lauantai, 17. maaliskuu 2018

Syvistä vesistä ylöspäin kohti tulevaisuutta

 

 

IMG_2277.jpg

Kuva: Kauhajoen pääkirkon hautausmaalta 10.3.2018 

 

Kirjoitin tätä blogia viimeksi marraskuussa 2017, yli 4 kk sitten. Kirjoitin siitä, että pitäisi muistaa kertoa läheisille, kuinka tärkeitä he ovat, kun koskaan ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. Oma suhteeni edesmenneisiin vanhempiini oli ristiriitainen. Sukupolvien ja maailmankuvien kuilu oli liian syvä. Olen silti siitä onnellisessa asemassa, että sain hyvästellä molemmat vanhempani. Äitini joulun jälkeen 2015 ja isäni helmikuussa 2018. Kaikille ei ole annettu sitä mahdollisuutta. Kuolema ei aina ilmoita itsestään etukäteen.

Molemmat vanhempani saivat elää viimeiset vuotensa ja nukkua rauhallisesti pois Asuuli-kodissa, jossa he saivat hyvää hoitoa, mistä lämpimät kiitokset henkilökunnalle. Isän hautajaisten jälkeen tajusin sen tosiasian, että olen nyt tavallaan perheen vanhin. Biologisia lähisukulaisia ei ole kuin muutama. Valintaani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta en kadu. En kaipaa omien geenieni jatkuvuutta. Kaipaan aitoja suhteita niihin ihmisiin, joita en voi täällä enää tavata. Haluaisin myös olla tärkeä omana itsenäni vielä jäljellä oleville sukulaisille. 

Huomaan olevani usein hiukan surullinen ja tuntevani haikeutta. Liitän sen omalla kohdallani luovuuteen. Koen sisimmässäni asioita, ajatuksia, tunnelmia ja muistoja ikäänkuin elokuvana. Haluaisin osata välittää niiden filmien tunnelmia muillekin ja muuttaa ne taiteeksi. Aina ei löydy sanoja. Mutta onneksi on musiikki. Se on parasta terapiaa riittämättömyyden tunteille. Kun sulkee silmänsä ja antaa melodioiden ja sanojen soljua sieluun asti, tuntee itsensä jälleen ehjäksi.

                         *                            *                              *                             *

Viimeisen postaukseni jälkeen olen käynyt itseni ja ammatti-identiteettini kanssa todella syvissä vesissä. Vaitiolovelvollisuussitoumuksen takia en voi tätä asiaa kovinkaan laajalti näin julkisesti analysoida, mutta omia sisimpiä tuntojani voin jakaa, koska niillä on keskeinen merkitys tulevaisuuden valintoihini.

Vuodesta 2008 olin työssä, johon olin jo opiskeluaikana halunnut. Monta vuotta pidin työstäni ja koin ammatillisia onnistumisia asiakkaiden kanssa. Viime vuosina työnkuva kuitenkin pikkuhiljaa muuttui yhteiskunnallisten muutosten myötä. Tällä tarkoitan esim. lainsäädännön muutoksia, omistajavaihdoksia ja asiakasprofiilin muuttumista. 

Huomasin olevani työssä, johon en ollut halunnut ja joka ei vastannut koulutustani. Työ muuttui sekä fyysisesti että henkisesti raskaammaksi. Puoliksi leikilläni heitin, että saa nähdä, kumpi pettää ensin - kroppa vai pää. Se ei ollut pelkkä vitsi. Jos ei olisi käynyt niin, että fyysinen terveys alkoi reistailla, olisi henkinen uupuminen ollut hyvin lähellä. Sen aikaisemmin (tosin ei työstä vaan parisuhteen ongelmista johtuvana) kokeneena osasin tunnistaa merkit. Muutaman kerran oli vain pienestä kiinni, että en mennyt ja sanonut psykiatrin vastaanotolla, että "en enää jaksa". 

