(Kuva vuodelta 2023 etupihalta)

Perjantai-iltapäivä. Yksin kotona. Kohta viikko yksinoloa, kun rakas aviomieheni lähti työkaverinsa kanssa Norjaan reilun kahden viikon moottoripyöräreissulle. Nopeasti tämä viikko on mennyt, pääasiassa töiden merkeissä. Murehtimiskäyräkään ei ole niin korkealla, kun heitä on kaksi matkassa. Se on aika huvittavaa, että kohtalo toistaa itseään. Ex-avopuolisoni oli myös moottoripyörämiehiä. Sillä erotuksella, että hänen reissuihinsa liittyi aina mahdollisuus päästä vieraisiin. Se meidät erottikin vajaa 20 v. sitten, kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella. Nykyiseen puolisooni on 100 % luotto, joten siinä asiassa kohtalon toistumista ei tarvitse pelätä. 

Yksin kotona on ihan parasta kuunnella omaa mielimusiikkia. Tänään soi Sir Elvoodin Hiljaiset Värit. Lasissa ei ole kuitenkaan (ainakaan vielä) keskiolutta, vaan valkoviiniä. Musiikin kuuntelu on jäänyt vähemmälle, kun työmatka on alle 10 min. Tunnin työmatkoilla tuli aina kuunneltua kulloiseenkin mielentilaan sopivaa musiikkia. Nyt on vain Nova päällä ja jos oikeaan aikaan töihin lähden, saatan ehtiä kuulla aamu seiskan uutiset. Kun työmatka on ollut 10 v. 50 km ja 7 v. 62 km, niin nyt tuntuu luksukselta, kun se on alle 5 km. 

Elämässä on muutenkin isoja muutoksia. Puolison pojat vuokrasivat huhtikuussa yhteisen kämpän samasta kaupungista, missä me asumme. Vanhempi on siviilipalveluksessa ja nuorempi aloittaa syksyllä ammattikorkeassa. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppuvierailut ovat ohitse. Voimme vähän järjestellä tätä huushollia uuteen uskoon. Tarkoitus olisi saada asunto siihen kuntoon, että meille kehtaa kutsua vieraita. Deadline on heinäkuun lopulla, kun puolison sukulaiset tulevat Tanskasta Etelä-Pohjanmaalle. 

Kotihäpeä on asia, joka on tullut tutuksi viime vuosina. Kun fyysinen toimintakyky on ollut rajoittunut fyysisten esteiden vuoksi ja mielialakin on ollut vähän niin ja näin, voimavaroja ei ole ollut asioiden loppuun saattamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että kun muutimme syksyllä 2023 ja loput tavarat vanhasta asunnosta (joka pistettiin myyntiin) siirrettin helmikuussa 2024, niin osa niistä on edelleen laatikoissa.Tämä on aiheuttanut sen, että vieraita ei ole juurikaan kehdannut kutsua. Tiedän, että kotihäpeä on aika yleistä, eikä meidän tilanne ole pahin mahdollinen - eli roskat ja lajittelujätteet viedään, tiskit tiskataan ja pyykit pestään sekä imuria käytetään. Mutta jotenkin niitä laatikoiden läpikäymistä en ole saanut aikaiseksi. 

Tällä hetkellä fyysinen toimintakyky on hyvä. Pääsin Kiila-kuntoutukseen, jonka tavoitteena on saada liikunta viikottaiseksi harrastukseksi ja vahvistaa töissä jaksamista. Ongelma on se, että töissä olen tehokas, mutta kotona en tahdo saada aikaiseksi asioita. Saan aikaiseksi enemmän kuin ennen, mutta en vielä tarpeeksi. Sohva kutsuu liian usein, lukeminen tai tv. Olen hyväksynyt oman epätäydellisyyteni, mutta haluaisin saada enemmän aikaiseksi. Ihan jo puolisonkin viihtyvyyden vuoksi. 

