Vapaapäivän aamuna olisi ihanaa nukkua pitkään, mutta heräsin aamuyöstä taas pohtimaan asioita. Eräs iso teema pyöri mielessäni (tämän blogin sisältöä koskeva), mutta katsottuani aamukahvin jälkeen tallennuksista viime sunnuntaina 23.3 tulleen Aamusydämellä-ohjelman jakson "Uhrina parisuhteessa" totesin, että nyt on oikea aika kirjoittaa tästä.

Vuodenvaihteen jälkeen kirjoitin kolme artikkelia "Vuodenalun vuodatusta"-otsikon alla. Ensimmäinen oli nimeltään "Eteläpohjalaisen lapsuuden haavat". Käsittelin siinä omaa lapsuuttani ja sitä, miten olen siitä selvinnyt. Saamani palaute tästä jutusta lämmittää edelleen mieltä. Olen oikealla tiellä, kun uskallan kirjoittaa kipeistäkin asioista niiden oikeilla nimillä.

Toisessa jutussa "Rakkauselämän ensiaskeleita eli kävelemään oppiminen" lähestyin nuoruuttani enemmän humoristisesta näkökulmasta. Aika on tehnyt tehtävänsä eli niille jutuille ei voi tänä päivänä kuin nauraa.

Tämä kirjoitus on tavallaan jatkoa samasta aiheesta eli siitä, mitä olen oppinut rakkauselämästä ja ihmissuhteista elämäni varrella. Voisin kirjoittaa niistäkin asioista kepeästi ja huumorilla, mutta tässä kohtaa asia vaatii syvällisempää lähestymistapaa.

Olin noin parikymppinen, kun tutustuin ensimmäiseen exääni silloisen Vaasa-lehden (nykyinen Pohjalainen) kirjeenvaihtopalstan kautta. Hän oli minua 6 v. vanhempi ja asui viereisellä paikkakunnalla vanhempiensa ja veljensä kanssa. Maalaistalon lapsi, kuten minäkin. Kuljin nokka pystyssä, kun olin villistä nuoruudestani huolimatta onnistunut saamaan niin kunnollisen poikakaverin - hän ei polttanut eikä juonut. Hän kävi töissä, minä opiskelin. Tapasimme viikonloppuisin. Olin hänen ensimmäinen naiskokemuksensa.

Ensimmäinen asia, mitä teimme, kun menin viikonloppuisin hänen luokseen oli puntarissa käynti. Olin ylipainoinen ja hän halusi varmistaa, että painoni olisi koko ajan laskusuunnassa. Minun piti olla myös tarkka, että en syönyt valkosipulia pariin päivään ennen viikonloppuja. Jos haisisin valkosipulilta / sipulilta, hän ei voisi olla lähellä ja hänen viikonloppunsa menisi pilalle.

Vuoden yhdessäolon jälkeen muutin hänen luokseen ja sain työpaikan siltä paikkakunnalta. Olisin halunnut, että etsisimme yhteisen vuokrakämpän, mutta hän oli aloittanut alansa ammattikurssin eikä halunnut muuttaa äitinsä lihapatojen äärestä, koska ei luottanut minun ruoanlaittotaitoihini. Olin yllättynyt siitä, että hän halusi minun muuttavan heille ja halusi, että menisimme kihloihin. Juuri edellisenä viikonloppuna hän oli vihjaissut, että minun pitäisi muuttua, että ansaitsisin hänen rakkautensa.

Hyvin pian selvisi, että kihloihinmeno oli hänen isänsä ehto minun heille muuttamiselle. Hänen isänsä oli hyvin vanhanaikainen ja heidän sukunsa (naapurissa asuvat "tädit" = isän naimaton veli ja sisko) uskonnollista. "Mitä täditkin olisivat sanoneet jos olisin asunut heillä emmekä olisi olleet edes kihloissa". Jo yhteinen saunassa käymisemme aiheutti paheksuntaa. Elettiin 1980-luvun puoltaväliä Etelä-Pohjanmaalla.

Hänen vanhempansa järjestivät kihlajaiset, vaikka me emme olisi niitä halunneet. Sinne kutsuttiin heidän sukulaisiaan ja paikkakunnan silmäätekeviä. Omat sukulaiseni saivat tulla vasta seuraavana päivänä enkä saanut kutsua omia kavereitani, koska he olivat jotenkin "sopimattomia".

