lauantai, 3. lokakuu 2020

Elämänviisauden lähteillä, osa 2. Keskeneräisyyden kauneus

unfinished-frame-4472795_1280.jpg

Kuva Pixabay

 

Takanani on kolme melkoisen haastavaa viikkoa elämän useammalla osa-alueella. Olen joutunut kohtaamaan, haastamaan ja asettamaan omia rajojani. Helppoa se ei ole ollut, mutta olen oppinut näiden kokemusten myötä jotain uutta itsestäni ja elämästä, ainakin toivon niin. 

Nämä muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa jo aiemmin tänä syksynä, kun tapasin vanhan, oikeasti hyvän ystävän pitkästä aikaa ja avasimme viime vuosina välillemme syntyneitä solmuja perusteellisesti. Oli aika jäätävää tajuta, että niitä solmuja olikin solminut kolmas osapuoli, jonka sanomisien takana olevia motiivien miettimiselle en halua enempää aikaani tuhlata. On viisasta jättää taakseen sellaiset ihmiset, jotka haluavat rakentamisen sijaan rikkoa ja yrittävät myrkyttää omalla vihallaan ja katkeruudellaan muidenkin elämän. 

Oli myös vapauttavaa luopua omasta puolustuskannalla olemisestaan ja toivottaa itselleen elämän varrella tärkeä ihminen takaisin mukaan jakamaan näitä elämän tärkeimpiä vuosia. Elämän tärkeimmät vuodet ovat nimittäin käsillä juuri nyt. Eivät ne ole niitä, jolloin olimme nuoria, eivätkä niitä, jolloin pääsemme eläkkeelle. Ne vuodet ovat nyt ja tässä, sillä tämä on ainoa aika, joka meillä on käytettävissämme. Menneet ovat vain haalistuvia muistoja ja tulevasta ei voi kukaan tietää. Tämä ei ole vain keski-ikäisen ja kuoleman välillä kummittelevan epätoivoista yritystä pitää kiinni viimeisistä toivon rippeistä vaan pätee ihan jokaiseen, ikää katsomatta. Muuta meillä ei ole kuin tämä päivä. 

Kun joskus (lue = usein) kamppailee sekä työ- että yksityiselämässä kaikenlaisten ristiriitojen, ongelmien ja haasteiden kanssa, kuppi kaatuu joskus nurin. Ja se on hyvä, että kaatuu. Suuttuminen ja omien rajojen tunnistaminen on tervettä reagointia sen sijaan, että vain velloisi ongelmissa ja väsyttäisi ympärillä olevat ihmiset jauhamalla samoja asioita päivästä toiseen. Elämä olisi liian helppoa, jos kaikki menisi oman tahdon mukaan. Vanha viisaus jo kertoo sen - hyväksyä sen, mitä ei voi muuttaa, muuttaa sen, mihin voi itse vaikuttaa ja erottaa nämä toisistaan.

Toiset vaativat itseltään liikaa, toiset menevät siitä, mistä aita on matalin. Joillekin koko elämä on yhtä kilpailua kohdusta hautaan. Kukaan ei voi olla aina paras, aina tulee parempia - ja huonompia vaihtoehtoja. Olen tullut siihen tulokseen, että se riittää, kun tekee parhaansa. Enempään ei kukaan pysty - eikä tarvitse pystyä. On vapauttavaa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, parhaani olen tehnyt, enempään en pysty. Itsestäänselviä latteuksiako? Vai viisautta tunnistaa, kun omat rajat tulee vastaan, luovuttaa, jättää asia taakseen ja jatkaa eteenpäin? Sinä päätät. 

Olen aiheuttanut itselleni paljon stressiä ja nostattanut verenpainetta, kun minua on ärsyttänyt jokin asia, tilanne, ihminen tai se, mitä joku päästää suustaan. Olen myös itse ollut äänessä ja päästänyt suustani kaikenlaista - rakentavan lisäksi kaikkea vähemmän rakentavaa. Olen räksyttänyt kiihtyneenä muiden joukossa, enkä kovin vaimealla äänellä. Ja varmasti tulen edelleen vielä niin tekemään, koska en kuvittele yht'äkkiä muuttuneeni mallikappaleeksi. Opettelen vielä sitä, että joskus on viisautta vaieta.