Töitä on vielä viikko, sitten on kahden viikon kesäloma. Sen jälkeen viisi viikkoa töissä ja elokuun alussa toiset kaksi viikkoa lomaa. Olen itse halunnut loman kahteen pätkään. Neljä viikkoa putkeen ei sovi minulle. Tai sopisi varmaan. jos olisi koko ajan jotain muuta kuin kotona olemista. Mutta siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta eikä puolisonkaan lomat osu yksiin. Elokuussa loman jälkeen olen viikon töissä ja sitten on toinen kuntoutusviikko. Tällä kertaa olen siellä, en kulje kotoa. Haluan hyödyntää hyvää kuntosalia ja kylpylää.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaatimattomammiksi tulevaisuuden toiveet käyvät. Fyysinen toimintakyky on tietysti ykkönen ja psyykkinen toinen. Ne vähät ihmissuhteet, mitkä ovat pysyneet vuosien varrella, ovat myös tärkeitä.Tunnustan sen, että pieni kateus on heitä kohtaan, joilla on suuri lähisuku. Kun oma lähisuku on minimaallinen (veljen perhe) niin olo on välillä aika orpo. Kuka minusta pitää sitten huolta, kun en siihen itse kykene? Toisaalta ihanteellista olisi kuolla ennen sitä, ettå ei jäisi yhteiskunnan palvelujen saatavuuden armoille. Itselle pahin skenaario olisi olla dementoituneena tai liikuntakyvyttömänä lukittuna jossain asunnossa, jossa kotihoito käy vaihtamassa vaipat ja antamassa lääkkeet.

Vanheneminen on hämmentävää. Fyysisen toimintakyvyn rajoitteet, jotka tulevat iän myötä, ovat luonnollisia ja ne on toisaalta helppo hyväksyä. Vaikeampaa on hyväksyä sitä, että kun ikäännyt, sinua ei enää oteta niin todesta. Aivan kuin ikääntyminen merkitsisi automaattisesti älyllisen kapasiteetin laskua. Itsellä aikaisimpaan eläkeikään on 3,5 v. Työssäni koen olavani vielä 100 % työkykyinen. En ehkä osaa aina kaikkea uutta tietotekniikkaan liittyvää, mutta kolleegat neuvovat kyllä tarvittaessa. 

Elämänkokemusta on kuitenkin enemmän kuin huomattavasti nuoremmilla. Mutta arvostaako yhteiskunta sitä? Ollaanko me joitain dinosauruksia, joiden eläkkeellejäämistä nuoremmat toivovat? Toivottavasti näin ei ole, koska fakta on se, että jokainen vanhenee ja jää joskus eläkkeelle, jos elää siihen asti. Moni ajattelee, että eläkkeelle jääminen merkitsee vapautta arjen aikatauluista. Osittain tämä pitää paikkansa. Mutta sen jälkeen on tärkeää löytää eläkevuosien punainen lanka. Mitä teet, mitä harrastat. Elämän mielekkyyden muodostaa päivien sisältö. 

Omalla kohdalla eläkepäivien yksi sisältö voisi olla kirjoittaminen. Nuoruuden haave oli elättää itsensä kirjailijana. Elämä, laiskuus ja muut asiat tulivat väliin ja se unelma jäi arjen jalkoihin. Realismi sen suhteen, miten hyvä kirjoittaja olin, oli tiedossani. Osasin kirjoittaa, mutta en ollut mitenkään erityinen lahjakkuus. Elämä tuli väliin, intohimo kirjoittamiseen jäi toiseksi. Jos suoraan sanon, niin on vitun tylsää olla keskinkertainen.

Moni haluaa olla huippu, mutta harva oikeasti on. Nuoruuden kuvitelmat omasta lahjakkuudesta ovat vuosien mittaan lakastuneet. Keskinkertaisuus on aika tylsää. Mutta itsestä ei ole enää barrikaadeille shokeeraamaan. Ehkä se on sitä realismia. Mutta silti toivoisin, että voisin vielä kirjoittaa jotain, joka jäisi elämääm senkin jälkeen, kun minua ei enää ole. 