Fyysisesti rankemman työvuoroputken jälkeen oli pakko mennä lääkäriin, kun ei enää Burana ja Voltaren-geeli auttanut polvi- ja lonkkakipuihin. Niistä lääkärikäynneistä, diagnooseista ja hoito-ohjeista riittäisi useampaankin blogikirjoitukseen, mutta totean lyhyesti vain, että useampi päällekkäinen diagnoosi tehtiin ja monenlaista hoitoa kokeiltiin. Tuloksena se, että olen tänä vuonna ollut enemmän sairauslomalla kuin töissä. Mikään diagnoosi ei ollut väärä. Kaikkia juttuja ei vain huomattu yhdellä kertaa. 

Monenlaisten pohdintojen ja palaverien jälkeen tein ainoan kokonaisvaltaisesti järkevän ratkaisun omalla kohdallani - etsin uutta, fyysisesti kevyempää työtä. Hakemuksia olen lähettänyt ja haastatteluissa ollut, mutta vielä ei ole pääpotti kohdalle osunut. En kuitenkaan anna periksi. Lähetän hakemuksia, kun mielenkiintoisia ja sopivan tuntuisia työpaikkoja tulee hakuun. Siihen asti sinnittelen nykyisessä työssäni sen verran, mihin voimat riittää ja suhteellisen kivuttomasti pystyn. 

Päätöksen tehtyäni ja siitä kerrottuani olin hyvin helpottunut. Tuntui, että iso taakka oli pudonnut harteilta. Sanoin itselleni, että kyllä sinä pärjäät ja osaat ja asiat järjestyy lopulta parhain päin. Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että terveys menee. Kyse on vain rohkeudesta, luottamuksesta ja uskosta. 

Ilmeisesti tämä itsensä puhuttelu sai myös muutakin uskomatonta aikaan. Päätin toteuttaa erään unelman, jota olen joskus ajatellut, mutta johon en ole uskonut pystyväni. Palaan koulun penkille ja jatkan opiskeluja. YAMK-tutkinnon suorittaminen monimuoto-opiskeluna on mahdollista työn ohessa. Kestää 1,5 - 2 v. Ainoa syy, miksi en ole uskonut siitä selviäväni on heikko vieraiden kielien taito. Mutta miksi en voisi yhä kerrata ja oppia englantia. 20 v. vanhat lukion englannin kirjat on yhä tallella, elleivät ole homehtuneet ulkovarastossa. Ja minulla on englantia osaava mies, joka kannustaa ja tukee suunnitelmiani. 

Kun olen muutenkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja sosiaalialan tapahtumista niin mikäs sen luontevampaa kuin ottaa seuraava askel ja kehittää itseään. Kaksi vuotta on lyhyt aika sijoittaa omaan ammattitaitoon ja tulevaisuuteen, kun työelämää on edessä ennen lakisääteistä eläkeikää vielä toista kymmentä vuotta. Se ei vaadi muuta kuin kovaa tahtoa ja työtä. Minä osaan, pystyn ja uskallan. Ensimmäinen askel on täyttää hakupaperit. 

lauantai, 4. marraskuu 2017

Pyhäinpäivän tunnelmia

Leppoisaa lauantaita. Pitkästä aikaa täällä. En ole unohtanut blogia. Elämä on vain vienyt mukanaan. Kuoret rapistuu, mutta ikinuori rokkarikapinallinen sisälläni miettii yhä, että mitä mä vielä haluaisin tehdä isona. Ikätoverit odottaa lastenlapsia tai eläkettä - minä mietin uskaltaisiko hypätä tuulen selkään ja katsoa, mihin se vie. Jos en olisi vapaaehtoisesti kahlinnut itseäni asuntovelkaan ja ylivelkaantunut muutenkin, en epäröisi. Nyt on kuitenkin otettava järki käteen ja pelattava varman päälle. Toista kertaa en uskalla jättäytyä tyhjän päälle ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Tänään on ollut se päivä, jolloin muistellaan edesmenneitä läheisiä ja viedään kynttilöitä haudoille. Se on kaunis tapa. Omat edesmenneet läheiseni elävät muistoissani ja kulkevat mukanani. Ajattelen heitä aina silloin kun he tulevat mieleeni. Yhtenä päivänä tässä jokin aika sitten juttelin vanhan ja yhden rakkaimman ystäväni kanssa puhelimessa pari tuntia. Olen onnellinen siitä puhelusta. Kerroimme toisillemme, miten suuri merkitys meistä kummallakin on ollut toistemme elämässä. Vaikka se tiivis yhteinen aikamme on kaukana takana emmekä näe enää niin usein ja kummankin elämään on tullut uusia ihmisiä, ne ajat ja muistot elävät mielessämme niin kauan kuin elämme. Ja toivottavasti vielä senkin jälkeen.

