lauantai, 4. marraskuu 2017

Pyhäinpäivän tunnelmia

Leppoisaa lauantaita. Pitkästä aikaa täällä. En ole unohtanut blogia. Elämä on vain vienyt mukanaan. Kuoret rapistuu, mutta ikinuori rokkarikapinallinen sisälläni miettii yhä, että mitä mä vielä haluaisin tehdä isona. Ikätoverit odottaa lastenlapsia tai eläkettä - minä mietin uskaltaisiko hypätä tuulen selkään ja katsoa, mihin se vie. Jos en olisi vapaaehtoisesti kahlinnut itseäni asuntovelkaan ja ylivelkaantunut muutenkin, en epäröisi. Nyt on kuitenkin otettava järki käteen ja pelattava varman päälle. Toista kertaa en uskalla jättäytyä tyhjän päälle ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Tänään on ollut se päivä, jolloin muistellaan edesmenneitä läheisiä ja viedään kynttilöitä haudoille. Se on kaunis tapa. Omat edesmenneet läheiseni elävät muistoissani ja kulkevat mukanani. Ajattelen heitä aina silloin kun he tulevat mieleeni. Yhtenä päivänä tässä jokin aika sitten juttelin vanhan ja yhden rakkaimman ystäväni kanssa puhelimessa pari tuntia. Olen onnellinen siitä puhelusta. Kerroimme toisillemme, miten suuri merkitys meistä kummallakin on ollut toistemme elämässä. Vaikka se tiivis yhteinen aikamme on kaukana takana emmekä näe enää niin usein ja kummankin elämään on tullut uusia ihmisiä, ne ajat ja muistot elävät mielessämme niin kauan kuin elämme. Ja toivottavasti vielä senkin jälkeen.

Meidän kaikkien pitäisi kertoa läheisillemme, miten tärkeitä he ovat meille eikä vain odottaa sitä, että saamme itkeä haudalla. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän joudumme luopumaan. Ihmisistä, asioista, terveydestä, unelmista. Surusta tulee kunniavieras elämäämme. Siitä huolimatta meidän tulisi olla kiitollinen monesta asiasta ja löytää elämäämme mielekkyyttä. Monet ihmiset elävät jonkinlaisessa ikuisuuskuplassa torjuen kaikki luopumiseen ja kuolemaan liittyvät asiat mielestään, koska niiden ajatteleminen on heille liian ahdistavaa.Tai elävät sellaista elämää, mitä olettavat muiden heiltä odottavan.

Ikä vapauttaa sillä lailla, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän välittää muiden mielipiteistä. Minäkin uskalsin - ensimmäisen kerran elämässäni - lähteä yli viiskymppisenä "mielenosoitukseen", vaikka tiesin, että sinne ei kovin paljon ihmisiä tulisi. "Valtakunnan ensimmäinen kapinapappi" Kai Saidinmaa järjesti Seinäjoella Jalkapuuperformanssin 18.10 tueksi niille kahdelle pappikolleegalle, joiden samaa sukupuolta olevien vihkimisestä oli kanneltu tuomikapituliin ja jotka kantelut juuri sinä päivänä siellä käsiteltiin.

Tunsin suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä saadessani olla konkreettisesti mukana tukemassa asiaa, jota pidän tärkeänä. Kun Ylen toimittaja kysyi saako haastatella minua, halusin tuoda esiin ennenkaikkea sen, että kyllä täällä vanhoillisena pidettynä Pohjanmaalla on asiaan suvaitsevaisesti suhtautuvia ihmisiä aika paljon, mutta he eivät vain uskalla sanoa mielipidettään ääneen leimautumisen pelossa. Täällä kun ei saa näkyä eikä kuulua millään lailla, ettei sanota "mitä tuokin itsestään luulee".

Kun olin nuori, erosin kirkosta, koska sain yliannostuksen kaikesta uskonnollisuuteen liittyvästä, vanhempieni käännyttyä "lahkolaisiksi". Myöhemmin ymmärsin eron asioiden välillä ja tunsin tarvetta liittyä takaisin kirkkoon. Koska en ollut käynyt rippikoulua, pappi sanoi, että pitäisi käydä sellainen mukautettu aikuisrippikoulu. Mutta kun juttelin hänen kanssaan, hän totesi, että täytän kyllä "ripille pääsyn" kriteerit. Olen joskus sanonut puoliksi leikilläni, että olen päässyt rippikoulusta puhumalla läpi.