Kuva: Janne Rentola, Fäboda 

Pääsiäinen tuo ajatuksiini monenlaisia tunnelmia. Haikeutta, surua, ahdistusta, muistoja eri vuosikymmeniltä. Ajoista, paikoista ja ihmisistä, joita ei enää ole. Tai jos on, minulla ei ole enää paikkaa niissä. Toisille pääsiäinen on ennenkaikkea uskonnollinen juhla. Omalla kohdallani pitkät pyhät saavat miettimään elämän kulkua, sen tarkoituksellisuutta vs.satunnaisuutta sekä isoja kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia.

Kevät 1986. Maailmalla tapahtui Tsernobylin räjähdys. Minä muutin lapsuudenkodistani ensimmäisen pitkäaikaisen seurustelukumppanini vanhempien taloon. Vanha, kaksikerroksinen pohjalaistalo, ulkohuussi ja puulämmitteinen sauna, joka lämmitettiin kerran viikossa. Kävin pesulassa töissä ja monta kertaa viikossa uimahallilla, koska sauna kerta viikkoon ei riittänyt. Syksyllä 1986 muutto puolison ostamaan taloon takaisin synnyinpaikkakunnalleni. Alkuvuoden 1987 pakkaset, kun putket jäätyi ja piti tehdä remonttia. Se suhde päättyi eroon omasta aloitteestani syksyllä 1987, 2,5 v:n seurustelun jälkeen. Ja hyvä niin. Meillä ei ollut loppujen lopuksi mitään yhteistä. Hän löysi itselleen sopivamman puolison ja sai pojan. Valitettavasti hänen elämänsä päättyi 2010 vaikean sairauden seurauksena. En muistele pahalla, se oli pieni osa elämääni. Niihin osoitteisiin minusta ei jäänyt mitään. Ei minkäänlaista haikeutta. 

Eron jälkeen muutto ok-taloon, jossa asui lisäkseni kaksi opiskelijaa. Aika sekavaa aikaa ja elämän suunnan etsimistä. Kun sain opiskelupaikan, muutin eläkeläismummon vintille. Uusi parisuhde käynnistyi monien mutkien kautta ja sitä kesti 11 v. Mummon vintiltä muutto yksiöön, opiskeluista valmistuminen ja määräaikainen työpaikka. Niihin vuosiin mahtui isoja ratkaisuja. Minusta olisi voinut tulla äiti, mutta valitsin toisin. Voimavarat eivät riittäneet toiseen vaihtoehtoon. Monen vuoden työttömyys, iltalukio, ylioppilaslakki ja taas määräaikainen työ, Muutto vuokra-asuntoon, jossa veljen perhe oli aikaisemmin asunut. Tilaa puolta enemmän, vuokra vain 50 € suurempi. 

Jostain syystä tämä asunto on tullut uniini monta kertaa jälkeenpäin. Unessa olen muuttanut asuntoon uudestaan useasti. En ymmärrä miksi. Asuminen asunnossa päättyi syksyllä 1999, kun aloitin amk-opinnot, erosin pitkäaikaiseta parisuhteesta ja muutin pois silloiselta paikkakunnalta. Ero oli välttämätön. Yhtään pahaa sanaa en pitkäaikaiseta kumppanistani halua sanoa. Hän oli hyvä ihminen, mutta olimme liian erilaisia ja tavoitteemme elämän suhteen poikkesivat liiaksi toisistaan. Välit ovat säilyneet. Hän löysi hyvän puolison, joka valitettavasti menehtyi aivoinfarktiin muutama vuosi sitten. 

Oma tieni vuodesta 1999 on ollut vaiherikas. Muutto isompaan kaupunkiin, uudet ystävät ja opiskelijaelämä avasivat minulle kokonaan uuden maailman, myös maailmankatsomuksellisesti. Voisi sanoa, että tuolloin minulla meni lujaa. Joskus ehkä liiankin lujaa. Olin sinkkumarkkinoilla ja deittailin aktiivisesti. Tutustuin uusiin ihmisiin, sain ja annoin pakkeja. Syksyllä 2003 sitten kolahti ja keväällä 2004 tuli muutto uusperheen äitipuoleksi ja uuteen työpaikkaan toiseen maakuntaan. 