Me joudumme sietämään itseämme, toisiamme ja erilaisia mielipiteitä joka päivä. Ammatillisuus on sitä, että pysyy asiassa eikä anna omien asenteiden, ennakkoluulojen ja henkilökohtaisten mielipiteiden vaikuttaa työssä tehtäviin päätöksiin. Aika vaikeaa, eikö. Mutta siihen tulisi pyrkiä. Nykyään se on unohtunut suurelta osalta kansaa, eduskuntaa myöten - somen huutokuorosta nyt puhumattakaan. Kilpaa huutamisessa ei ole voittajia, on vain häviäjiä. Oikeassa oleminen ja kovimmalla äänellä huutaminen peittää alleen kaiken muun, mutta ennenkaikkea sen asian, jota ollaan käsittelemässä. Ja monessa asiassa ei edes ole oikeaa ja väärää ratkaisua, on vain vaihtoehtoja. 

Olen viime aikoina opetellut asettamaan rajoja itseäni suojellakseni ja työssä jaksaakseni. Ja se on tehnyt oikein hyvää. Kolmen viikon ahdistuneen olon jälkeen herään tänä viikonloppuna levollisin mielin enkä stressaa tulevan viikon haasteista. Vaikka pidän edelleen työstäni, työpaikastani, suurimmasta osasta työkavereistani ja asiakkaistani, ei kaikki päivät ja tilanteet voi olla yhtä juhlaa. Työssä käytettävä tekniikka muuttuu ja takkuilee, keskeneräisten työtehtävien pino kasvaa jossain kohtaa ahdistavaksi, toisten ihmisten käytös tai asenteet ärsyttää... Kaikkiin asioihin en voi vaikuttaa. Voin vaikuttaa ainoastaan siihen, miten niihin suhtaudun.

Vaikka sanonkin usein suoria sanoja, harrastan mustaa huumoria ja dramatisoin tilanteita, pyrin pitämään pohjimmaisen asenteeni elämään ja asioihin positiivisena. En kaunisteltuna enkä yltiöpositiivisena, mutta lähtökohtaisesti enemmän positiivisena kuin negatiivisena. Se auttaa jaksamaan synkimpinäkin hetkinä. Omien rajojen asettaminen on ollut toinen eteenpäin vievä asia, jota opettelen koko ajan. Se edellyttää oman itsensä ja ammattitaitonsa arvostamista. Se ei tarkoita sitä, että kuvittelisin olevani oikeassa tai muita parempi vaan kykyä tunnistaa, koska tilanne tai asia on menossa omien rajojen yli. Silloin on kaksi vahtoehtoa - joko sanoa ei tai poistua paikalta. Se ei ole itsekästä. Kun arvostan itseäni ja omia rajojani, kykenen arvostamaan muös muita ihmisiä ja heidän rajojaan.

Eilen ajellessani töistä kotiin huojentuneena siitä, että pe-iltapäivän viimeinen puhelu oli tällä kertaa voimaannuttava eikä uuvuttava, ihailin matkan varrella olevaa upeaa ruskaa auringonpaisteessa. En tiedä, onko sykyn värit näyttäneet aiemmin näin kauniilta vai enkö ole vain huomannut niitä. 

 

 

 

perjantai, 19. kesäkuu 2020

Elämänviisauden lähteillä, osa 1.

IMG_2138.jpg

Kuva Kalajoelta juhannuksena 2017.

 

Juhannusaattoaamun rauhassa ja hiljaisuudessa, vain lintujen äänien kaukaisessa konsertissa, on aikaa pysähtyä antamaan aikaa ja tilaa ajatuksille, joita ei ole tänä koronakeväänä paljon ehtinyt käsitellä. Arki ja rutiinit iloineen ja suruineen ovat vieneet kaiken energian ja tilan luovalta ajattelulta. Toisinaan ei ole edes ollut voimia ajatella, on vain halunnut iltaisin uppoutua sohvan nurkkaan lukemaan tai katsomaan tallennettuja nauhoituksia tv-ohjelmista, joita katsomalla on tietoisesti halunnut nollata päänsä.