Vaikka en käy sunnuntaisin kirkossa enkä koe olevani ns. uskovainen, minulla on oma uskoni Kaikkivaltiaaseen, armoon ja anteeksiantoon. Persoonalliset kirkon työntekijät, oman tiensä kulkijat, kuten juuri Kai Saidinmaa, Ilkka Sariola, Haka Kekäläinen, Laura Mäntylä, Henna Salo ym. lisäävät kiinnostustani seurakunnan asioihin. Haka Kekäläisen Metallimessu Kauhajoella Nummijärven kirkossa on ollut yksi mieleenpainuvimmista seurakunnan tapahtumista.

Näin pimeimpänä vuodenaikana toivotan mielenrauhaa kaikille.

keskiviikko, 26. heinäkuu 2017

Runoja : Maailma ja minä sen kanssa

 

 

Mutta Maailma ei ole vieläkään valmis

vaikka tukka harmaantuu

ja Ahdistus taistelee elintilasta

Elämänilon kanssa

 

Huikaisevan hetken olet yhtä

nälkäisen Luovuuden kanssa

kosketat Sieluja

kunnes Ajatus katoaa

 

Ja olet vain Yksin

tämän iltapäivän Humalan kanssa

pääsi sisällön kanssa

mitätön muurahainen

 

Mutta silti Uskot

Joku Joskus Jossain

päästää Sinut sisään

Paratiisin Porteista

 

          *          *          *

 

Keskiviikkoiltaa rakkaat lukijat. Kevyt iltapäivähumala valtasi mielen yövuorojen jälkeen ja tapahtui ihme - tuli tarve yrittää rustata jonkinlaista runontapaista. Tätä ei ole tapahtunut vuosiin. Pentti Saarikoski en silti kuvittele olevani. Sisällä palaa toisinaan vain niin kuumottava Luovuuden Palo, jonka laukaisee vain ja ainoastaan jokin sisintä koskettava asia, ohjelma, laulu, teatteriesitys tai jokin muu, jota en pysty selittämään.

Välillä sitä taantuu olemaan tylsä, elämän ehtoopuolella oleva, säälittävä otus, jonka nuoruuden nostalgialle puolta nuoremmat nauravat. Ajatelee, että tästä elämästä selviää kunnialla, kun tekee palkkatyötä niin kauan kuin saa, maksaa velkansa ja veronsa, kuolee huomiota herättämättömästi.

Mutta jokin sisimmässä huutaa , "vielä ei ole aika" tai että "tämä ei ole vielä tässä". Usko lottovoittoon ei ole realistinen, mutta usko siihen, että jokin ovi on vielä avaamatta pitää hengissä. Pienet tripit kaltaistensa joukkoon auttavat jaksamaan. Uskomaan siihen, että minua ei ole vielä löydetty.

 

PS. Ei tarvitse olla huolissaan, tulivuori vain odottaa purkautumistaan.

 

sunnuntai, 9. heinäkuu 2017

Yksin olemisen taito

IMG_2132.jpg

(Kuva Kalajoen hiekkasärkiltä 6/2017)

 

Katsoin eilen Watsonilta aikaisemmin tallentamani brittidokumentin yksinäisyydestä aikamme epidemiana ja terveysriskinä. Se oli asiallinen ja ajatuksia herättävä. Siinä haastateltiin leskeksi jääneitä, ikäihmisiä, kotiäitejä, sinkkuja ym. Ymmärrän hyvin, että näinä aikoina moni ihminen tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Maailma on muuttunut omista nuoruusajoistani. Silloin kaikki oli ns. kaukana, ei ollut kännyköitä, tietsikoita eikä somea, mutta silloin soitettiin lankapuhelimella, kirjoitettiin kirjeitä, käytiin kylässä ja pyörittiin kylillä. Nyt koko maailma on muutaman hipaisun päässä, mutta silti ihmiset kauempana toisistaan kuin koskaan.

