Kuva:Vastavalo. "Valoa polun päässä"

Takana on aika raskaita, mutta mielenkiintoisia päiviä. Viime postauksessani kerroin päätöksestäni pyytää siirtoa takaisin sosiaalihuollon puolelle, koska päätöksenteko-oikeuteni riippuvuusasiakkaiden hoitoonohjauspäätöksissä ja maksusitoumuksissa kumottiin 1.11 lähtien Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueella mielenterveys- ja riippuvuushoidon johtajiston 25.10 kokouksessa tehdyllä päätöksellä. Päätöksen perustelut olivat aika nurinkurisia. Perusteluina oli paperityön vähentäminen ja resurssien keskittäminen suoraan asiakastyöhön, koska resurssit ovat muutenkin vähäiset. Tämä kertoo siitä, että johtajisto ei ymmärrä käytännön työstä yhtään mitään. Kun vielä sain tehdä päätöksiä ja maksusitoumuksia (vuodesta 2018 lähtien) palvelutarpeen arvioinnin perusteella toipumiskeskeiseen hoitoon siihen soveltuvalle asiakasryhmälle, 90 % näistä asiakkaista saivat ko. hoidosta avun, raitistuivat / toipuivat eivätkä he enää tarvinneet minun työpanostani. Sen sijaan suurin osa ns. omiin palveluihin ohjatuista asiakkaista tarvitsee edelleen hva:n palveluita, koska he palaavat riippuvuuskäyttäytymiseen yhä uudelleen ja uudelleen. Tätä ei johtoryhmä suostu ymmärtämään / näkemään.

Mielenkiintoista on nyt se, että kun tein ja ilmoitin päätöksestäni halusta palaita takaisin sosiaalihuollon puolelle, jossa olen siis ollut 31.12.2022 saakka, pari päivää siitä tuli tieto, että hva:n yt-neuvottelut ovat päättyneet 4.11 ja hallituksen kokouslistalle 11.11 on tullut käsiteltäväksi usean kymmenen sosiaalihuollon ammattilaisen siirto terveydenhuollosta takaisin sosiaalihuollon alaisuuteen. Itselle asia oli iloinen yllätys ja tuntui, että tämä ei olisi voinut parempaan ajankohtaan tulla. Suurin osa siirron kohteena olevista oli luonnollisesti järkyttynyt eikä asia ilostuttanut heitä. Ymmärrän kyllä heitäkin. Ilman päätöksenteko-oikeuteni kumoamista olisin ollut heidän rinnallaan ja allekirjoittanut kirjelmän, jossa vastustettiin asiaa. Nyt en voinut sitä tehdä. Koen, että riippuvuustyön siirryttyä terveydenhuollon puolelle, oma ammattitaitoni on kyseenalaistettu rajoittamalla päätöksentekoa, johon olen virkaan vakituiseksi valituksi saanut vuonna 2020. Päätöksenteko-oikeis on mahdollistanut asiakkaiden nopean tarkoituksenmukaiseen ja vaikuttavaan hoitoon pääsyn ja raitistumisen / toipumisen sen sijaan, että heitä juoksutettaisiin työntekijällä kerran kk ja vasta puolen vuoden päästä todettaisiin, että omat palvelut eivät riitä.

Voisin puhua tästä aiheesta vaikka kuinka pitkään, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus. Minulla ei ole enää valtaa päättää näistä asioista, eikä riittävästi natsoja. Olen ollut viimeinen omalla hva:lla, joka näitä päätöksiä on voinut tehdä itsenäisesti ja nyt sekin mahdollisuus on historiaa. En jaksa enää taistella valtaapitäviä vastaan ja vaarantaa omaa terveyttäni ja työssäjaksamistani. Eilen näistä tulevista siirroista oli tiedotustilaisuus, mutta olin palkattomalla vapaalla ja Kelan kutsumana mieheni kuntoutusjaksolla Peurungassa. En siis päässyt kuulolle, mutta tilaisuus on tallennettu ja kuulen sen mahdollisesti ensi viikolla. Meitä siirrettäviä tullaan kuulemaan ensi vuoden puolella. Nyt pitää vain jaksaa tehdä tämä pesti loppuun asti kunnialla. 