Meidän kaikkien pitäisi kertoa läheisillemme, miten tärkeitä he ovat meille eikä vain odottaa sitä, että saamme itkeä haudalla. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän joudumme luopumaan. Ihmisistä, asioista, terveydestä, unelmista. Surusta tulee kunniavieras elämäämme. Siitä huolimatta meidän tulisi olla kiitollinen monesta asiasta ja löytää elämäämme mielekkyyttä. Monet ihmiset elävät jonkinlaisessa ikuisuuskuplassa torjuen kaikki luopumiseen ja kuolemaan liittyvät asiat mielestään, koska niiden ajatteleminen on heille liian ahdistavaa.Tai elävät sellaista elämää, mitä olettavat muiden heiltä odottavan.

Ikä vapauttaa sillä lailla, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän välittää muiden mielipiteistä. Minäkin uskalsin - ensimmäisen kerran elämässäni - lähteä yli viiskymppisenä "mielenosoitukseen", vaikka tiesin, että sinne ei kovin paljon ihmisiä tulisi. "Valtakunnan ensimmäinen kapinapappi" Kai Saidinmaa järjesti Seinäjoella Jalkapuuperformanssin 18.10 tueksi niille kahdelle pappikolleegalle, joiden samaa sukupuolta olevien vihkimisestä oli kanneltu tuomikapituliin ja jotka kantelut juuri sinä päivänä siellä käsiteltiin.

Tunsin suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä saadessani olla konkreettisesti mukana tukemassa asiaa, jota pidän tärkeänä. Kun Ylen toimittaja kysyi saako haastatella minua, halusin tuoda esiin ennenkaikkea sen, että kyllä täällä vanhoillisena pidettynä Pohjanmaalla on asiaan suvaitsevaisesti suhtautuvia ihmisiä aika paljon, mutta he eivät vain uskalla sanoa mielipidettään ääneen leimautumisen pelossa. Täällä kun ei saa näkyä eikä kuulua millään lailla, ettei sanota "mitä tuokin itsestään luulee".

Kun olin nuori, erosin kirkosta, koska sain yliannostuksen kaikesta uskonnollisuuteen liittyvästä, vanhempieni käännyttyä "lahkolaisiksi". Myöhemmin ymmärsin eron asioiden välillä ja tunsin tarvetta liittyä takaisin kirkkoon. Koska en ollut käynyt rippikoulua, pappi sanoi, että pitäisi käydä sellainen mukautettu aikuisrippikoulu. Mutta kun juttelin hänen kanssaan, hän totesi, että täytän kyllä "ripille pääsyn" kriteerit. Olen joskus sanonut puoliksi leikilläni, että olen päässyt rippikoulusta puhumalla läpi.

Vaikka en käy sunnuntaisin kirkossa enkä koe olevani ns. uskovainen, minulla on oma uskoni Kaikkivaltiaaseen, armoon ja anteeksiantoon. Persoonalliset kirkon työntekijät, oman tiensä kulkijat, kuten juuri Kai Saidinmaa, Ilkka Sariola, Haka Kekäläinen, Laura Mäntylä, Henna Salo ym. lisäävät kiinnostustani seurakunnan asioihin. Haka Kekäläisen Metallimessu Kauhajoella Nummijärven kirkossa on ollut yksi mieleenpainuvimmista seurakunnan tapahtumista.

