa tai mitä teen. Heillä on oma elämä, jossa he viihtyvät eikä heillä ole mitään syytä olla kateellinen minulle tai kenellekään muullekaan. He ovat vilpittomästi iloisia hyvistä uutisista ja ovat oikeasti pahoillaan (eivät vahingoniloisia) kun toiselle sattuu jotain ikävää.

Onko tämä liikaa pyydetty?