En tiedä, mihin tulen sijoittumaan vai löytyykö minulle edes mitään paikkaa. Suhtaudun tulevaan avoimin ja positiivisin mielin. Tulen sitten tekemään mitä tahansa, toivon pääseväni tiimiin, jossa osaamistani oikeasti arvostetaan. Mitä en vielä osaa, sen olen valmis opettelemaan. On helpompi opetella alusta asti uusi työ ja sen periaatteet kuin sopeutua siihen, että omaa työnkuvaani vuosien jälkeen muutettiin ja siitä otettiin pois puolet. Koen, että nykyisessä tiimissäni en ole saanut sellaista tukea, mitä aluksi luvattiin, kun 1.1.2023 siirryimme kunnista hyvinvointialueille. Olisin toivonut, että omalla kunnallisella puolella yhdessä kollegojen kanssa luomamme hyvät käytännöt olisi noteerattu hva:lla ja mahdollistettu niiden laajentaminen koko alueelle. Mutta kävikin päinvastoin - ne haluttiin lakkauttaa. Se "omien puolustaminen" ei toteutunut minun kohdallani. Myönnän, että tästä jäi vähän ikävä tunne itselle. 

Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan töissä raskaita sen vuoksi, että joudun kertomaan uusille asiakkaille, että en enää saa tehdä päätöksiä enkä voi myöntää heille maksusitoumuksia toipumiskeskeiseen hoitoon. Voin kertoa heille hoidon vaikuttavuudesta ja suositella sitä, jos he vain pystyisivät kustantamaan hoidon itse. Asiakkaat, jotka tähän hoitoon hakevat päätöstä ja maksusitoumusta, ovat jo siinä vaiheessa hoidon itselleen tarpeenmukaiseksi todenneet, joten olisi heidän aliarvioimistaan tarjota heille keskustelukäyntejä itselleni. Niiden asiakkaiden kohdalla, jotka keskustelukäyntejä toivovat, työ jatkuu niin kuin ennenkin. Minä tiedän rajani ja ammattitaitoni. Minä en ole terapeutti enkä paranna ketään. Tukea voin antaa, mutta varsinainen päihdehoito tapahtuu muualla. Tässä on perustason päihdetyön ja päihdehoidon ero, jota eivät edes kaikki työntekijät ymmärrä erottaa.

Tulevalta työltä toivon riittävästi haasteita. Mutta haluan sen olevan vain työtä. En halua tehdä sitä niin täysillä kuin mitä olen nykyistä työtäni tehnyt. Olisin toivonut voivani jatkaa nykyistä työtäni eläkeikään saakka, mutta ammattieettisesti se tehtiin mahdottomaksi. Tulevaisuudessa aion keskittyä enemmän oman terveyteni - sekä fyysisen että psyykkisen - hoitamiseen. Kävin ortopedillä viime kuun lopussa. Lonkkaleikkaukseen ei ole mahdollisuutta ennenkuin saan pois painostani vielä useita kymmeniä kiloja. Siinä on minulle tavoitetta ensi ja seuraavaksi vuodeksi. Kuntoilun erityisryhmien liikuntakortin hankkimalla voisin myös aloittaa ja sitä kautta saada itselleni parempaa oloa. Työ on vain yksi osa elämää. Tärkeä osa, mutta ei kaikki. Oma terveys, läheiset ihmissuhteet, tasapaino ja henkilökohtainen turvallisuus menee sen edelle. 

Tämä vuosi on ollut aika rankka, mutta siinä mielessä uskomaton, että useat vuosia kestäneet toiveet ovat toteutuneet. Helmikuussa pääsin laihdutusleikkaukseen ja olen saanut vuoden 2022 maksimipainosta - 40 kg pois. Toukokuussa myin asunnon ja sain maksettua velkani (yhtä lukuunottamatta) pois. Enää ei tilistä mene 3/4 laskuihin ja velkojen lyhennykseen. Veljeni tilan velkasaneerauksen myötä sain hyvän asianajajan avustuksella osuuteni vanhempien perinnöstä, minkä pankki oli oikeudettomasti liittänyt veljeni velan pantiksi. En siis oikeastaan voi valittaa yhtään mistään. Mottoni on ollut aina, että asioilla on taipumus järjestyä. Niin nytkin. Luotan siihen, että löydän vielä paikkani missä voin työskennellä viiden vuoden päästä häämöttävään eläkeikään asti. Jos minulle ei sitä paikkaa löydy, ehkä sitten on aika muiden unelmien toteuttamiselle. Kuten yksi FB-kamuni jokin aika sitten totesi - "Luoja pitää hulluistaan huolen". 