Tällä kertaa en kuitenkaan kirjoita todellisesta yksinäisyydestä enkä kritisoi nykymenoa (jälkimmäisestä tulen kyllä vielä - jälleen kerran - kirjoittamaan myöhemmin).  Kirjoitan itselleni tärkeästä ja rakkaasta asiasta, yksin olemisen taidosta. Aihe on nyt ajankohtainen, sillä avopuolisoni on poikiensa kanssa viikon reissulla Norjassa. Minulla on nyt viikko harvinaista yksin olon aikaa. Parisuhteessa elävälle se on todellista luksusta. Toki osa siitä menee töissä ja yövuorojen jälkeen nukkuessa, mutta aion ottaa tästä ajasta irti kaiken. En tarkoita tällä viihteelle menemistä tai "kesälesken" seikkailuja vaan aikaa olla yksin omien ajatusteni kanssa, kirjoittamista, pieniä kotihommia, joista suoriuden parhaiten yksin kotona ollessani.

Olen aina ollut sellainen, että tarvitsen omaa yksinoloaikaa. Nuorempana ja varsinkin sinkkuvuosina kärsin yksinäisyydestä. Yksin oleminen ei ollut aina ihanaa. Tähän liittyy taakse jäänyt läheisriippuvuus, josta olen kärsinyt lähes aina, mutta päässyt eroon oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana monien tuskaisten parisuhdeviritelmien jälkeen. Nyt nautin kahden itsenäisen, aikuisen ja kovia pettymyksiä ihmissuhteissa kokeneiden kumppaneiden liitosta, jossa kumpikin saa olla oma itsensä ja jossa pystytään puhumaan asioista kuin asioista.

Olen kiitollinen siitä, että olen ymmärtänyt olla hankkimatta lapsia. Tiedän, että lapsettomuus on monelle kipeä asia, enkä ole koskaan halunnut ratkaisullani ja sen sanomisella loukata kenenkään tunteita. Lapsettomuus on vain ollut kohdallani parasta lastensuojelua. Kun mahdollisuus äidiksi tulemiseen oli vielä biologisesti ajankohtaista, muistan ajatuksesta syntyneen suuren ahdistuksen siitä, että joku olisi minusta niin riippuvainen kuin avuton lapsi.

Jotkut säälivät minua ratkaisuni takia ja sanoivat, että entä sitten, kun olet vanha ja yksin. Sekä elävässä elämässä että aikaisemmin mainitsemassani dokumentissa on tullut selkeästi esiin, että ihmisellä voi olla vaikka kuinka paljon lapsia ja lastenlapsia, mutta silti hän on yksinäinen eivätkä he ole tekemisissä hänen kanssaan. Omiin kokemuksiini ja työkokemukseeni perustuen ymmärrän sekin ratkaisun. Monella ihmisellä on kipeitä kokemuksia omasta lapsuudesta, joita he eivät ole pystyneet käsittelemään ja se on etäännyttänyt heidät vanhemmistaan.

Toiset ihmiset pelkäävät yksinoloa ja yrittävät täyttää kaiken liikenevän aikansa kaikenlaisilla menoilla ja näennäisellä sosiaalisuudella. Minä puolestani nautin yksin olosta. Olen myös aina ollut nimeämäni mukaisesti "oman tieni kulkija" eli jos jonnekin meno on kiinnostanut, olen mennyt sinne ennemmin yksin kuin jättänyt menemättä siksi, että ei ole ollut kaveria.

Vaikka olen puhelias, avoin ja sosiaalinen siinäkin mielessä, että osaan jutella tarvittaessa vieraidenkin ihmisten kanssa enkä ole ujo ja arka, olen pohjimmiltani introvertti. Olen sinut sen kanssa, että vaikka me ihmiset tarvitsemme toisia ihmisiä, olemme kuitenkin lopulta tietyllä lailla yksin oman sisäisen maailmamme kanssa. Vaikka tapaamme ns. sielun sisaria ja veljiä, tulemme nähdyksi ja kuulluksi, kukaan ei voi täysin tuntea samalla tavalla kuin kukin itse. Enää se ei ahdista. Ja luovalle toiminnalle kyky olla yksin on elinehto.