Näin pimeimpänä vuodenaikana toivotan mielenrauhaa kaikille.

keskiviikko, 26. heinäkuu 2017

Runoja : Maailma ja minä sen kanssa

 

 

Mutta Maailma ei ole vieläkään valmis

vaikka tukka harmaantuu

ja Ahdistus taistelee elintilasta

Elämänilon kanssa

 

Huikaisevan hetken olet yhtä

nälkäisen Luovuuden kanssa

kosketat Sieluja

kunnes Ajatus katoaa

 

Ja olet vain Yksin

tämän iltapäivän Humalan kanssa

pääsi sisällön kanssa

mitätön muurahainen

 

Mutta silti Uskot

Joku Joskus Jossain

päästää Sinut sisään

Paratiisin Porteista

 

          *          *          *

 

Keskiviikkoiltaa rakkaat lukijat. Kevyt iltapäivähumala valtasi mielen yövuorojen jälkeen ja tapahtui ihme - tuli tarve yrittää rustata jonkinlaista runontapaista. Tätä ei ole tapahtunut vuosiin. Pentti Saarikoski en silti kuvittele olevani. Sisällä palaa toisinaan vain niin kuumottava Luovuuden Palo, jonka laukaisee vain ja ainoastaan jokin sisintä koskettava asia, ohjelma, laulu, teatteriesitys tai jokin muu, jota en pysty selittämään.

Välillä sitä taantuu olemaan tylsä, elämän ehtoopuolella oleva, säälittävä otus, jonka nuoruuden nostalgialle puolta nuoremmat nauravat. Ajatelee, että tästä elämästä selviää kunnialla, kun tekee palkkatyötä niin kauan kuin saa, maksaa velkansa ja veronsa, kuolee huomiota herättämättömästi.

Mutta jokin sisimmässä huutaa , "vielä ei ole aika" tai että "tämä ei ole vielä tässä". Usko lottovoittoon ei ole realistinen, mutta usko siihen, että jokin ovi on vielä avaamatta pitää hengissä. Pienet tripit kaltaistensa joukkoon auttavat jaksamaan. Uskomaan siihen, että minua ei ole vielä löydetty.

 

PS. Ei tarvitse olla huolissaan, tulivuori vain odottaa purkautumistaan.

 

sunnuntai, 9. heinäkuu 2017

Yksin olemisen taito

IMG_2132.jpg

(Kuva Kalajoen hiekkasärkiltä 6/2017)

 

Katsoin eilen Watsonilta aikaisemmin tallentamani brittidokumentin yksinäisyydestä aikamme epidemiana ja terveysriskinä. Se oli asiallinen ja ajatuksia herättävä. Siinä haastateltiin leskeksi jääneitä, ikäihmisiä, kotiäitejä, sinkkuja ym. Ymmärrän hyvin, että näinä aikoina moni ihminen tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Maailma on muuttunut omista nuoruusajoistani. Silloin kaikki oli ns. kaukana, ei ollut kännyköitä, tietsikoita eikä somea, mutta silloin soitettiin lankapuhelimella, kirjoitettiin kirjeitä, käytiin kylässä ja pyörittiin kylillä. Nyt koko maailma on muutaman hipaisun päässä, mutta silti ihmiset kauempana toisistaan kuin koskaan.

Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita todellisesta yksinäisyydestä enkä kritisoi nykymenoa (jälkimmäisestä tulen kyllä vielä - jälleen kerran - kirjoittamaan myöhemmin).  Kirjoitan itselleni tärkeästä ja rakkaasta asiasta, yksin olemisen taidosta. Aihe on nyt ajankohtainen, sillä avopuolisoni on poikiensa kanssa viikon reissulla Norjassa. Minulla on nyt viikko harvinaista yksin olon aikaa. Parisuhteessa elävälle se on todellista luksusta. Toki osa siitä menee töissä ja yövuorojen jälkeen nukkuessa, mutta aion ottaa tästä ajasta irti kaiken. En tarkoita tällä viihteelle menemistä tai "kesälesken" seikkailuja vaan aikaa olla yksin omien ajatusteni kanssa, kirjoittamista, pieniä kotihommia, joista suoriuden parhaiten yksin kotona ollessani.

Olen aina ollut sellainen, että tarvitsen omaa yksinoloaikaa. Nuorempana ja varsinkin sinkkuvuosina kärsin yksinäisyydestä. Yksin oleminen ei ollut aina ihanaa. Tähän liittyy taakse jäänyt läheisriippuvuus, josta olen kärsinyt lähes aina, mutta päässyt eroon oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana monien tuskaisten parisuhdeviritelmien jälkeen. Nyt nautin kahden itsenäisen, aikuisen ja kovia pettymyksiä ihmissuhteissa kokeneiden kumppaneiden liitosta, jossa kumpikin saa olla oma itsensä ja jossa pystytään puhumaan asioista kuin asioista.