Kuva Pixapay

Tänään on pyhäinpäivä ja monet sytyttävät kynttilöitä edesmenneille läheisille. Minäkin kaipaan heitä: ex-avomieheni äiti, täti ja omat vanhempani, joista viimeksi mainittujen kanssa elämä ei ollut aina helppoa. Mutta olen antanut heille anteeksi. He tekivät parhaansa niillä resursseilla, jotka heillä oli. Yhden kynttilän voisin vielä sytyttää, viimeisen kuusivuotisen, ikimuistoisen työurani kunniaksi. Rakastin työtäni ja sitä, että sain kulkea palan matkaa asiakkaideni rinnalla. Sain todistaa hienoja toipumistarinoita. Sain myös kiitosta riippuvaisilta ja heidän läheisiltään, että olin mahdollistanut heille pääsyn toipumiskeskeiseen hoitoon. "Kiitos, että pelastit meidän perheen", sanoi eräs läheinen, jonka puolisolle tein maksusitoumuksen laitoskuntoutukseen ja hänelle itselleen toiseen paikkaan läheishoitoon. Tämän kaltainen palaute saa minut tuntemaan, että olen tehnyt työssäni jotain oikeasti tärkeää.

Yhteiskunnassa menossa oleva palvelujen karsinta- ja säästötrendi on saavuttanut minutkin. 2020 saamani viranhaltijan päätöksenteko-oikeus on kumottu ja 1.11.2024 lähtien päätöksenteko omalla hyvinvointialueellani on keskitetty muualle. Tämä tarkoittaa omassa työssäni sitä, että en voi enää tehdä päätöksiä ja maksusitoumuksia asiakkailleni päihde- ja riippuvuushoitoon enkä läheishoitoon. Voin edelleen tehdä lähetteen vaativan riippuvuushoidon osastolle niille asiakkaille, joiden arvioin tarvitsevan sairaalaosastomuotoista riippuvuushoitoa. Kaikki asiakkaat eivät kuitenkaan tarvitse osastohoitoa. Osa asiakkaista hyötyisi toipumiskeskeisestä avohoidosta. Tähän en kuitenkaan voi enää päätöksiä tehdä. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, niitä ei myöskään enää hyvinvointialueilta tehdä. 

Tämä trendi on vallalla kaikilla hyvinvointialueilla. Monet, jopa vuosikymmeniä toimineet päihdehoitolaitokset ovat lomautusten ja irtisanomisten edessä, kun hyvinvointialueet eivät enää myönnä asiakkaille maksusitoumuksia laitoskuntoutukseen. Esimerkkinä 40 v. toiminut Kankaanpään A-koti ja monet toipumiskeskeistä hoitomenetelmää toteuttavat laitoskuntoutuspaikat. Olemme siis menossa Amerikan malliin eli siihen, että toipumiskeskeistä hoitoa saavta vain ne, joilla on varaa maksaa hoito itse. Tässä kohtaa toivoisin, että työnantajat olisivat kuulolla ja osallistuisivat riippuvuuksista kärsivien työntekijöidensä hoidon kustannuksiin. Jos riippuvainen on hyvä työntekijä riippuvuudestaan huolimatta, hoidon tukeminen on työnantajalta pieni taloudelline satsaus siihen, että saa pitää hyvän työntekijän, joka on valmis ottamaan apua vastaan riippuvuussairauteensa.

Minun työni on ollut palveluohjausta, palvelutarpeen arviointia, päätöksentekoa ja psykososiaalista tukea. Kun puolet siitä eli palveluohjaus ja päätöksenteko on otettu pois, koen, että en voi enää työskennellä terveydenhuollon puolella. Olen sosiaalihuollon ammattilainen ja ylpeä siitä. Koen, että terveydenhuollon puolella ei arvosteta ammatillista osaamistani.Olen tullut siihen tulokseen, että tämä tie on nyt kuljettu loppuun ja minun on aika oman työssä jaksamiseni ja viihtymiseni vuoksi palata takaisin sosiaalihuollon puolelle. Edellyttäen tietenkin sitä, että sieltä löytyy taho, joka osaa arvostaa pitkää työkokemustani ja osaamistani sosiaalialalla. 