Seuraava askel on syyllisyydestä itsensä vapauttaminen. Miksi ihmisen pitäisi tuntea syyllisyyttä omista valinnoistaan tai siitä millainen on. No kun pitää sopeutua ja sietää, vastaisi joku. Tottakai pitää sopeutua olemaan esim. lainkuuliainen kansalainen ja hoitamaan yhteiskunnalliset velvollisuutensa, mutta kenenkään ei ole pakko valita sellaista elämäntapaa, jota ei tunne omakseen. Aina ei tarvitse suostua kaikkeen eikä olla 24/7 toisten käytettävissä.

Ihminen ei elä myöskään toisten puolesta tai heidän elämäänsä. Tai ei ainakaan pitäisi. Vanhemman täytyy tuntea vastuunsa vanhemmaksi ryhtyessään, mutta se ei tarkoita sitä, että hän eläisi vain lasta varten tai lapsen kautta - lukuunottamatta vauvan ensimmäisiä elinkuukausia, jolloin vauva oikeasti tarvitsee 24/7 hoivaa ja huolenpitoa. Ymmärrän hyvin äitejä, jotka sanovat tulevansa töihin lepäämään, sillä jokainen tarvitsee muutakin elämäänsä kuin olla ruokinta- ja kodinhoitoautomaatti.

Emme elä myöskään ollaksemme kaikille mieliksi. Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, mitä ihmiset meistä ajattelevat - läheisimpiämme lukuunottamatta. Ja kuinka moni jättää jonkin asian tekemättä, kun ei kehtaa. Painolla ja ulkonäöllä on suhteettoman suuri merkitys monelle omassa elämässään. Kummallakin kun on väistämätön taipumus muuttua iän myötä tai vaikka tekisi mitä tahansa. Ainoa asia, mihin paino oikeasti vaikuttaa, on tuhkauksen kestoaika ja sillä ei liene ihmiselle enää siinä vaiheessa suurtakaan merkitystä.

Yksin ollessa mieli rauhoittuu ja hermot lepää. Ihminen tankkaa itseään henkisesti yksin ollessaan. Ja luovuus kukoistaa. Uskon, että maailmanmenoa muuttaneet suuret keksinnöt ovat alun alkaen muhineet yksinään tuumailevan ihmisen päässä hänen päästäessään luovuuden ja mielikuvituksen valloilleen. Minä tyydyn vähempään - tuottamaan vain tätä tekstiä. Se riittää.

keskiviikko, 7. kesäkuu 2017

Kipupisteitä

24.4.2007%20051.jpg

(Kuva: K.H 4/2007)

 

Takana on hyvin tunnepitoinen viikonloppu. Kaksi ensimmäistä kesälomapäivää olen toipunut viime viikkoisista juhlien järjestämisestä ja tehnyt rästissä olevia kotitöitä. Se on kumma juttu, että vaikka tietää jo viikkoja aikaisemmin juhlien olevan tulossa, miksi pitää jättää kaikki viimeisiin juhlia edeltäviin päiviin. Se on kuitenkin oma tapani toimia ja pienessä paineessa saan paljon enemmän aikaiseksi. Pe lopetin yöt ja kultaseni tultua koulun penkiltä (on hankkimassa linja-autonkuljettajan korttia, kun aikaisempi ammatti ei enää työllistä) käytimme koko loppupäivän siivouksiin ja tarjoilujen valmistelemisiin.

Olen iloinen, että sain toteuttaa rakkaimpani toiveen ja järjestää hänen vanhimman poikansa pienimuotoiset ylioppilasjuhlat meillä. Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet. Yksin en voi niistä kiitosta ottaa. Rakkaimpani oli suurena apuna erityisesti siivouksissa, josta en erityisesti pidä. Minä imuroin ja moppasin (ja sitä ennen raivasin tilaa siivota), avomieheni pyyhki pölyjä, pesi keittiön kaappien ja huoneiden ovia ja teki vierailta kiitosta saaneet voileipäkakut. Jälki oli sen verran hyvää, että ihmettelin, että miksi en aikaisemmin ole ehdottanut yhdessä siivoamista vaan olen tuskaillut itsekseni inhokkihommani kanssa.

