(Me Naiset 36 / 20222)

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 11.5.2012. Kymmenvuotissynttärit livahti ohi huomaamatta. Samoin mieheni ja minun  10-vuotiskihlajaispäivä, joka oli 28.6.2022. Elämä on niin hektistä ja vauhti sen kuin kiihtyy, kun vuosirenkaita tulee lisää. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, minua harmittaa todella, että en ole kirjoittanut päiväkirjaa sitten nuoruusvuosien. Jos olisin jaksanut kirjata ylös kaikki tapahtumat, tunteet ja koko elämän kirjon, minulla olisi valtavasti materiaalia vaikka kokonaista romaania varten. Teinivuosien päiväkirjoista sitä ei kyllä saa, kun niissä ei ole juuri muuta kuin kuvausta siitä, kehen kulloinkin olin ihastunut. Ei mitään kaunokirjallista arvoa siis.

Tämä blogi on toiminut päiväkirjan sijaisena. Jostain syystä kuvittelen, että ajatukseni ja kannanottoni kiinnostavat joitakin (harvoja) ihmisiä. On varmaan vaikea ymmärtää, että minulla on tarve saada ääneni kuuluviin. En tiedä miksi. Ehkä juuret juontavat sinne varhaisnuoruuteen, kun olin ujo ja koulukiusattu. Se sisuunnutti minut! En katkeroitunut tai sairastunut psyykkisesti vaan päätin, että vielä minä teille näytän. Ylilyöntejä on ollut, varsinkin alle kaksikymppisenä. Mutta kaikista niistä olen oppinut. Ja kaikki elämäni kokemukset ovat tehneet minusta sellaisen, mikä tänä päivänä olen. Enää en ole ujo enkä pelkää avata suutani. 

Yksi suunavaus on yllä olevassa kuvassa. Olen aikaisemminkin puhunut avoimesti vapaaehtoisesta lapsettomuudestani. Olen antanut haastattelun aiheesta joku vuosi sitten erään opiskelijan opinnäytetyöhön. Syksyllä 2019 maakuntalehti Ilkka-Pohjalainen teki aiheesta koko aukeaman jutun ja haastatteli minua. Viime keväänä Vapaaehtoisesti lapsettomien Facebook-ryhmässä freelance-toimittaja etsi juttuunsa haastateltaviksi 50 + vapaaehtoisesti lapsettomia. Juttu julkaistiin viime viikolla ja meitä oli siinä kolme haastateltavaa. 

Koska olen aina ollut sellainen oman tieni kulkija, haluan tuoda esiin sen, että on niin monta tapaa elää kuin on ihmistäkin. Se, että olen valinnut toisenlaisen tien, ei ole keneltäkään pois eikä tee minusta huonompaa ihmistä. Vapaaehtoisesti lapsettomia syytetään usein itsekkäiksi. Onko se itsekkyyttä, jos ei hanki lapsia, koska tietää, että itsestä ei olisi vanhemmaksi. Valinnallani en halua loukata ketään. En niitä, jotka tekevät arvokasta työtä kasvattaessaan yhteiskuntaan uusia jäseniä. Enkä niitä, joille ei ole lapsia suotu, vaikka he olisivat niitä halunneet. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, saavat puolestani olla mitä mieltä haluavat. En ole heille tilivelvollinen. 

Bucket list´iin mennäkseni niin en ole oikeasti tehnyt sellaista. Tuumasin vain äskettäin erään keskustelun yhteydessä, että nyt olen elämäni aikana ollut haastateltavana radiossa, tv:n maakuntauutisissa, paikallislehdessä, maakuntalehdessä ja nyt aikakauslehdessä - että siltä osin Bucket list on aika hyvin done. Enää puuttuu oikeastaan vain se kirja tai elämänkerta. Ja tämä sanottu huumorilla, ei itsekehuna - vaikka jotkut niin sen ottavatkin. 

Kolme katkerinta myrkkyä ja elämää pilaavaa ominaisuutta ovat katkeruus, kateus ja tosikkomaisuus, sarkasmin ja ironian ymmärtämisen puute. Näiltä molemmilta haluan viimeiseen asti välttyä. Itseäni suojellakseni olen myös elämän varrella karsinut lähipiiristäni ihmisiä, jotka imevät itsestäni kaiken energian ja tuottavat vain pahaa mieltä. Se on ollut välttämätöntä, että säilyttäisin oman tasapainoni ja pystyisin antamaan jotain itselleni tärkeille ja itsestäni välittäville ihmisille.

Monesti olen ajatellut, että miten julkisuudessa työnsä kautta paljon esillä olevat ihmiset kestävät kaiken sen negatiivisen kommentoinnin, jota jotkut kokevat oikeudekseen julkisesti heidän persoonaansa, olemukseensa ja muuhun kohdistaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kritiikkiä saisi esittää, mutta sen tulisi olla aina asiallista ja perusteltua, ei vain kilpailua siitä, kuka keksii törkeimmän solvauksen. 

Ja ettei totuus unohtuisi, tässä ollaan siirrytty taas askeleen lähemmäksi loppusijoituspaikkaa. Alla olevan tunnuksen sain vuodeksi viime viikolla. Toisesta blogistani (Pullukkablogi) voit lukea tähän johtaneista tapahtumista, jos haluat. Totta puhuen, uskon tämän (kyynärsauvojen kanssa liikkumisen) olevan väliaikainen vaihe, joka korjautuu, kun työn alla oleva liikuntakyvyn pelastamisprojektini etenee ja nivelten kantama massa vähenee. Ei minua hävetä kulkea keppien kanssa. Huomaan käveleväni niiden kanssa paljon suoremmassa kuin ilman, jolloin kävely on paljon vaappuvampaa - mikä taas rasittaa niveliä enemmän. Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille, jotka ovat minua tässä projektissa tsempanneet. :)