Hyppy tuntemattomaan on aina hiukan jännittävää. Olen kuitenkin valmis oppimaan uutta ja ottamaan uusia haasteita vastaan. Se hiukan arveluttaa, että löytyykö sellaista esimiestä, joka on valmis ottamaan riskin koskien ikääni ja liikkumiskykyäni. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämän runsaan kuuden vuoden aikana ei sairaupoissaoloja ole ollut kovinkaan paljon ja keppien avulla käveleminen ei vaikuta pään toimintaan. Olen valmis ottamaan vastaan työtehtäviä työikäisten, ikäihmisten ja vammaispalveluista, mikäli työ sisältää asiakasohjausta, palvelutarpeen arviointia ja päätöksentekoa. En siis hae uutta työnantajaa vaan siirtoa toisiin tehtäviin saman työnantajan palveluksessa. Asian ääneen sanominen - tai tässä tapauksessa kirjoittaminen - helpottaa oloani huomattavasti. Vuosi 2025 näyttää minne se minut vie. Siihen asti eletään päivä kerrallaan, avoinna kaikille mahdollisuuksille. 

Kuva Riikka: Orniron rotko

Olen kulkenut pitkän tien. Työvuosia on moninkertaisesti enemmän takana kuin edessä. Vielä jokin aika sitten olin sitä mieltä, että toivon voivani työskennellä nykyisessä työssäni eläkeikään saakka. Kun siirryimme hyvinvointialueille, kuulin jälkeenpäin, että meistä kahdesta päihdehuollon ohjaajasta taisteltiin terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välillä. Olimme aiemmin sosiaalihuollossa, hva-uudistuksen jälkeen terveydenhuollossa. Saimme kuulla hienoja sanoja siitä, miten työmme pysyy ennallaan, vain hallinnollisesti siirrymme toiselle puolelle. 

Nyt, kun koko hva-uudistus on paljastunut suureksi kuplaksi, joka on tuomittu epäonnistumaan, on alkanut sanelupolitiikka ylemmältä tasolta meille rivityöntekijöille. Ensin kiellettiin kotikäynnit sillä perusteella, että olemme vastaanottotoimintaa.Tosiasiassa kyse on siitä, että hva ei halua maksaa meille kilometrikorvauksia kotikäynneistä. Seuraavana alasajettiin laadukkaat ostopalvelut yhdeltä asiakasryhmältä (riippuvaisten läheiset) sillä verukkeella, että hva tuottaa vastaavia palveluita omana toimintanaan. 

Viimeksi mainitusta asiasta sain oikein vanhanaikaisen paimenkirjeen tyyliin "Vaikka olet asiasta eri mieltä, sinun on toimittava ohjeistuksen ja linjauksen mukaisesti."  Näin terveydenhuollon puolella ohjeistetaan sosiaalihuollon ammattilaista ja viranhaltijaa, jolla pitäisi olla virkansa mukainen oikeus tehdä asiakkaalle palvelutarpeen arviointi ja tehdä sen mukaisia päätöksiä ja maksusitoumuksia. 

Mitä seuraavaksi? En ole ennustaja, mutta aavistan, että loppukin päätöksentekomahdollisuus yrityetään ottaa meiltä pois, joko kieltämällä päätöksenteko tai muuttamalla virka työsuhteeksi. Omassa työssäni on kaksi keskeistä roolia. Olen sekä palveluohjaaja että tarjoan psykososiaalista keskustelutukea. Olen sosiaalialan ammattilainen, en terapeutti. Haluan mahdollistaa laadukkaaseen ja toimivaan hoitoon pääsyn niille, jotka sinne haluavat. Toisaalta haluan olla helposti lähestyttävä ja tarjota turvallisen kontaktin ja keskustelutuen niille, jotka sitä kaipaavat. Vaikka työnantaja on tarjonnut mahdollisuuksia kouluttautua erilaisiin "self help"-terapioihin, en koe niiden käyttämistä omakseni. Se on vain yksinkertaisesti näin, että maalaisjärjen käyttö on sallittua ja vanha koira ei opi uusia temppuja.