 Hyvin pian minulle selvisi, että heidän sukunsa on ollut sodan aikana pitäjän mahtisukuja ja heille oli hankittu 1960-luvulla pitäjän ensimmäinen leikkuupuimuri. Siitä oli kunniakirja seinällä. Sama puimuri oli vielä käytössä 1980-luvulla.

Syksyllä 1986 lähdin opiskelemaan Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Hänen vanhempansa eivät sitä ymmärtäneet, koska siitä ei saanut ammattia. Tunsin olevani jotenkin huonompi ihminen, kun minulla ei ollut vielä silloin ammattia.

Sen lukukauden aikana exäni osti talon kotipaikkakunnaltani, luonnollisesti minun mielipidettäni huomioimatta. Hän halusi lapsia, mutta ei minun kanssani, koska en ollut kyllin hyvä hänen lastensa äidiksi. Ensimmäinen ja ainoa yhteinen kesämme siinä talossa oli aika ahdistava. Opisto oli loppunut, minulla ei ollut ammattia eikä työtä. Siihen aikaan työttömyysprosentti oli hyvin pieni ja työttömänä oleminen oli hieman häpeällistä.

Riitelimme usein. Riita saattoi alkaa väärästä sanasta tai teosta. Kerran siteerasin yhden taiteilijan lehdessä ollutta haastattelua. Olin päässyt esiintymispelosta ajattelemalla kuten tämä haastateltava, että "Mihinkään ei kuole". Kun päästin tuon lauseen suustani, exäni löi jarrut pohjaan kovassa vauhdissa ja alkoi huutaa minulle, että ei niin voi sanoa, koska se ei pidä paikkaansa. Kun ostin grilliltä sekä hampurilaisen että lihapiirakan, exäni ajoi vauhdilla päin huoltoaseman seinää ja jarrutti viime tipassa. Kun ostin lomareissulla pienen suklaalevyn, perunalastupussin ja keksipaketin, hän alkoi huutaa minulle kaupassa, että meinaanko ostaa koko kaupan tyhjäksi.

Riidat pahenivat siten, että kerran hän tarttui päähäni edestä ja takaa siten, että silmälasini sangat katkesivat ja irronnut linssi painoi mustan silmän kasvoihini. Esineillä heitteleminen oli tavallista. Kerran hän sylkäisi makaronivellit suustaan kasvoilleni. Kerran hän riemuitsi kuulemastaan radio-ohjelmasta, jossa oli käsitelty luonnehäiriöitä ja niiden piirteitä. Kaikki piirteet sopivat hänen mukaansa minuun.

Kesän jälkeen hain ammattikurssille läheiseen isompaan kaupunkiin. Asuin kurssikeskuksen asuntolassa ja tutustuin samalla kurssilla olleeseen ikäiseeni tyttöön, jolle pystyin ensimmäisenä kertomaan totuuden siitä, millaista elämäni oli. Hän kauhistui. Kertominen vapautti jotain sisälläni. Muistan yhä sen tuulisen torstain, kun siivosin asuntolahuonettani ja ikkuna oli auki. Jostain minuun tuli ihmeellinen voima ja selkeys ja tiesin, mitä tulisin tekemään.

Ero oli ruma. En saanut heti omaa kämppää. Jouduin nukkumaan talon toisella puolella olevassa pienessä, aikaisemmin kylmillään olevassa huoneessa ja hän lukitsi oven omalle puolelleen yöksi. Silti hän saattoi tulla huoneeseeni ja käyttää minua halutessaan hyväkseen. Jouduin allekirjoittamaan kirjallisen sopimuksen, jossa oli ehdot sille, että saisin asua hänen talossaan kunnes löydän asunnon.

Olen hävittänyt paperin jossain vaiheessa, mutta muistan yhä sen sisällön. Asumistani viikoista oli määritelty vuokra sekä korvaus veden ja sähkön käytöstä. Sain oleskella päivisin hänen puolellaan, mutta jos puhelin soisi, siihen saisi vastata ainoastaan hän. Olimme lyöneet vetoa jostain asiasta ja olin hävinnyt sen vedon. Summa oli 100 markkaa. Minun tuli leipoa hänelle pullia pakastimeen ja niiden arvon oli vastattava satasta. Olin myös velkaa hänelle ja siitä panttina olisi vanhempieni meille ostama pyykkikone kunnes olisin maksanut velkani.