Aamulla herätessäni mietin jälleen kerran elämäntapahtumien mielenkiintoista tarkoitusta. En siis maailmankaikkeuden syntyä, elämän syntymisen ihmettä tai muuta maailmanlaajuista filofiaa vaan ihan oman elämänpolkuni salaperäistä tarkoituksellisuutta, joka on monen tapahtuman kohdalla avautunut vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Ihminen voi olla vaikka miten pitkälle koulutettu tahansa, mutta jos hän ei tunnista omien elämäntapahtumiensa tarjoamia opetuksia ja tarkoituksia, viisaus on vain pinnallista tietoviisautta ja ihminen lyö päätään seinään aina uudelleen ja uudelleen.

Lapsuudessa ja nuoruudessa minulle uskoteltiin edesmenneiden vanhempieni taholta asioita ja tulkintoja itsestäni, jotka vaurioittivat persoonani kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi. Monet asiat elämän realiteeteista jouduin oppimaan kantapään kautta. Se teki usein aika kipeää. Vasta myöhemmin kohtasin ammatti-ihmisen, joka luotti arvostelukykyyni niin paljon, että antoi minun omin kätösin kopioida (laillisesti) lapsuuttani koskevia asiakirjoja 1970-luvulta. Olin siinä vaiheessa opiskellut ensimmäiseen ammattiini lasten päivähoitajaksi, joten minulla oli jonkin verran teoriatietoa lapsen kasvusta ja kehityksestä sekä ns. normaalista kasvatuksesta. Lukiessani papereita, minua vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Kaikki, mistä minua oli syytetty, oli luonnollista reagointia sen ikäiseltä lapselta niissä olosuhteissa. On myöhäistä kiittää tätä ammatti-ihmistä, sillä hänkin on jo edesmennyt, mutta hänellä oli ratkaiseva merkitys moneen asiaan elämässäni.

Tätä ei varmaan monikaan ymmärrä, mutta on helpottavaa saada tietää, mistä moni asia on johtunut. Jos sinulle lapsesta saakka syötetään valheita itsestäsi, niiden korjaaminen on vuosien työ. Silti en ole katkera ja olen antanut vanhemmilleni anteeksi. He olivat oman elämänhistoriansa muokkaamia. Jos olisin katkeroitunut, se nakertaisi minua sisältäpäin ja olisi estänyt kaiken henkisen kasvun. Tässä piilee myös elämän sarkastinen juoni - kun minusta ei saatu tekemälläkään "hullua", minusta tuli heidän auttajansa.

Tuosta sanasta ei nyt pidä kenenkään loukkaantua, sillä en käytä sitä lokeroidakseni ihmisiä tai halventavassa merkityksessä. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt elämäni varrella kokemistani kriiseistä sairastumatta pahemmin. Oma historia on antanut minulle tekemässäni työssä nöyryyttä ja kunnioitusta ihmisiä kohtaan. Olen monesti ajatellut, että elämä on hyvin pienestä kiinni ja yhtä hyvin olisin voinut olla asiakkaan asemassa ja hän puolestaan minun asemassani.

Elämää voisi verrata isoon tiehen, jonka molemmilla puolilla on syvä oja ja lukuisia risteyksiä. Joskus tie on suoraa ja helppokulkuista, joskus hyvinkin mutkittelevaa ylä- ja alamäkineen. Joskus reuna pettää, vauhti on liian kova tai muusta syystä putoat ojaan. Ratkaisevaa on se, nousetko takaisin tielle vai jäätkö ojan pohjalle makaamaan. Risteyksissä saatat pysähtyä ja miettiä, mihin suuntaan lähteä. Voi olla, että valitset väärän suunnan, mutta silloin voi kääntyä ja palata takaisin - paitsi jos tie on yksisuuntainen. Sen olen elämässä oppinut, että yksisuuntaiselle tielle ei pidä koskaan lähteä, sillä sieltä ei voi palata. 

Turvallista matkaa ja juhannusta!

tiistai, 15. lokakuu 2019

Syksyn tuomia muutoksia elämässäni

syksy.jpg

 

Syksy on tullut ja moni asia elämässäni muuttunut. Olen onnellinen siitä, että sain työskennellä 1,5 v. päihdehuollon ohjaajan viransijaisena aikuissosiaalityön vastuualueella synnyinpaikkakunnallani. Sain tutustua upeisiin ihmisiin, oppia paljon uutta, löytää työn ilon uudelleen ja kulkea pienen matkan asiakkaiden rinnalla heidän elämänsä poluilla. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, jota sain työkavereilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta. Sydäntäni lämmitti myös muistaminen, jonka sain viimeisenä työpäivänäni työyhteisöltä. Tulen aina muistamaan teitä kaikkia lämmöllä,  joiden nimi on kiitoskortissa. Olen edelleen sitä mieltä, että olin tähänastisen työelämäni parhaimmassa työpaikassa. 