Hva-uudistus ja oman työn siirtyminen sosiaalihuollosta terveydenhuollon puolelle on ajanut minut ammattieettiseen kriisiin. Seitsemän vuoden jälkeen olen joutunut toteamaan, että en viihdy työssäni enää niin hyvin kuin ennen. Olen tehnyt työtäni tähän asti täydellä sydämellä ja intohimolla, siten että asiakkaan etu on ollut nro 1. Viiden vuoden aikana olen mahdollistanut riippuvaisten läheisille hoitoon pääsyn, mutta nyt se on ylemmältä esimiestaholta kielletty. Tämä ns. Suupohjan malli on saanut kiitosta mm. kansanedustaja Paula Risikolta. Enää en voi tehdä niitä päätöksiä. 

Se, että joudun toimimaan ammattietiikkani vastaisesti, on aiheuttanut minulle viimeisen puolen vuoden aikana stressiä, unettomuutta ja heikentynyttä työhyvinvointia. Olen miettinyt asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että siinä vaiheessa, kun viranhaltijan päätöksenteko-oikeuteni viedään kokonaan, pyydän siirtoa toisiin tehtäviin takaisin sosiaalihuollon puolelle. Voin tehdä sitten siellä vaikka niitä toimeentulotukipäätöksiä, joita olen aiemmin vierastanut. Nykyistä työtäni olen tehnyt niin suurella intensiteetillä, että jos en voi sitä vapaasti enää tehdä, en halua enää tehdä sitä ollenkaan. Voin sitten tehdä jotain muuta, johon en satsaa niin paljon itsestäni. 

Olen ylpeä siitä, että olen sosiaalialan ammattilainen, pitkällä työkokemuksella. Minulla on ollut aiemmin kaksi vakituista työsuhdetta, joista olen irtisanoutunut neljän ja kymmenen vuoden jälkeen, koska ko työt eivät vastanneet sitä, mitä omakseni koin. Ensimmäinen oli alun alkaenkin vääränlainen työ itselleni, mutta otin sen, kun vakipaikan sain päästäkseni yhteen silloisen avopuolisoni kanssa. Toisesta työstä tykkäsin siihen asti kunnes iso, voittoa tavoitteleva konserni osti pienen, kodikkaan palvelukodin ja yhtenäisti kaiken toiminnan konsernin linjaa vastaavaksi. Nyt sen saman omalle työlleni tekee hva. 

Näin lähellä eläkeikää ei kannata irtisanoutua. Mutta siinä vaiheessa, kun oman työni tekeminen käy mahdottomaksi punnitaan hva:n todelliset kasvot. Haluavatko he tarjota pitkän linjan ammattilaiselle töitä vai päästä eroon kalliiksi tulevasta kustannuserästä ja palkata sen sijaan nuoria, joille ei tarvitse vielä maksaa ikälisiä. Minä en ole valmis omaa terveyttäni uhraamaan. Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen. Tähän tulokseen olen tullut ja sen myötä saavuttanut itselleni jonkinlaisen mielenrauhan tämän asian kanssa. 

Kuva. Pixapay

Kun elämässä on periaatteessa kaikki hyvin; on luotettava kumppani, työ, josta tykkää ja taloudelliset asiat ok, ei pitäisi valittaa mistään. Enkä minä valitakaan. Kysyn vain itseltäni, että mikä mättää, kun ajoittain tulee ahdistunut olo, jonka seurauksena on tullut uniongelmia. Usein on vaikea saada unen päästä kiinni tai sitten, jos herää esim. vessaan, ei saa enää sen jälkeen unen päästä kiinni. Oikeastaan ei tarvitse edes kysyä, mistä nämä johtuvat, kun uskaltaa myöntää sen itselleen. Tiedän kyllä, mitkä ajatulkset alkaa pyöriä päässä, kun aktiivinen toiminta loppuu ja pää painuu tyynyyn tai kun yöllä herää. Valvottavat ajatukset liittyvät työasioihin. 