Olen kertonut koko parisuhteen raadollisen tarinan aiemmin blogissani, joten en aio sitä nyt toistaa. Jos mietin näin lähes 20 v. jälkeenpäin, että mikä siinä meni pieleen, niin omalta osaltani se, että minulla oli syömishäiriö, mikä nostatti painoa. Miesystävälle suurin häpeä oli se, jos hänen ju-jutsukaverinsa olisivat saaneet tietää, miten lihava akka hänellä oli.Toinen seikka oli se, että miesystävälläni oli harrastus, joka ei minua niin paljon kiinnostanut - tai sanotaan, että ennemminkin pelotti. Hän löysi samanhenkisen kumppanin harrastuksen parista, mikä oli lopullinen eron syy.  

Jätetyksi tuleminen on ollut elämäni vaikein paikka. Itse lähdin siihen suhteeseen sillä mentaliteetilla, että se olisi ollut loppuelämän suhde. Puolison lapsista tuli minulle tärkeitä ja rakkaita. He ovat nyt aikuisia ja vaikka en heitä usein tapaakaan, heillä on aina paikka minun sydämessäni. Ero rikkoi minussa jotain, mitä ei mikään ole pystynyt korjaamaan. Minulla on ollut uusi puoliso kohta 17 v. Rakastan häntä syvästi ja hän on myös paras ystäväni. Haluan elää hänen kanssaan niin kauan kuin meille suodaan yhteistä aikaa. Suhdettamme on varjostanut se, että en ole kyennyt luomaan hänen lapsiinsa sellaista tunnesidettä, mitä minulla oli eksäni lapsiin. Puolisoni lapset ovat nyt aikuisia ja yksi heistä menehtyi vuosi sitten. Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, että olen ollut huono äitipuoli.

Olen nähnyt useasti unta siitä, että ottä menen entiseseen kotiini, exän taloon. Uni on aika ahdistava enkä tiedä, miksi näen sitä. Nykyinen puolisoni on uskollinen ja luotettava enkä kaipaa sitä epävarmuutta, mitä edellinen suhteeni sisälsi, koska silloinen puolisoni ei ollut uskollinen. Hänellä oli rinnakkaissuhde noin vuoden verran ennen eroa. Sitä vain mietin, miksi joskus tuntuu kuin osa itsestä olisi jäänyt sinne jonnekin menneeseen aikaan. Tuntuu kuin osa sielusta olisi jäänyt vaeltelemaan aikaisemppin elämän huoneisiin eikä osaisi päästä sieltä irti. 

Tämä sama ilmiö pätee joskus myös muihin elämän varrella koettuihin asioihin. Tietyt ihmiset ja asiat triggeröivät, toiset enmmän, toiset vähemmän. Itse haluaisin olla vapaa menneen painolastista ja keskittyä tulevaisuuteen. En usko aaveisiin enkä halua jäädä kummittelmaan minnekään muiden kiusaksi. Voisinko siis itsekin päästä irti? 

Kuva netistä: Kuvia Suomesta

Vuotta 2026 on jo eletty kohta 3 kk. Uudet kuviot työelämässä alkoivat vauhdilla loppiaisen jälkeen. Ensimmäiset viikot olivat aikamoista kaaosta ja uuden oppimista, mutta pian uudet rutiinit asettuivat arkeen. Uudessa työssä on parasta se, että missään vaiheessa ei ole tekemisen puutetta ja sekä työpäivät että työviikot soljuvat vauhdilla. Plussaa on myös hyvä tiimi, reilut esimiehet ja lyhyt työmatka. Vaikka ns. kuherruskuukausi on jo ohi ja pari viimeistä viikkoa on ollut pikkuisen liiankin työntäyteistä, voin silti sanoa, että olen löytänyt työn ilon uudelleen. Työn ilo katosi vuosien 2024 - 2025 vaihteessa, kun jouduin jättämään rakastamani työn säilyttääkseni ammattietiikkani ja mielenterveyteni.

