Kuva Pixabay

 

Takanani on kolme melkoisen haastavaa viikkoa elämän useammalla osa-alueella. Olen joutunut kohtaamaan, haastamaan ja asettamaan omia rajojani. Helppoa se ei ole ollut, mutta olen oppinut näiden kokemusten myötä jotain uutta itsestäni ja elämästä, ainakin toivon niin. 

Nämä muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa jo aiemmin tänä syksynä, kun tapasin vanhan, oikeasti hyvän ystävän pitkästä aikaa ja avasimme viime vuosina välillemme syntyneitä solmuja perusteellisesti. Oli aika jäätävää tajuta, että niitä solmuja olikin solminut kolmas osapuoli, jonka sanomisien takana olevia motiivien miettimiselle en halua enempää aikaani tuhlata. On viisasta jättää taakseen sellaiset ihmiset, jotka haluavat rakentamisen sijaan rikkoa ja yrittävät myrkyttää omalla vihallaan ja katkeruudellaan muidenkin elämän. 

Oli myös vapauttavaa luopua omasta puolustuskannalla olemisestaan ja toivottaa itselleen elämän varrella tärkeä ihminen takaisin mukaan jakamaan näitä elämän tärkeimpiä vuosia. Elämän tärkeimmät vuodet ovat nimittäin käsillä juuri nyt. Eivät ne ole niitä, jolloin olimme nuoria, eivätkä niitä, jolloin pääsemme eläkkeelle. Ne vuodet ovat nyt ja tässä, sillä tämä on ainoa aika, joka meillä on käytettävissämme. Menneet ovat vain haalistuvia muistoja ja tulevasta ei voi kukaan tietää. Tämä ei ole vain keski-ikäisen ja kuoleman välillä kummittelevan epätoivoista yritystä pitää kiinni viimeisistä toivon rippeistä vaan pätee ihan jokaiseen, ikää katsomatta. Muuta meillä ei ole kuin tämä päivä. 

Kun joskus (lue = usein) kamppailee sekä työ- että yksityiselämässä kaikenlaisten ristiriitojen, ongelmien ja haasteiden kanssa, kuppi kaatuu joskus nurin. Ja se on hyvä, että kaatuu. Suuttuminen ja omien rajojen tunnistaminen on tervettä reagointia sen sijaan, että vain velloisi ongelmissa ja väsyttäisi ympärillä olevat ihmiset jauhamalla samoja asioita päivästä toiseen. Elämä olisi liian helppoa, jos kaikki menisi oman tahdon mukaan. Vanha viisaus jo kertoo sen - hyväksyä sen, mitä ei voi muuttaa, muuttaa sen, mihin voi itse vaikuttaa ja erottaa nämä toisistaan.

Toiset vaativat itseltään liikaa, toiset menevät siitä, mistä aita on matalin. Joillekin koko elämä on yhtä kilpailua kohdusta hautaan. Kukaan ei voi olla aina paras, aina tulee parempia - ja huonompia vaihtoehtoja. Olen tullut siihen tulokseen, että se riittää, kun tekee parhaansa. Enempään ei kukaan pysty - eikä tarvitse pystyä. On vapauttavaa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, parhaani olen tehnyt, enempään en pysty. Itsestäänselviä latteuksiako? Vai viisautta tunnistaa, kun omat rajat tulee vastaan, luovuttaa, jättää asia taakseen ja jatkaa eteenpäin? Sinä päätät. 

Olen aiheuttanut itselleni paljon stressiä ja nostattanut verenpainetta, kun minua on ärsyttänyt jokin asia, tilanne, ihminen tai se, mitä joku päästää suustaan. Olen myös itse ollut äänessä ja päästänyt suustani kaikenlaista - rakentavan lisäksi kaikkea vähemmän rakentavaa. Olen räksyttänyt kiihtyneenä muiden joukossa, enkä kovin vaimealla äänellä. Ja varmasti tulen edelleen vielä niin tekemään, koska en kuvittele yht'äkkiä muuttuneeni mallikappaleeksi. Opettelen vielä sitä, että joskus on viisautta vaieta.

Me joudumme sietämään itseämme, toisiamme ja erilaisia mielipiteitä joka päivä. Ammatillisuus on sitä, että pysyy asiassa eikä anna omien asenteiden, ennakkoluulojen ja henkilökohtaisten mielipiteiden vaikuttaa työssä tehtäviin päätöksiin. Aika vaikeaa, eikö. Mutta siihen tulisi pyrkiä. Nykyään se on unohtunut suurelta osalta kansaa, eduskuntaa myöten - somen huutokuorosta nyt puhumattakaan. Kilpaa huutamisessa ei ole voittajia, on vain häviäjiä. Oikeassa oleminen ja kovimmalla äänellä huutaminen peittää alleen kaiken muun, mutta ennenkaikkea sen asian, jota ollaan käsittelemässä. Ja monessa asiassa ei edes ole oikeaa ja väärää ratkaisua, on vain vaihtoehtoja. 

Olen viime aikoina opetellut asettamaan rajoja itseäni suojellakseni ja työssä jaksaakseni. Ja se on tehnyt oikein hyvää. Kolmen viikon ahdistuneen olon jälkeen herään tänä viikonloppuna levollisin mielin enkä stressaa tulevan viikon haasteista. Vaikka pidän edelleen työstäni, työpaikastani, suurimmasta osasta työkavereistani ja asiakkaistani, ei kaikki päivät ja tilanteet voi olla yhtä juhlaa. Työssä käytettävä tekniikka muuttuu ja takkuilee, keskeneräisten työtehtävien pino kasvaa jossain kohtaa ahdistavaksi, toisten ihmisten käytös tai asenteet ärsyttää... Kaikkiin asioihin en voi vaikuttaa. Voin vaikuttaa ainoastaan siihen, miten niihin suhtaudun.

Vaikka sanonkin usein suoria sanoja, harrastan mustaa huumoria ja dramatisoin tilanteita, pyrin pitämään pohjimmaisen asenteeni elämään ja asioihin positiivisena. En kaunisteltuna enkä yltiöpositiivisena, mutta lähtökohtaisesti enemmän positiivisena kuin negatiivisena. Se auttaa jaksamaan synkimpinäkin hetkinä. Omien rajojen asettaminen on ollut toinen eteenpäin vievä asia, jota opettelen koko ajan. Se edellyttää oman itsensä ja ammattitaitonsa arvostamista. Se ei tarkoita sitä, että kuvittelisin olevani oikeassa tai muita parempi vaan kykyä tunnistaa, koska tilanne tai asia on menossa omien rajojen yli. Silloin on kaksi vahtoehtoa - joko sanoa ei tai poistua paikalta. Se ei ole itsekästä. Kun arvostan itseäni ja omia rajojani, kykenen arvostamaan muös muita ihmisiä ja heidän rajojaan.

Eilen ajellessani töistä kotiin huojentuneena siitä, että pe-iltapäivän viimeinen puhelu oli tällä kertaa voimaannuttava eikä uuvuttava, ihailin matkan varrella olevaa upeaa ruskaa auringonpaisteessa. En tiedä, onko sykyn värit näyttäneet aiemmin näin kauniilta vai enkö ole vain huomannut niitä.