Jokainen tähän asti lukea jaksanut ihmettelee nyt, miksi suostuin moiseen, miksi en lähtenyt aiemmin tai viimeistään silloin, kun halusin ilmoittaa eroavani. En tiedä olinko jo silloin läheisriippuvainen vai oliko hän onnistunut tuhoamaan itsetuntoani niin syvästi, että uskoin olevani niin huono ihminen, että kukaan ei voisi minusta enää koskaan välittää. Vai olinko liian empaattinen, kun ymmärsin häntä - häntäkin oli koulukiusattu ja hän tunsi vihaa renttuja kohtaan, koska nämä saivat kaikki kauniit naiset.

Häpeä oli yksi syy, miksi en esim. palannut lapsuudenkotiini. Olin lähtenyt siitä kylästä nokka pystyssä enkä halunnut palata häntä koipien välissä takaisin. Äitini itki, kun kerroin erosta. Ei siksi, että hän olisi ollut pahoillaan puolestani. Hän itki siksi, että pelkäsi minun muuttavan taksaisin kotiin. Niin kauhea ihminen olin. (Suhdetta vanhempiini olen käsitellyt aikaisemmin mainitsemassani "Eteläpohjalaisen lapsuuden haavat"-jutussa, joten sen lukeneet ymmärtävät tämän lauseen sarkasmin.)

Lopulta sain väliaikaisen asunnon ja jatkoin elämääni. En ollut enää aktiivisesti tekemisissä exäni kanssa. Aluksi pelkäsin häntä ja hänen mahdollista kostoaan, mutta jonkin ajan kuluttua huomasin, että hän taisikin pelätä minua. Jos osuimme samaan tilaisuuteen tai paikkaan, hän oli hyvin vaivautunut tai poistui paikalta, mikäli se oli mahdollista. Tiedän hänen myöhemmistä vaiheistaan, mutta en kerro nyt niistä, koska ne eivät kuulu tähän tarinaan. Sen verran voin sanoa, että hänen elämänsä päättyi jokunen vuosi sitten pitäaikaiseen sairauteen.

Näitä asioita ajtellessani ja kertoessani en tunne katkeruutta enkä vihaa, mutta en myöskään sääliä. Jos olisin ollut viisaampi ja lukenut ajoissa huomaamiani merkkejä hänen epävakaisuudestaan, olisin voinut säästyä joiltakin edellä kertomistani asioista. Tai jos olisin kuunnellut ystäviäni, jotka näkivät aika pian hänen lävitseen... Mutta olen aina ollut sellainen kantapään kautta oppija. Nuo 2,5 vuotta, minkä tuo suhde kesti, opettivat minulle yhden elämän kannalta tärkeän asian : Minua ei enää parisuhteessa lyödä! Minä en hyväksy sitä!  Ja tästä olen pitänyt kiinni.

Nyt tulee se paha paikka. Joudun tunnustamaan, että tuo ensimmäinen pitkä suhteeni ei jäänyt elämässäni ainoaksi "vaaran merkkejä" enteilleeksi ajanjaksoksi. Fyysisen väkivallan sijasta elin myöhemmin 4 vuotta suhteessa, jossa olin henkisen väkivallan uhri. Näiden suhteiden välissä oli myös sinkkuvuosia ja 11 v. kestänyt aivan normaali parisuhde, joita ennen, aikana ja jälkeen olen myös oppinut elämästä jotain. Niin että ei tämä eletty aika ole ihan hukkaan mennyt.

Sen asian kanssa en ole vielä aivan 100 % sinut, miten annoin itseäni niiden neljän vuoden aikana ja ennenkaikkea niiden jälkeen kohdella. Senkin tarinan kertomisen aika tulee joskus, mutta ei aivan vielä. Ei ainakaan tänään eikä huomenna. Sen verran rankka keikka se itselleni oli. Mutta siitäkin on selvitty! Ja elämä jatkuu... :)