Jääkiekko... Omituinen peli. Raavaat miehet liukuu mustan lätyn perässä. Vähäpukeiset tyttöset heiluttelee rappusilla viuhkoja ja muutakin. Intiaanityyliin sotamaalatut naamat nousee ja laskee. Joku itkee, toiset hurraa. Ja liput liehuu...

Jos minulle olisi joku noin 20 v. sitten sanonut, että innostun vielä jääkiekosta niin en olisi uskonut. Itse asiassa se tapahtui vahigossa. Olin silloisen exän (järjestyksessä exä nro 2) liikkeellä Pori - Turku akselilla ja jossain siellä välissä oli pikkuinen paikkakunta nimeltä Rauma, jonka ohi ajoimme. Joku iso kummallisen näköinen rakennus vasemmalla ja ihmisiä menossa sisään. Jääkiekko-ottelu. "Mennään tuonne, en oo koskaan ollu", sanoin. Jäin heti koukkuun. En muista oliko se Ässät vai jompi kumpi etelän joukkue, jota vastaan Lukko pelasi, mutta siltä istumalta syttyi yksi Lukko-fani lisää.

Pronssiotteluun piti päästä. Vastustajaa en muista, mutta sen hurmoksen muistan ikuisesti, kun Jarkko Varvio laukaisi 11 sekuntia ennen kolmannen erän loppua maalin ja se toi Lukolle pronssia. Kyllä kalpenee herätyskokousten hurmos sen hurmoksen rinnalla, mihin halli - minä mukaan luettuna - puhkesi. Se taisi olla samaa kevättä, kun Leijonat taisteli Suomelle ensimmäisen kultamitallin. Senkin illan muistan, kun olisin halunnut sitä saman tien johonkin juhlimaan, mutta eihän maaseudulla enää mikään siihen aikaan sunnuntai-iltana ollut auki.

Kolmas ottelu, jonka olen ollut livenä paikan päällä katsomassa, oli Tampereella Tappara - Ilves. Älkää vain kysykö, kumpi voitti. En enää muista.

SM-liigaa ei ole tullut sittemmin seurattua, mutta MM-kisoissa Suomen pelit olen 90 % katsonut. Viime vuonna Suomi voitti toisen kultamitallin, mutta kyllä se ensimmäinen on aina ensimmäinen. Siinä joukkueessa sentään pelasi miehiä, iältään nimittäin. Nyt tuntuu, että pelaajat on pelkkiä poikasia... Vai johtuuko se siitä, että olen nyt lähes 20 v. vanhempi...

Vuoden 1995 joukkueesta Mika Nieminen oli idolini. Piti oikein pyytää pääkaupunkiseudulla asuvaa ystävääni ostamaan minulle Mika Niemisen kuvalla varustettu Helsingin puhelimen puhelinkortti. Siis mikä, kysyy joku nuorempi, joka ei ole kuullutkaan puhelinkorteista... Se on vieläkin tallella, jossain niistä kymmenistä sekatavaralaatikoista, joita olen elämäni muutoissa raahannut mukanani paikasta toiseen ja jotka pitää selvittää - sitten joskus.

Jännään pelien ja kisojen lopputulosta yhä, ainakin siihen asti kun Suomi on mukana, vaikka en osaisi yhdistää nykyisistä pelaajista kuin muutaman nimen ja naamakuvan. Yksittäisten pelaajien fanittaminen on tällä ikää jo ohi. En myöskään osaisi pitää esitelmää pelin säännöistä, mutta jännittävää niitä silti on seurata, vaikka ei ihan kaikkea loppuun asti ymmärräkkään.

Kahdesta asiasta haluan kuitenkin tehdä reklamaation. MM-jääkiekko takaisin sellaiselle kanavalle, joka ei pilaa peliä typerillä mainoksilla! Tässä on kohta toista viikkoa vahdattu erivärisiä miesten kalsareita ruudussa ja seurattu kenkien seinälle tekemää väkivaltaa... Toinen asia. En hyväksy sitä, että Ykkösselostajan vilkkaasta kielestä saavat nauttia vain maksaneet katsojat ja me "ilmaiseksi" seuraavat luuserit joudumme tyytymään varamieheen! UGH! Olen puhunut.