Kun sinä iltana pääni tyynyyn painoin, nukuin yli yhdeksän tuntia yhteen menoon. Seuraava päivä oli myös täynnä ohjelmaa. Puolen päivän aikoihin ajoimme noin tunnin matkan päähän sukulaistytön valmistujaisiin. Sieltä useamman tunnin ja sadan kilometrin päähän "lainalapseni" 18-vuotisjuhliin. Minulla ei ole (osittain omasta päätöksestäni johtuen) omia biologisia lapsia. Se ei ole suru vaan valinta, johon olen todella tyytyväinen siitä huolimatta, että moni ihminen ajattelee minun jääneen paljosta paitsi. Itse olen sitä mieltä, että se on ollut kohdaltani parasta lastensuojelua. Minusta ei olisi ollut biologiseksi äidiksi. En olisi jaksanut.

"Lainalapsistani" olen iloinen ja onnellinen. Vaikka erosta heidän isästään tuli tänä keväänä 10 v. enkä ole ollut yhdeksään vuoteen missään tekemisissä hänen kanssaan, lapsiin - nyt jo aikuisiin - ja heidän äitiinsä olen pitänyt yhteyttä. Vaikka emme näe kovin usein, heillä on aina paikka sydämessäni ja tavatessamme halaukset ovat täynnä aitoa jälleennäkemisen iloa ja rakkautta. Toivon sydämestäni heille kaikkea hyvää elämässä ja oman paikkansa löytämistä.

Erosta kirjoitin vuosi sitten perusteellisesti tähän blogiin, joten en palaa siihen. Näin jälkeenpäin ajateltuna suurinta tuskaa vuosien mittaan on tuottanut nähdä miten eron jälkeiset tapahtumat ovat vaikuttaneet lasten elämään. Olin ollut heidän elämässään useamman vuoden, "toinen äiti", joka sitten yhtäkkiä katosi heidän elämästään. Lapset olisivat halunneet tavata minua, mutta isänsä ei antanut. Itse olin niin rikki, että en kyennyt olemaan yhteydessä kuin vasta vuoden päästä muutettuani takaisin kotiseudulleni.

Lasten elämään tuotiin väkisin uusi ihminen, josta he eivät oppineet koskaan pitämään. Vaikka minun ja heidän isänsä suhde ei ollut paras mahdollinen, elimme kuitenkin sosiaalisesti molemminpuolisten naapureiden kanssa ja hyviäkin hetkiä oli. Kun taloon tuli uusi emäntä, tuli myös uusi komento. Uusi emäntä toi talouteen enemmän rahaa, mutta sitä rakkautta hän ei pystynyt lapsille antamaan, mitä he minulta saivat.

Tapaan lapsia ja heidän äitiään mielelläni, mutta käynti ko paikkakunnalla nostaa aina tunteita ja kipupisteitä pintaan. Vaikka olen toipunut, jossain syvällä pimeydessä on rasia, johon olen sulkenut kaiken sen katkeruuden ja vihan, jonka yhä tunnistan itsessäni ajatellessani sitä, miten rumasti tulin petetyksi ja kohdelluksi. Siitä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, koska exäni kaltainen narsismiin taipuvainen henkilö ei ole niin pitkälle kehittynyt henkisesti, että kykenisi ymmärtämään minkälaista tuskaa on toisille ihmisille tuottanut. Oman vihani ja katkeruuteni kestän, mutta sitä en kykene ymmärtämään, miten hän on lapsiaan kohdellut ja kohtelee.

Siitä olen onnellinen, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka arvostaa ja kunnioittaa minua ja on 100 %:sen uskollinen. Enää minun ei tarvitse pelätä eikä epäillä. Rakkaani hyväksyy minut, vaikka en ole maailman helpoin ihminen ja kumppani. Saan anteeksi virheeni ja epätäydellisyyteni. Voimme olla eri mieltä monestakin asiasta, mutta koskaan hän ei mitätöi ajatuksiani, osaamistani ja ihmisyyttäni. En ole enää valas, hylje, idiootti, tyhmä, hullu (kaikki exäni käyttämiä pilkkanimiä kohdistuen kokooni, ajatuksiini tai mielipiteisiini) vaan ihminen, jonka arvoa ei määrittele koko tai mielipiteet.