Koska elämä on ollut hektistä ja jollain lailla myös sujuvaa ja eteenpäin vievää, ei ole tullut pysähdyttyä päivittämään blogia. Kohta on huhtikuu ja se tietää itselleni hengähdystaukoa arjesta. Ensi viikonloppuna on pääsiäinen ja kaksi arkipyhää. Kuun puolessavälissä on Kelan kustantaman Kiila-kuntoutuksen ensimmäinen kolmesta kuntoutusviikosta. Alunperin ajattelin hakea viime vuonna ammattiliiton järjestämään Kiila-kuntoutukseen ja sainkin siihen toukokuussa lääkäriltä B-lausunnon. Kun sain kesäkuussa tiedon lonkkaleikkaukseen pääsystä, luovuin hausta, koska se olisi mennyt leikkauksen ja siitä toipumisajan kanssa päällekkäin. Kesälomien jälkeen sain tiedon, että työnantaja järjestää mahdollisuuden hakea Kiila-kuntoutukseen.

Tavoitteenani on saada kuntoutuksesta kipinää liikunnan lisäämiseen, nyt kun se on mahdollista uuden lonkan kanssa. Tiedostan myös sen, että työelämän ongelmat vuodelta 2024 vaativat vielä jonkin verran käsittelyä ja työstämistä. Haavat ovat parantuneet, mutta arvet jäivät. Tiedostan triggeröityväni tietyistä asiaan liittyvistä ihmisistä ja asioista. Triggeröityminen aiheuttaa ahdistusta, josta haluan päästä eroon. Tätäkin asiaa voin työstää kuntoutuksessa, jossa on lääkärin ja fysioterapeutin lisäksi psykologin ja työelämävalmentajan tapaamisia. 

Kuntoutusviikon jälkeen pidämme puolison kanssa viikon loman ja menemme Gotlantiin. Puoliso olisi halunnut sinne jo 2 v. sitten, mutta liikuin silloin kuluneen lonkan kanssa kyynärsauvoilla enkä olisi voinut nauttia matkasta, kun liikkuminen oli hankalaa. Nyt toivon kaunista kevätsäätä ja tutustumista Visbyn nähtävyyksiin. Toivon, että sään puolesta voimme olla paljon ulkona ja että kaikki menee hyvin, eikä kumpikaan sairastu tai tule muuta estettä matkalle. 

Odotan muutenkin tulevalta kesältä paljon. Kesäksi tai kesälomaksi ei ole vielä suuria suunnitelmia, koska pidämme lomamme pätkissä ja osittain eri aikaan. Merkityksellisintä itselleni on, että pääsen ensimmäistä kertaa kolmeen neljään vuoteen liikkumaan ilman keppejä. Keppien kanssa liikkuminen alkoi heinäkuussa 2022 ja päättyi asteittain loppuvuodesta 2025. Toinen keppi on vielä mukana rappusissa ja Prismassa kauppareissulla, koska haluan päästä liikkumaan nopeasti. Lonkka ei enää kiusaa, mutta nivelrikko on edelleen polvissa, erityisesti vasemmassa. Liikunnan lisäämisellä ja vielä jonkin verran painon pudottamisella toivon voivani pitää kivut kurissa, ettei polvea / polvia tarvitsisi vielä operoisda. 

Laskin tässä äskettäin, että eläkeikään on 3 v 9 kk. Puoliso on hakenut 25 % osittaista varhennettua vanhuuseläkettä. Itselleni tulee mahdollisuus siihen loppuvuodesta. En ole mitään vielä päättänyt, mutta se on yksi vaihtoehto. Tuntuu kyllä vähän kummalliselta ajatella, että olen kohta vanha. Kun aina ei tunnu oikein siltä! Kremppoja kyllä on, mutta pää ei meinaa ymmärtää asiaa. Toisaalta ajatus eläkkeelle jäämisen tuomasta vapaudesta tuntuu kivalta. Varsinkin jos saa pysyä terveenä ja säilyttää tärkeät ihmissuhteet.