Nyt sanoin sen ääneen. Olen sen verran vanha konkari, että kestän kyllä asiakkaiden erilaisia elämäntilanteita ja kriisejä.. Jos ne valvottaisivat, en pystyisi tekemään tätä työtä. Se, mikä ahdistaa, on mahdollisuuteni työskennellä ammattietiikkani mukaisesti hyvinvointialueella. Olen nähnyt, mikä toimii ja mikä ei. Kaikkein tärkeintä on löytää kullekin asiakkaalle se  hänelle parhaiten toimiva hoito - riippumatta siitä, onko se hva:n omaa palvelua vai ostopalvelua. Jos siihen kilpailuun lähdetään, kumpi on parempaa, oma palvelu vai ostopalvelu,  häviäjä on aina asiakas. Mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille. 

¨Työssäni en halua lähteä siihen  laulukuoroon, että "Ei ole rahaa, pitää säästää, omat palvelut ensin". Näkemykseni on se, että kun asiakas saa ajoissa tarpeenmukaiset palvelut, se säästää tulevaisuudessa rutkasti euroja terveydenhuollosta. Miksi siis pitäisi odottaa, että asiakkan tilanne ajautuu siihen, että työpaikka, perhe ja kaikki muu on mennyt, ennenkuin hän voisi saada apua.Varhaisessa vaiheessa saatu apu estää monta katastrofia. 

Ja se oivallus, minkä tänään aamukahvia juodessani sain on se, että jos painostus ylemmältä taholta käy liian vahvaksi, minulla on oikeus sekä varata aika työterveyspykologille että ottaa yhteys liittoon. Jos työhön liittyvät asat aiheuttavat ahdistusta ja unettomuutta, työterveyshuolto on oikea osoite. Hyvinvointialueet kärsivät työvpoimapulasta. Ehkä nyt olisi aika kuunnella myös rivityöntekijöitä. Me olemme se reservi, jotka ylläpitävät asiakkaiden saamia peruspalveluja. Itselläni oma raja menee siinä, että mikään työpaikka ei ole fyysisen tai psyykkisen terveyden menettämisen arvoinen. 

Pelle Miljoona Band Rytmikorjaamolla 30.8.2024

Aika harva tietää, mistä ulkoisista seikoista voi päätellä, meneekö minulla hyvin vai huonosti. Nyt paljastan pari seikkaa. Jos hiuksissa on päävärinä jotain muuta kuin harmaata ja kynsissä lakkaa - silloin menee aika hyvin. Toukokuussa ostin hiusväripaketin ja koko kesän se odotti käyttämistä. Vasta jokin aika sitten se löysi tiensä päähän. Koko kesä meni ilman kynsilakkaa. Eli, viime kesä ei tosiaankaan kuulunut parhaimpiini. 

Yksi fysiologisesti selittävä tekijä työstressin ja keskeneräisten taloudellisten asioiden ratkaisun odottelun (joista en nyt aio puhua) lisäksi ei niin hyvään mielialaan on ollut laihdutusleikkauksen mukanaan tuoma lääkityksien imeytymismuutosongelmat. Kun mahalaukku on pienempi ja ohutsuolesta pätkä pois, on todennäköistä, että lääkkeet eivät imeydy niin hyvin kuin aikaisemmin. Ensimmäisenä huomasin sen jo toista vuosikymmentä käyttämän allergialääkkeen cetiriziinin tehon heikentymisestä. Kärsin ympärivuotisesta allergisesta nuhasta. Keväällä nokka alkoi vuotaa siihen tahtiin, että aina ei edes ehtinyt saada nenäliinaa käsiinsä, kun jo tippui vetistä nuhaa. Lääkäri nelinkertaisti annostuksen ja sain lisäksi reseptillä saatavaa nenäsuihketta. Muutakin lääkitystä tarkistettiin ja yksi 90-luvun alusta käytössä ollut lääke vaihdettiin ajantasaisempaan. 