Joku voi ajatella tätä lukiessaan, että "mitä tuo taas jauhaa tuota vanhaa paskaa". Jostain syystä tämä vuodenaika (ja ehkä hormonaalinen kiertokin) ja viikonlopun vierailut herkistivät minut kirjoittamaan tämän postauksen. Näihin aikoihin 10 v. sitten aloitin elämäni rippeiden kokoamista vanhassa kerrostaloyksiössä. Olin silloin niin hajalla, että vaati suurta ponnistelua jatkaa elämää. En olisi silloin ikinä uskonut, että 10 vuoden päästä istun kirjoittamassa tätä blogia paljon vahvempana ja eheämpänä ihmisenä. Mutta niin se on, että todellisen vahvuuden voi löytää kohtaamalla heikkoutensa ja eheyden menemällä kerran oikein kunnolla rikki.

 Tänä päivänä jaksan taas auttaa muitakin. Olen palannut takaisin vapaaehtoiseen kriisityöhön, minkä jätin silloin 13 v. sitten lähtiessäni "maailmalle" oman onneni perään. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että tarvitsin tuon kaiken kasvaakseni ihmisenä ja löytääkseni pinnallisten arvojen sijaan syvempiä arvoja elämääni. Toiset oppii helpommin, minä aina kantapään kautta.

Tämän postauksen toivon tuovan lohtua särkyneille ja uskoa siihen, että vaikka juuri nyt tekisi kipeää, jonain päivänä kaikki voi muuttua. Ja tärkein kaikista - tämä elämä kannattaa katsoa ihan loppuun asti.

keskiviikko, 1. maaliskuu 2017

Pysähtymisen paikka

 

IMG_1986.jpg

 

Vapaapäivän kirous herätti minut tänä aamuna ennen kuutta. Kirouksella tarkoitan sitä, että joskus käy niin, että kun saisi nukkua vaikka miten pitkään, herää turhan aikaisin eikä saa enää ajatuksiltaan nukuttua. Ja ne ajatukset on kuin lapsena koulussa tehty lankapallo - laitetaan kaksi pahvista rinkulaa vierekkän, kiedotaan pahvirinkula täyteen lankaa, leikataan pahvien välistä langat auki, kiristetään langalla leikkuukohdasta ja otetaan pahvit pois. Ajatuksia on yhtä monta kuin pallossa olevaa langanpäätä eikä tiedä, mistä ensimmäisenä ottaisi kiinni. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Talven selkä on taittunut ja eletään maaliskuun ensimmäistä päivää. Siis virallisesti kevättä. Vaikka kaikki näyttää menevän eteenpäin samaa vanhaa rataa, elämässä on silti tapahtunut paljon kaikenlaista, sekä hyvää, että pahaa. Uniapneamittauksen tutkimukset tulivat ja olivat pettymys. Ihan viimeiseen asti halusin uskotella, että ei minulla sellaista ole. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että on.

Vaikeinta tässä on ymmärtää, että minulla on oikeasti vakava sairaus, joka vaatii nyt huomiota ja hoitoa. Kuolematon en ole koskaan kuvitellut olevani ja ylipainon riskitekijät tiedän. Mutta että tähän voi oikeasti kuolla yhtäkkiä, vaikkapa nukkuessaan, on aika pelottavaa. Toisaalta se olisi helppo lähtö. Mutta en ehkä ihan vielä haluaisi lähteä. Vaikka ei siitä kyllä itseltäni lupaa sitten kysytä, kun sen aika on.

Edesmennyt tätini oli viisas ihminen ja järjesti asiansa hyvissä ajoin vielä voimissaan ollessaan. Hän oli laatinut sekä tavallisen että hautaustestamentin. Asioiden hoito oli selkeää ja helppoa niiden avulla. Suurin osa ihmisistä ei halua ajatella kuolemaa tai kuittaa asian huumorilla tyyliin "eiköhän muut sitten hoida hautaan". Testamentin tai muun ohjeistuksen tekeminen, puhumattakaan siitä, että keskustelisi omasta kuolemastaan läheistensä kanssa, on useimmille liian vaikeaa. Jotkut jopa salaavat vakavan sairauden läheisiltään tai eivät myönnä sellaisen olemassaoloa edes itselleen. Tyyliin - mistä ei puhuta, sitä ei ole. Itse en halua toimia niin.