Olen kiitollinen siitä, että olen ymmärtänyt olla hankkimatta lapsia. Tiedän, että lapsettomuus on monelle kipeä asia, enkä ole koskaan halunnut ratkaisullani ja sen sanomisella loukata kenenkään tunteita. Lapsettomuus on vain ollut kohdallani parasta lastensuojelua. Kun mahdollisuus äidiksi tulemiseen oli vielä biologisesti ajankohtaista, muistan ajatuksesta syntyneen suuren ahdistuksen siitä, että joku olisi minusta niin riippuvainen kuin avuton lapsi.

Jotkut säälivät minua ratkaisuni takia ja sanoivat, että entä sitten, kun olet vanha ja yksin. Sekä elävässä elämässä että aikaisemmin mainitsemassani dokumentissa on tullut selkeästi esiin, että ihmisellä voi olla vaikka kuinka paljon lapsia ja lastenlapsia, mutta silti hän on yksinäinen eivätkä he ole tekemisissä hänen kanssaan. Omiin kokemuksiini ja työkokemukseeni perustuen ymmärrän sekin ratkaisun. Monella ihmisellä on kipeitä kokemuksia omasta lapsuudesta, joita he eivät ole pystyneet käsittelemään ja se on etäännyttänyt heidät vanhemmistaan.

Toiset ihmiset pelkäävät yksinoloa ja yrittävät täyttää kaiken liikenevän aikansa kaikenlaisilla menoilla ja näennäisellä sosiaalisuudella. Minä puolestani nautin yksin olosta. Olen myös aina ollut nimeämäni mukaisesti "oman tieni kulkija" eli jos jonnekin meno on kiinnostanut, olen mennyt sinne ennemmin yksin kuin jättänyt menemättä siksi, että ei ole ollut kaveria.

Vaikka olen puhelias, avoin ja sosiaalinen siinäkin mielessä, että osaan jutella tarvittaessa vieraidenkin ihmisten kanssa enkä ole ujo ja arka, olen pohjimmiltani introvertti. Olen sinut sen kanssa, että vaikka me ihmiset tarvitsemme toisia ihmisiä, olemme kuitenkin lopulta tietyllä lailla yksin oman sisäisen maailmamme kanssa. Vaikka tapaamme ns. sielun sisaria ja veljiä, tulemme nähdyksi ja kuulluksi, kukaan ei voi täysin tuntea samalla tavalla kuin kukin itse. Enää se ei ahdista. Ja luovalle toiminnalle kyky olla yksin on elinehto.

Seuraava askel on syyllisyydestä itsensä vapauttaminen. Miksi ihmisen pitäisi tuntea syyllisyyttä omista valinnoistaan tai siitä millainen on. No kun pitää sopeutua ja sietää, vastaisi joku. Tottakai pitää sopeutua olemaan esim. lainkuuliainen kansalainen ja hoitamaan yhteiskunnalliset velvollisuutensa, mutta kenenkään ei ole pakko valita sellaista elämäntapaa, jota ei tunne omakseen. Aina ei tarvitse suostua kaikkeen eikä olla 24/7 toisten käytettävissä.

Ihminen ei elä myöskään toisten puolesta tai heidän elämäänsä. Tai ei ainakaan pitäisi. Vanhemman täytyy tuntea vastuunsa vanhemmaksi ryhtyessään, mutta se ei tarkoita sitä, että hän eläisi vain lasta varten tai lapsen kautta - lukuunottamatta vauvan ensimmäisiä elinkuukausia, jolloin vauva oikeasti tarvitsee 24/7 hoivaa ja huolenpitoa. Ymmärrän hyvin äitejä, jotka sanovat tulevansa töihin lepäämään, sillä jokainen tarvitsee muutakin elämäänsä kuin olla ruokinta- ja kodinhoitoautomaatti.

