Joskus, kun ajattelen oman elämäni kulkua, tulen tosi surulliseksi. En tiedä, aiheuttaako seuraava syntymäpäivä jonkinlaisen tyhjään aukkoon putoamisen tunteen vai mistä tämä johtuu. Kun mieleen tulee jokin asia ja mietin, miten kauan siitä on, vastaus on 20 tai 30 vuotta. Se tuntuu järkyttävältä! Mihin nuo vuodet ovat menneet... Elämiseen, vastaisi joku. Omaksi itseksi tulemiseen, sanoo toinen. Siltikin. Surettaa. Ei niinkään tekemäni valinnat vaan asiat, joista olen unelmoinut ja jotka ovat jääneet tekemättä.

Lapsi ei valitse perhettä ja sukua, johon syntyy. Olen antanut anteeksi vanhemmilleni heidän kykenemättömyytensä täyttää reppuni tasapainoisen elämän eväillä. Silti olen monesti miettinyt, miten toisenlaista elämäni olisi ollut, jos minua olisi rakastettu ja minut olisi hyväksytty omana itsenäni. Olin hartaasti toivottu ja monta vuotta tehty lapsi, joka oli pettymys vanhemmilleen, koska en ollut kiltti, hiljainen ja tottelevainen. Olin vilkas, ilkikurinen ja äänekäs. Joskus naapuritkin pysähtyivät tonteilleen kuuntelemaan sitä meteliä, mikä meiltä kuului, kun lapsi ilmaisi itseään.

Surullisinta on se, että vanhempieni minuun lyömä leima tuhosi itsetuntoni vuosikausiksi. Vasta aikuisena sain tietää erään ymmärtäväisen lääkärin avustuksella, että en ole "hullu" vaikka vanhempani olivat minua sellaisena koko ikäni pitäneet. Sain kopiot papereista 70-luvun alusta, jolloin minua ja perhettämme oli tutkittu. Sen jälkeen ymmärsin paljon enemmän omasta käyttäytymisestäni ja reagoimisistani eri asioihin. Vanhempieni kanssa en lähtenyt enää niitä asioita selvittämään, koska tuloksena olisi ollut se, että äitini olisi puhelimitse haukkunut ko. lääkärin ja todennäköisesti muutaman muunkin ihmisen. Hänelle kun ei ollut olemassa kuin oma "totuutensa" ja kaikki muut olivat väärässä.

Olen lukenut Martti Paloheimon vuonna 1997 julkaiseman kirjan "Suomalaisen lapsuuden haavat - Miten sinua kohdeltiin" kaksi kertaa. Ensimmäisellä lukukerralla se oli liian ahdistava, koska en ollut vielä käsitellyt kaikkia lapsuuteni liittyneitä asioita, mutta toisella lukukerralla olin jo menneisyyteni kanssa sinut ja lukukokemus ei enää ahdistanut.

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että "vaikea" luonteeni on ollut itse asiassa pelastukseni. Jos en olisi ollut hankala, tottelematon, kapinallinen, uhmakas ja tehnyt välillä kaikenlaisia typeryyksiäkin, en olisi selvinnyt elämäni ensimmäisestä 20 vuodesta sairastumatta psyykkisesti, alistumatta ja luovuttamatta. Kotiolot, koulukiusatuksi tuleminen ala- ja yläasteella, ujous, rohkeuden hakeminen alkoholista, tavoitteiden puuttuminen elämästä, omien rajojen välillä turhankin raju hakeminen ym. muodostivat elämälleni sellaiset lähtökohdat, että ilman voimakasta luonnettani en olisi nuoruudestani selvinnyt ns. kunnon kansalaiseksi.

Kun sosiaalialan ammattilaiseksi kouluttautumiseni myötä perspektiivini on laajentunut näkemään tämän päivän todellisuuden monen lapsen ja nuoren kohdalla, en voi muuta kuin todeta, että aika "pieniä" omat kokemukseni olivat. Mutta ne olivat minulle todellisuutta aikoinaan, koska en mistään muusta mitään tiennyt. Tänä päivänä luen surullisena lehtien uutisia niiden nuorten elämästä, joiden tekemät valinnat ja teot vievät monta vuotta, vuosikymmentä tai pahimmassa tapauksessa koko elämän päihdekoukussa ja vankilakierteessä. Nuorista, jotka ovat kasvaneet toivottomuuden, yhteiskunnan tukien ja vanhempien päihde- tai mielenterveysongelmien keskellä ikäänkuin sellainen elämäntapa olisi normaalia, koska hekään eivät tiedä muusta.

Kaikkein surullisin olen niiden nuorten puolesta, joiden elämä on päättynyt joko oman tai toisen ihmisen käden kautta. Heiltä on viety mahdollisuus valita minkälaiseksi he elämänsä aikuisena rakentavat. Itsemurha on aina omakohtainen ratkaisu, mutta kuka kertoisi sitä harkitseville nuorille, että se ei kannata - me kaikki kuollaan joskus kuitenkin. Elämä kannattaa katsoa aina loppuun asti. Tuota lausetta olen itsellenikin hokenut silloin kun on ollut kaikkein vaikeinta. Parantumattomasti sairaan ja kovista kivuista kärsivän ihmisen poispääsytoiveen ymmärrän, mutta ei nuoren ihmisen kuulu haluta kuolla! Vaikka se elämäntuska olisi sillä hetkellä miten kova tahansa, asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, ja se henkinen kipu hellittää, johtui se sitten mistä tahansa. Jokaisesta pettymyksestä, vastoinkäymisestä ja kriisistä selviäminen vahvistaa ihmistä - niin kliseiseltä kuin tuo kuulostaakin. Ei yksikään päättynyt seurustelusuhde ole koko elämän hukkaan heittämisen arvoinen. Sen uskallan sanoa omakohtaisestikin kokeneena, monet erot ja pettymykset läpikäyneenä, elämän matkaa edelleen omaa tietä kulkevana puolikypsänä hedelmänä.