Nyt, kun se aika on ohi, olen hiukan surullinen, että en ole enää osa sitä työyhteisöä. Koskaan aiemmin en ole tuntenut vastaavaa lähtiessäni edellisistä työpaikoistani, vaikka omat hyvät muistonsa jokaisesta niistä jäikin. Suurin muutos, mitä itsessäni on tapahtunut, on se, että olen oppinut arvostamaan itseäni rautaisena ammattilaisena. En ole paras, en ole aina oikeassa ja teen joskus virheitä, mutta tiedän, että kun olen osaamistani vastaavassa työssä, pyrin tekemään parhaani ja teen työtäni täydellä sydämellä, asiakaslähtöisesti. 

Nyt, kun olen työtön työnhakija, käyn lähes päivittäin seuraamassa uusia haettavana olevia työpaikkoja. Yhden työpaikkakahakemuksen olen jo laittanutkin. Mikäli eläkkeellepääsyikää ei muuteta, minulla on edessäni vielä 10 työvuotta. Sillä ei ole merkitystä, onko tuleva työni määräaikainen vai ns. vakituinen. Merkitystä on sillä, että työ on sellaista, missä voin toteuttaa parasta osaamistani ja mitä voin tehdä ilman, että koko ajan ahdistaa. Luotan siihen, että kun sopiva työpaikka löytyy, työntekijän valitseva henkilö asettaa ammattitaitoni ikärasismin edelle. 

Joku voi pitää minua hulluna, kun olen irtisanonut itseni kahdesta ns. vakituisesta työpaikasta, vuonna 2008 ja 2018. Tällä ikää pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään saa työtä, sanotaan. Mutta minulla on vain tämä elämä, en halua tuhlata viimeisiä työvuosiani työhön, mikä ottaa enemmän kuin antaa. Jos minä en arvosta itseäni, ei minua kukaan muukaan arvosta. En tähtää esimiestyöhön, se olisi minulle liian stressaavaa enkä ole siihen sopiva. Minulle sopii itsenäinen päivätyö ja joustava työaika. Eli toimisto-olosuhteissa tapahtuva päivätyö, jossa on osaksi asiakastyötä, osaksi paperityötä ja liukuva työaika. Vuorotyöhön ja fyysisesti vaativaan työhön minusta ei enää ole. Siksi olen jättänyt hakematta muutamaa sellaista työpaikkaa, joihin olisin voinut hakea ammattini puolesta. Ne työt on sopivampia  nuoremmille ja fyysisesti parempikuntoisille.

On huikeaa huomata, että ikä ei ole uuden oppimisen este. Lähdin syksyllä 2018 opiskelemaan työn ohessa ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Opinnot ovat nyt puolessavälissä ja edessä on 1/3 opintopisteistä kattava opinnäytetyö. Mietin aihetta kauan, kunnes lamppu syttyi päässäni - miksi en tekisi sitä aiheesta, jonka parissa olen viimeiset 1,5 v. työskennellyt, eli päihdehuoltoon liittyvistä asioista. Olen saanut työni tutkimusmateriaalin keräämisen avuksi kaksi yhteistyötahoa ja yksi kansanedustaja on pyytänyt työni luettavakseen sen valmistuttua. Motivaatio työn tekemiseen on korkealla!

Työnhaussa luotan intuitioon ja siihen, että se seuraava oikea työpaikka tulee vastaan, kun on sen aika. Tärkeintä on luottaa siihen, että elämä kantaa ja pysyä uskollisena itselleen ja omille arvoilleen. 

torstai, 25. heinäkuu 2019

Minne päivät karkaavat?

Tervehdys uskolliset tai tänne sattumalta eksyneet satunnaiset lukijani, joita kuitenkin tilastografiikan mukaan jokunen on. Itsekin eksyin tänne pitkästä aikaa. Hävetti huomata, että viimeinen päivitys on syksyltä ja blogin otsikkokuva joululomalta. Olenko menettänyt otteeni kirjoittamiseen vai mistä kiikastaa...