               *               *               *               *               *

Pelottavinta vanhenemisessa ei ole ulkonäön muutokset, vaikka ei tuon harmaan kasvaminen päänahasta mitään kivaakaan ole. Kroppa kun ollut jo nuorena vähemmän timmi niin ei senkään rupsahtamista tarvitse murehtia. Paitsi siltä kannalta, että toimintakyky voi romahtaa ennenaikaisesti, jos ei fyysisestä kunnosta pidä huolta. Mutta jos jokaista netissä julkaistua artikkelia alkaa uskoa ja noudattaa niin hermoraunioksi itsensä sillä hyvin äkkiä saa.

Maalaisjärki on sellainen ominaisuus, josta meikäläisen ikäluokka, 1960-luvulla tai aikaisemmin syntyneet, voivat vielä olla ylpeeitä. Vaikka en enää yli 30 vuoden jälkeen osaakaan hiihtää kunnolla, niin perunat sentään osaan kuoria. Yhden listauksen mukaan osa nuoremmista syö perunat kuorineen, kun eivät osaa / ymmärrä kuoria niitä. Tai omien havaintojeni mukaan jotkut eivät syö perunaa kuin ranskalaisten tai sipsien muodossa.

Yhteiskunnan ja työelämän vaatimusten muuttuminen yhä kiihtyvämmässä tahdissa tulee päivittäin vastaan. Paljon on muuttunut esim. viimeisten vuosien aikana omalla alallani. Ja tulee yhä muuttumaan. Kaikki on yhä tarkempaa ja jokaisesta pienestäkin tapahtumasta tulee laatia dokumentti. Moni ajattelee olevansa liian vanha oppimaan uusia juttuja ja tällä ajattelutavalla syrjäyttää itse itsensä työelämässä. Tätä vastaan meidän tulisi taistella omalla asenteellamme.

Vaikka uuden oppimen voi olla hiukan hitaampaa iän myötä, se ei ole silti mahdotonta, ellei ole alkavaa muistisairautta. Ihminenhän oppii yhdistämällä uusia asioita jo opittuihin. Ja myös kokonaan uusia asioita voi oppia. Tätini oli tästä(kin) hyvä esimerkki. Koko ikänsä hän opiskeli kieliä (mikä ei itseltäni onnistu, koska vieraat kielet eivät kiinnosta tarpeeksi). Eläkkeelle jäätyään hän opetteli tietokoneen käytön, teki sukututkimusta ja kirjoitti suvun historiaa talteen.

Vaikka olimme monesta asiasta eri mieltä ja hän aiheutti hilpeyttä kömpelyydellään esim. kodinkoneiden kanssa, hänellä oli avoin mieli, hän seurasi ajankohtaisia asioita ja oli aina halukas oppimaan uutta. Ja loukkaantui lähes 8-kymppisenä, jos häntä sanottiin vanhukseksi.

Omalla kohdallani saan huvittuneisuutta osakseni, kun kaivan esiin perinteisen kalenterin ja näppäinpuhelimen silloin, kun muut hipaisevat älypuhelimiaan. Olen pitänyt kiinni näistä periaatteesta. En epäile hetkeäkään, ettenkö opi käyttämään älypuhelinta, kun sen tulen lähitulevaisuudessa hankkimaan. Se on nimittäin nyt uhkaavasti edessä, kun Nokia ilmoitti uusien puhelimien markkinoille tulosta. Niistä innostuin. Mutta silti en aio luopua perinteisestä kalenterista. Enkä tallentaa kaikkia henkilökohtaisia tietojani ja salasanojani mihinkään puhelimeen. Periaatteesta. Ja maalaisjärjellä ajateltuna.

Tuskin tulen elinaikanani hankkimaan itse ajavaa autoa. Tai tankkaamaan kännykällä. Tai ostamaan hautapaikkaa pakastimesta tulevaa uudelleenohjelmointia varten. Ei kiinnosta. Mutta niin kauan kuin pää toimii, aion pysyä tässä päivässä mukana. Se ei tarkoita sitä, että juoksisin jokaisen trendin tai uudistuksen perässä. Auton vuosimalli tai teknisten laitteiden omistamisen määrä ja laatu ei määrittele minua ihmisenä eikä kerro älyllisestä kapasiteetistani yhtään mitään. Korkeintaan sen, että itsetuntoni on sen verran hyvä, ettei minun tarvitse ulkoisilla symboleilla päteä.