Elokuun aikana olen taas löytänyt sitä omaa itseäni - positiivista, huumorintajuista, humanistista Arjaa, joka on valmis seisomaan puolustamiensa asioiden (ihmisten. lain) takana ja joka ei suostu masentumaan ja ahdistumaan sen vuoksi, että asettaa ammattietiikkansa kaiken muun edelle. Itseni uudelleen löytäminen heijastuu myös siihen, että haluan lähteä ihmisten ilmoille ja osallistua tapahtumiin. Kuten eilen menin yksin katsomaan Pelle Miljoona Bandia Seinäjoen Rytmikorjaamolle. 

Kun mieliala on kohentunut, ei ole yhdentekevää, miltä näytän. Minulla on hyvä mies, joten haku päällä en ole. Mutta arjen erottaa juhlasta se, että valmistautuu iltaan, laittaa vähän pakkelia naamaan ja fiilistelee siitä, että jotain kivaa on tulossa.  Pitkiin aikoihin oma jaksamiseni ei ole ollut sillä tasolla, että olisin jaksanut kiinnittää siihen huomiota, miltä näytän. Toki suihku ennen työpäivää kuuluu rutiineihin ja pyrin kulkemaan ihmisten ilmoilla siisteissä vaatteissa.

Edellispäivänä kävin vähän meikkiostoksilla. Vanhat meikit oli vuosia vanhoja ja jossain vielä purkamattomassa muuttolaatikossa. Luin jostain Raili Hulkkosen haastattelusta meikkivinkit 45+ ikäisille ja päätin noudattaa ohjeita. Eli puuterin sijaan meikkivoidetta ja luomiin yhtä, tummaa väriä. Pyörin meikkihyllyllä niin kauan, että on ihme, että ei aletttu epäillä myymälävarkaaksi. Löysin saman merkin meikkivoiteen, ripsivärin, poskipunan, huultenrajauskynän ja huulipunan, mutta luomiväri tuotti vaikeuksia. Kun en halunnut ostaa mitään  alle kympin moniväripalettia niin kaikki vaihtoehdot olivat syksyn värejä. Ei löytynyt enää mun lempparia, kasarinsinistä. Opettelen siis ikäiseni ja muodinmukaisen hillityn luomivärin käytön. 

Mestari Rytmikorjaamolla 30.8.2024.

Täytyy sanoa, että eilen oli niin kivaa, että en muista samaa innostunutta fiilistä itselläni vuosiin. Toki muutama viinilasillinen kotona ja lonkero tapahtumapaikalla tuli tavoistani poiketen otettua, mutta pääasia fiilikseen kyllä oma intoni lähteä kuuntelemaan musiikkia, jolla on minulle merkitystä. Pelle Miljoonan olen toli nähnyt mm. 80-luvulla Saapasjalkarockissa ja vajaat 10 v. sitten Pellen 60-vuotisjuhlakiertueella Jyväskylän Lutakossa, mutta hänen musiikkinsa on kulkenut mukana jatkuvasti. Itse pidän Pellen tuoreemmasta tuotannosta, mutta keikalla kuultiin Pellen uran alkuvuosien tuotantoa. Kappaleita, joiden sanat osaan ulkoa. Ne tulee jostain alitajunnasta. 

Kun voin paremmin, jaksan kiinnostua enemmän osallistumaan erilaisiin tapahtumiin. Kesällä suunnittelin käyväni useammassa kesäteatterissa, mutta ne jäi, koska en voinut hyvin. En jaksanut / saanut itsestäni irti lähteä. Mielestäni on OK sanoa, että aina ei jaksa tai että aina ei voi hyvin. Somea kritisoidaan siitä, kun monet haluaa esittää siellä vain sitä kiiltokuvaelämää. Itselläni on ollut alusta asti tavoitteena tuoda esiin niitä elämän / mielialan paskempiakin puolia. Jokaisen elämä on oma tarinansa ja mielestäni ei kannata tuntea häpeää siitä, jos aina ei menekään niin hyvin. Tämä elämä ja yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut vuosien mittaan sen verran haastavaksi, että tuntuu, että ne ihmiset, joilla ei ole minkäänlaisia ongelmia, ovat poikkeus. Eli - on siis OK olla rikki, epätäydellinen ja haavoittuva. Ne, jotka trossaa (=kerskailee) sillä, että heillä ei ole mitään ongelmia tippuvat paljon korkeammalta, kun elämä yllättää, kuin me, jotka olemme tottuneen elämänssään valon ja varjon vaihteluihin.