Elämä on ollut viime syksystä lähtien melko hektistä. Työn ohessa aloitettu opiskelu on vienyt aikaa ja voimavaroja, vaikka onkin elämää rikastuttava asia. Vapaaehtoistyössäkin olen yrittänyt pysyä mukana. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat seuranneet toisiaan, Joskus tuntuu, että olen unohtanut itseni ja ajelehdin työpaikan, kodin ja kaupan väliä kuin joku zombie. Pää vain harmaantuu entisestään, kun monta kk sitten ostettu hiusväri odottaa yhä pyykkikoneen päällä harmaan pään peittämistä.

Watson-palvelun lakkauduttua olemme siirtyneet Elisa-viihteeseen. Muutama vuosi sitten ostetusta nahkasohvasta erottuu kohta meikäläisen ahterin laajat ääriviivat. Käyttämättömän kuntosalijäsenyyden olen irtisanonut ja puntari liikkuu vain silloin, kun imuroin siitä pölyt. Kämppä oli kaaoksessa koko talven, mutta miehen keskimmäisen pojan ylioppilasjuhlat pakottivat jonkinlaiseen epätoivoiseen raivaukseen. Sen jälkeen oli outo olo, kun asunnossa kaikui eikä joka reitillä tarvinnut varoa lyömästä varpaitaan laatikoihin. Ne laatikot olivat siirtyneet joulun jälkeen toisesta makuuhuoneesta olohuoneeseen, kun oli tarkoitus käydä ne kaikki rankalla kädellä läpi. Nyt ne ovat tiivistettyinä takaisin samassa paikassa, mistä lähtivätkin.

Marraskuulla olin ensimmäisen kerran kolme päivää sairauslomalla uudesta työpaikastani, kun vasen jalka kipeytyi eikä kestänyt sille varaamista. Olin tulossa töistä, enkä päässyt autosta pois omin neuvoin. Onneksi mies oli kotona ja tuli auttamaan, kun soitin hänet puhelimella hätiin. Aamulla tilasin apuvälinelainaamosta taksikyydillä kävelykepit, että pääsin liikkumaan ja saman päivän iltana lääkäriin. Jotain Bakerin kystaa se epäili. Viikko sairauslomaa, mutta menin jo viikonlopun jälkeen töihin pari päivää aikaisemmin, kun pystyin kävelemään yhden kepin kanssa ja ajamaan autoa. Jalka parani, mutta kepit jäi, koska toisen jalan lonkan ja polven nivelrikko vaikeuttaa rappusissa liikkumista. Toinen keppi on kotona (sitä en tarvitse) ja toinen auton takapenkillä, mistä sen voi napata tueksi, kun töissä on rappusten päässä olevia kotikäyntejä. 

Miten tässä näin kävi? Eihän siitä ole vielä kovin montaa vuotta, kun olin ns. kunnossa eikä liikkumisessa ollut mitään vaikeuksia. Syy löytyy katsomalla peiliin. Olen laiminlyönyt itseni hoitamisen, ruokavalion, liikunnan, painonpudottamisen. Edes nivelrikkoon sairastuminen ei ole saanut minua tekemään tarvittavia korjausliikkeitä. Epätyydyttävästä ja fyysisesti raskaasta työstä irtisanoutuminen ja uuteen, haastavaan ja mielekkääseen työhön pääseminen edes määräajaksi, teki tosi hyvää mielialalle ja koko elämälle, mutta aikaansaamattomuutta itseni suhteen se ei korjannut. Mikä minussa on vikana, kun en pysty siihen mihin monet muut pystyvät?

Kohta edessä on uuden suunnan etsiminen työelämässä, kun määräaikaisen työsopimuksen viimeiset kuukaudet ovat käsillä. Löydänkö sellaista työtä, mitä pystyn fyysisesti tekemään? Huoliiko minua kukaan enää töihin? Miten pärjään asuntolainan ja muiden velkojen kanssa, jos joudun olemaan pidemmän aikaa työttömänä? Lähteekö kämppä alta? Tulenko koskaan saamaan erästä saatavaani, joka minulle lain mukaan kuuluu mutta jonka saamista ovat viivyttäneet erään tahon johtavassa asemassa olevat henkilöt?  Joutuuko tässä vielä oikeudessa asiaansa eteenpäin viemään?

