Voi hyvät hyssykät, ajattelin lukiessani aamulla eilisestä lehdestä uusimman teknologiauutisen... "Älyhammasharja jakaa harjaustulokset kavereille" (Ilkka 26.2.2014). Yksi sana, mikä saa minut näkemään punaista on älylaite. Enkä usko olevani ainoa ihminen, jota tämä trendi ärsyttää. Okei, myönnän olevani joissakin asioissa vanha jäärä, mutta ylpeä sellainen. En silti vastusta kaikkea teknologista kehitystä, mutta jotain rajaa siihenkin, hei!

Synnyin 60-luvulla ja vartuin maalaistalossa, jossa ei ollut suihkua, sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Sähköt sentään oli, mutta ei televisiota. Oli vain sota-aikainen radio, josta kuului yksi radiokanava. Itse sen pienen radion ja kasettimankan hommasin, että sain kuunnella rinnakkaisohjelmaa (siihen aikaan oli yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma) ja nauhoittaa kasettimankalla Nuorten sävellahjasta hyvää musiikkia. Mitään välijohtoja ei ollut eli jokainen rasahdus tuli myös taustamusiikiksi.

Mustavalkoinen tv meille hankittiin 70-luvulla. Lähinnä siksi, että minut saataisiin tulemaan koulun jälkeen kotiin eikä luuhaamaan koulukavereiden ja muiden kyläläisten riesana yömyöhään. 80-luvulla ihmettelin, että miten voi olla mahdollista, että tv:stä voi "äänittää", kun ensimmäisiä videonauhureita alettiin mainostaa lehdissä. 1983 meille ostettiin 10 v. vanha käytetty auto, kun sain ajokortin ja muutama vuosi myöhemmin traktori, kun veljeni tuli siihen ikään, että sai ajaa traktorikortin.

Ankea lapsuus ja vanhempieni ennakkoluulot kaikkea "hömpötystä" kohtaan eivät tehneet minusta yhtä ennakkoluuloista. Ensimmäisellä opintolainallani ostin videot ja mikroaaltouunin totesin myös hyvin käteväksi kodinkoneeksi. Kännyköiden yleistyessä en niille ensimmäisten joukossa lämmennyt, mutta lopulta sellaisen hankittuani olen todennut sen helpottavan huomattavasti elämää ja kommunikaatiota.

 90-luvulla olin jo aika edistyksellinen, kun minulla oli kopiokone. Se oli tarpeellinen, kun naputtelin juttujani sähkökirjoituskoneella ja halusin niistä kopiot itselleni. Opin helposti maksamaan laskut ensin maksuautomaatilla ja myöhemmin nettipankissa. Ensimmmäisen tietokoneeni hommasin opinnäytetyötä tehdessäni, kun totesin, että ei sen tekemisestä tule mitään kuumassa, ahtaassa ja meluisassa koulun luokassa, jossa on kone koneen vieressä.

Vielä 80- ja 90-luvuilla tanssitaidoton ja ulkonäkökompleksinen typykkä otti kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen kirjeenvaihtoilmoitusten avulla. 2000-luvun alussa tutuksi tuli nettideittailu. Omalla kohdallani jo paljon aikaisemmin kuin siitä tuli yleinen muoti-ilmiö. Kolmesta edesmenneestä pitkästä suhteestani ensimmäinen löytyi kirjeenvaihdon kautta, kolmas ja nykyinen suhteeni netin avustuksella.

Facebookiin liityin jo 2007. Siitä lähtien se on ollut elämääni tietynlaisena perusasiana kuuluva asia, kuten auto, kännykkä, tv ja tietokone. En siis pidä itseäni (varsinkaan ikäisekseni) mitenkään erityisen vastahakoisena tutustumaan ja käyttämään uusia, elämää helpottavia asioita. En, vaikka meillä ei ole koskaan ollut leipäkonetta tai robotti-imuria.

Mutta nämä älypuhelimet, niitä vastustan edelleen. Minulle puhelin on laite, jolla soitetaan ja lähetetään tekstiviestejä. Kuviakin sillä voi ottaa, mutta siihen tarkoitukseen oikea kamera on kyllä paljon monipuolisempi. Kalenteri, johon merkitsen työvuorot ja muut menot, on minulla edelleen paperiversiona. Yhden järjestön hallituksessa kaivan ylpeänä kalenterin laukustani, kun muut alkavat räplätä kännyköitään seuraavaa kokouspäivää sovittaessa.

Kuulun tässä kännykkäasiassa vähemmistöön. En haaveile uusimmasta kosketusnäyttöpuhelimesta vaan näpyttelen harvakseltaan vanhaa kunnon Nokiaani. Viihdeohjelmat jäävät ilman rahojani, kun en "kaiva älylaitettani esiin" ja osallistu äänestyksiin. Oma älylaitteeni sijaitsee pääkopassa ja toivon, että siitä ei akku loppuisi vielä pitkään aikaan. En twiittaa enkä ota instragam-kuvia. Vaikka selaankin nettilehtiä, haluan lukea päivän Ilkan yhä paperiversiona. Kirja on minulle edelleen konkreettinen, käsin kosketeltava, lähes pyhä esine, jota en halua nauttia sähköisessä muodossa.

Tämä juttu alkoi älyhammasharjoista kertovasta uutisesta. Tekisi mieli sanoa enlanniksi ruma sana... "What a f..." vaikka vieraan kielen taito ei kuulukaan asioihin, joilla voisin ylpeillä. "Barcelonan mobiilimessuilla on esitelty reilun 200 euron hintainen älyhammasharja, joka yhdistetään Bluethoot-tekniikalla älypuhelimeen. Joka harjauksesta tallennetaan tekniset tiedot, kuten harjauksen kesto ja intensiteetti. Erityisen onnistuneet puhdistussuoritukset voi jakaa sosiaalisessa mediassa tai lähettää hammaslääkärille." (Ilkka 26.2)

Mitä ihmettä kukaan tekee tuollaisilla tiedoilla, varsinkaan Suomessa, jossa osalle kansaa tavallisenkin hammasharjan käyttö suositusten mukaan kahdesti päivässä tuottaa edelleen ylipääsemättömiä vaikeuksia. Ja mitä seuraavaksi. Suuhun asennettava älylaite analysoi sinne laitetun ravinnon ja muut mahdolliset eritteet ja lähettää niistä ajantasaisen päivityksen, jonka voit jakaa kavereille... Tai wc-pyttyyn asennettava älylaite tilastoi käyntien kestot, tuotokset ja niiden intensiteetin sovellukseen, jota voit jakaa sosiaalisessa mediassa kavereille tai lähettää lääkärillesi...

Joskus on ihan lohduttavaa ikääntyä ja käyttää "vanhuuttaan" verukkeena sille, että ihan kaikkiin nykyajan hömpötyksiin ei tarvitse mennä mukaan. ;)