Emme elä myöskään ollaksemme kaikille mieliksi. Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, mitä ihmiset meistä ajattelevat - läheisimpiämme lukuunottamatta. Ja kuinka moni jättää jonkin asian tekemättä, kun ei kehtaa. Painolla ja ulkonäöllä on suhteettoman suuri merkitys monelle omassa elämässään. Kummallakin kun on väistämätön taipumus muuttua iän myötä tai vaikka tekisi mitä tahansa. Ainoa asia, mihin paino oikeasti vaikuttaa, on tuhkauksen kestoaika ja sillä ei liene ihmiselle enää siinä vaiheessa suurtakaan merkitystä.

Yksin ollessa mieli rauhoittuu ja hermot lepää. Ihminen tankkaa itseään henkisesti yksin ollessaan. Ja luovuus kukoistaa. Uskon, että maailmanmenoa muuttaneet suuret keksinnöt ovat alun alkaen muhineet yksinään tuumailevan ihmisen päässä hänen päästäessään luovuuden ja mielikuvituksen valloilleen. Minä tyydyn vähempään - tuottamaan vain tätä tekstiä. Se riittää.

keskiviikko, 7. kesäkuu 2017

Kipupisteitä

24.4.2007%20051.jpg

(Kuva: K.H 4/2007)

 

Takana on hyvin tunnepitoinen viikonloppu. Kaksi ensimmäistä kesälomapäivää olen toipunut viime viikkoisista juhlien järjestämisestä ja tehnyt rästissä olevia kotitöitä. Se on kumma juttu, että vaikka tietää jo viikkoja aikaisemmin juhlien olevan tulossa, miksi pitää jättää kaikki viimeisiin juhlia edeltäviin päiviin. Se on kuitenkin oma tapani toimia ja pienessä paineessa saan paljon enemmän aikaiseksi. Pe lopetin yöt ja kultaseni tultua koulun penkiltä (on hankkimassa linja-autonkuljettajan korttia, kun aikaisempi ammatti ei enää työllistä) käytimme koko loppupäivän siivouksiin ja tarjoilujen valmistelemisiin.

Olen iloinen, että sain toteuttaa rakkaimpani toiveen ja järjestää hänen vanhimman poikansa pienimuotoiset ylioppilasjuhlat meillä. Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet. Yksin en voi niistä kiitosta ottaa. Rakkaimpani oli suurena apuna erityisesti siivouksissa, josta en erityisesti pidä. Minä imuroin ja moppasin (ja sitä ennen raivasin tilaa siivota), avomieheni pyyhki pölyjä, pesi keittiön kaappien ja huoneiden ovia ja teki vierailta kiitosta saaneet voileipäkakut. Jälki oli sen verran hyvää, että ihmettelin, että miksi en aikaisemmin ole ehdottanut yhdessä siivoamista vaan olen tuskaillut itsekseni inhokkihommani kanssa.

Kun sinä iltana pääni tyynyyn painoin, nukuin yli yhdeksän tuntia yhteen menoon. Seuraava päivä oli myös täynnä ohjelmaa. Puolen päivän aikoihin ajoimme noin tunnin matkan päähän sukulaistytön valmistujaisiin. Sieltä useamman tunnin ja sadan kilometrin päähän "lainalapseni" 18-vuotisjuhliin. Minulla ei ole (osittain omasta päätöksestäni johtuen) omia biologisia lapsia. Se ei ole suru vaan valinta, johon olen todella tyytyväinen siitä huolimatta, että moni ihminen ajattelee minun jääneen paljosta paitsi. Itse olen sitä mieltä, että se on ollut kohdaltani parasta lastensuojelua. Minusta ei olisi ollut biologiseksi äidiksi. En olisi jaksanut.

"Lainalapsistani" olen iloinen ja onnellinen. Vaikka erosta heidän isästään tuli tänä keväänä 10 v. enkä ole ollut yhdeksään vuoteen missään tekemisissä hänen kanssaan, lapsiin - nyt jo aikuisiin - ja heidän äitiinsä olen pitänyt yhteyttä. Vaikka emme näe kovin usein, heillä on aina paikka sydämessäni ja tavatessamme halaukset ovat täynnä aitoa jälleennäkemisen iloa ja rakkautta. Toivon sydämestäni heille kaikkea hyvää elämässä ja oman paikkansa löytämistä.