Kysymyksiä on paljon ratkaistavaksi tulevina kuukausina. Sen tiedän, että osaamista ja annettavaa minulla vielä työelämässä on, vaikka nuoremmilla on nopeammat kintut ja pienempi painoindeksi. Kehitän jatkuvasti ammatillista osaamistani ja YAMK-pätevyys on työn alla. Miehellä on vakituinen työ ja enää yhdet elatusmaksut maksettavana, joten ihan yksinään ei tästä tilanteesta tarvitse selvitä. Vaikka synkempiä päiviä toiveikkuuden suhteen on, yritän silti ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka ovat elämässäni hyvin. Niin kauan on toivoa, kunnes jokin asia on lopullisesti ratkaistu. Niin kauan on toivoa, kun on elämää. 

lauantai, 1. syyskuu 2018

Kuuman kesän jälkeen ihana syksy

Jos joku kysyy minulta tulevaisuudessa, mitä muistan kesästä 2018, niin vastaus on KUUMA - tukahduttavan kuuma. Jopa minunlaiselleni kesäihmiselle kesä oli liian kuuma. En tiedä, miten olisin siitä selvinnyt, jos en olisi saanut viettää osaa siitä ihanan viileässä, hyvin ilmastoidussa uudessa työhuoneessani, joka on minulla lainassa. Voi raukkaa, koko kesä töissä eikä yhtään lomaa, joku voi ajatella. Väärin, sanon minä. Olen onnentyttö. 

Olen elänyt tätä ns. uutta elämääni nyt reilut 4 kk. Vuorokausirytmi on kohdallaan. Olen herännyt aamuisin virkeänä nukutun yön jälkeen, aamupalan ja suihkun jälkeen olen ajellut ihanan raikkaissa kesäaamuissa töihin. Päivät ovat kuluneet kuin siivellä eikä sellaista tunnetta ole tullut, että mitä tekisin. Ei vaikka meillä oli heinäkuussa ns. sulkuviikot, jolloin kaupungintalo oli kiinni. Sain sinä aikana kirjalliset työt hetkeksi ajan tasalle ja välillä otin asiakkaitakin vastaan.

Tuska alkoi vasta työpäivän jälkeen, kun ajoin ilmastoimattomassa autossa yli 60 km:n työmatkan kotiin, jossa sisälämpötila oli 26 - 28. Ei siinä paljon muuta jaksanut, kuin olla tuulettimien puhaltaman liikkuvan ilman säteellä illat ja yöt. Nukuin kyllä ihmeen hyvin. Mutta ne liikuntaharrastukset jäi. Oli liian kuuma. Uimaankaan ei tullut lähdettyä, kun joka uimaranta oli täynnä ihmisiä ja ajatus parkkipaikan etsimisestä ja väenpaljouden läpi pujottelemisesta ei kyllä houkutellut. 

Eli ei ole mikään ihme, että toivotan ihanan syksyn tervetulleeksi. Ensi viikolla palaan salille pitkän tauon jälkeen ja tuttu traineri auttaa minut taas alkuun. Tarkoitus on aloittaa kuntoutus ja nivelrikkoiselle sopiva, lihaksia vahvistava ja niveliä notkistava lempeä liikunta. Vajaan kahden viikon päästä palaan jälleen koulun penkille 15 vuoden jälkeen. On jo kolmas kerta samalla kampuksella. Sosionomi YAMK - opiskelu tapahtuu työn ohessa. 

Syksy tuo muutakin uutta elämään. Minua pyydettiin ja suostuin kirkollisvaaliehdokkaaksi #tahdonkirkossa ehdokaslistalle. #tahdonkirkossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton liike, joka haluaa tehdä kirkosta tasa-arvoisen kaikille ja mahdollistaa seurakuntaan kuuluvien samaa sukupuolta olevien avioliiton kirkollisen vihkimisen. Tässä asiassa vetoan kaikkiin kirkkoon kuuluviin, jotka ovat tasa-arvon kannalla, että käykää äänestämässä ympäri Suomen tämän asian takana olevia ehdokkaita. Käykää äänestämässä, vaikka ette olisi koskaan kirkollisvaaleissa äänestäneet. Rakkaus kuuluu kaikille.