Erosta kirjoitin vuosi sitten perusteellisesti tähän blogiin, joten en palaa siihen. Näin jälkeenpäin ajateltuna suurinta tuskaa vuosien mittaan on tuottanut nähdä miten eron jälkeiset tapahtumat ovat vaikuttaneet lasten elämään. Olin ollut heidän elämässään useamman vuoden, "toinen äiti", joka sitten yhtäkkiä katosi heidän elämästään. Lapset olisivat halunneet tavata minua, mutta isänsä ei antanut. Itse olin niin rikki, että en kyennyt olemaan yhteydessä kuin vasta vuoden päästä muutettuani takaisin kotiseudulleni.

Lasten elämään tuotiin väkisin uusi ihminen, josta he eivät oppineet koskaan pitämään. Vaikka minun ja heidän isänsä suhde ei ollut paras mahdollinen, elimme kuitenkin sosiaalisesti molemminpuolisten naapureiden kanssa ja hyviäkin hetkiä oli. Kun taloon tuli uusi emäntä, tuli myös uusi komento. Uusi emäntä toi talouteen enemmän rahaa, mutta sitä rakkautta hän ei pystynyt lapsille antamaan, mitä he minulta saivat.

Tapaan lapsia ja heidän äitiään mielelläni, mutta käynti ko paikkakunnalla nostaa aina tunteita ja kipupisteitä pintaan. Vaikka olen toipunut, jossain syvällä pimeydessä on rasia, johon olen sulkenut kaiken sen katkeruuden ja vihan, jonka yhä tunnistan itsessäni ajatellessani sitä, miten rumasti tulin petetyksi ja kohdelluksi. Siitä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, koska exäni kaltainen narsismiin taipuvainen henkilö ei ole niin pitkälle kehittynyt henkisesti, että kykenisi ymmärtämään minkälaista tuskaa on toisille ihmisille tuottanut. Oman vihani ja katkeruuteni kestän, mutta sitä en kykene ymmärtämään, miten hän on lapsiaan kohdellut ja kohtelee.

Siitä olen onnellinen, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka arvostaa ja kunnioittaa minua ja on 100 %:sen uskollinen. Enää minun ei tarvitse pelätä eikä epäillä. Rakkaani hyväksyy minut, vaikka en ole maailman helpoin ihminen ja kumppani. Saan anteeksi virheeni ja epätäydellisyyteni. Voimme olla eri mieltä monestakin asiasta, mutta koskaan hän ei mitätöi ajatuksiani, osaamistani ja ihmisyyttäni. En ole enää valas, hylje, idiootti, tyhmä, hullu (kaikki exäni käyttämiä pilkkanimiä kohdistuen kokooni, ajatuksiini tai mielipiteisiini) vaan ihminen, jonka arvoa ei määrittele koko tai mielipiteet.

Joku voi ajatella tätä lukiessaan, että "mitä tuo taas jauhaa tuota vanhaa paskaa". Jostain syystä tämä vuodenaika (ja ehkä hormonaalinen kiertokin) ja viikonlopun vierailut herkistivät minut kirjoittamaan tämän postauksen. Näihin aikoihin 10 v. sitten aloitin elämäni rippeiden kokoamista vanhassa kerrostaloyksiössä. Olin silloin niin hajalla, että vaati suurta ponnistelua jatkaa elämää. En olisi silloin ikinä uskonut, että 10 vuoden päästä istun kirjoittamassa tätä blogia paljon vahvempana ja eheämpänä ihmisenä. Mutta niin se on, että todellisen vahvuuden voi löytää kohtaamalla heikkoutensa ja eheyden menemällä kerran oikein kunnolla rikki.

 Tänä päivänä jaksan taas auttaa muitakin. Olen palannut takaisin vapaaehtoiseen kriisityöhön, minkä jätin silloin 13 v. sitten lähtiessäni "maailmalle" oman onneni perään. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että tarvitsin tuon kaiken kasvaakseni ihmisenä ja löytääkseni pinnallisten arvojen sijaan syvempiä arvoja elämääni. Toiset oppii helpommin, minä aina kantapään kautta.

Tämän postauksen toivon tuovan lohtua särkyneille ja uskoa siihen, että vaikka juuri nyt tekisi kipeää, jonain päivänä kaikki voi muuttua. Ja tärkein kaikista - tämä elämä kannattaa katsoa ihan loppuun asti.