Yhtenä päivänä tällä viikolla lähdin töistä liukuman puitteissa kahden jälkeen ystävän luokse kahville. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa. Mikään ei ole niin terapeuttista, kun jutella hyvän ystävän kanssa monta tuntia kahvipöytäkeskustelua syvällisemmistä asioista. Muisteltiin nuoruutta 1980-1990-luvuilla ja kaikkia hulluja juttuja, joista toinen muisti osan ja toinen taas jonkun muun. Naurettiin paljon, mutta ei itketty. Muisteltiin myös niitä, jotka eivät ole enää täällä. Se lisää aina kiitollisuutta siitä, että saa itse olla vielä täällä. Elämä ja sen pituus kun on salaisuus itse kullekin.

Monia ihmisiä on jäänyt matkan varrelle, mutta se on vain elämää. Ne kaikkein tärkeimmät pysyvät. Ja heistä kannattaa pitää kiinni. Itsensä kanssa ihminen on lopulta täällä aika yksin. Vanhuudessa pelottaa eniten totaalinen yksin jääminen. Se, että kukaan ei enää välitä. Avuttomuus. Yksinäisyys. Avun tarve, johon kukaan ei vastaa. Toivon, että tulevaisuuden päättäjillä on sen verran sydäntä, että he eivät ajattele valvontakameran korvaavan kotihoitoa. Että yhteiskunta pitää huolen sen jälkeen, kun ei itse siihen enää kykene tai ei ole ketään sukukaista, joka välittäisi. 

Suuri suku ja tiivis perhe voi olla turvaverkko. En ole koskaan katunut elämääni vapaaehtoisesti lapsettomana, koska oma äitisuhteeni oli sen verran traumaattinen, että minusta ei olisi ollut äidiksi antamaan tasapainoisen elämän eväitä. Sen myönnän, että joskus lukiessani tiiviiden perheyhteisöjen päivityksiä, tunnen lievää haikeutta, koska olen jäänyt itse siitä paitsi. Toisaalta tiedän, että vanhemmuus ei takaa sitä, että lapset pitävät yhteyttä ja välittävät. 

Olen elänyt itseni näköistä elämää, jota toiset ovat ymmärtäneet, toiset eivät. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän muiden mielipiteet tai paheksunta merkitsevät. Särmät ovat kuitenkin iän myötä hioituneet. Jos aikaisemmin halusin provosoida ja joskus vähän ärsyttääkin vastakkaisia mielipiteitä omaavia ihmisiä, niin nykyisin tasapaino ja sovussa eläminen on itselleni tärkeintä. Toki ärsyynnyn edelleen ja olen eri mieltä, mutta halu lähteä barrikaadeille on laimentunut. Olen myös hyväksynyt sen, että en voi muuttaa maailmaa eikä minulla ole enää energiaa lähteä taistelemaan hyvinä pitämieni asioiden puolesta. Joidenkin mielestä minusta on tullut tylsä. Olkoon sitten niin. Niinhän me vanhat akat, + 60 v, ollaan joidenkin mielestä. Mutta koittaa se + 60 v. heillekin!

Jatketaan maailman menon pohdintaa seuraavalla kerralla. 

Koli 25.12.2025

Vuosi 2025 alkaa olla lopuillaan. Tämä vuosi ei jää muistoihin iloisena ja onnellisena ajanjaksona. Elämä on tuonut eteen pyytämättä isoja ja pieniä suruja. Elämän on ollut kuitenkin pakko jatkua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Moni voi sanoa, että ei pysty kuvittelemaan, miten olisi pystynyt jatkamaan vastaavassa tilanteessa. Elämä pitää kuitenkin huolen siitä, että tarvittavat voimavarat voivat löytyä siinä vaiheessa, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. 

Helmikuussa jätin rakastamani työn ja aloitin maaliskuussa uusissa työtehtävissä samalla työnantajalla toisella paikkakunnalla. Työnkuva oli aluksi hieman hakusessa, mutta vastaanotto uudessa tiimissä oli pelkästään positiivinen. Jollain lailla minulla oli kuitenkin sellainen väliaikaisuuden tunne. En tiedä, oliko se intuitiota vai mitä, mutta loppuvuodesta sain tiedon, että saan aloittaa kokonaan uudessa työtehtävässä 7.1.2026. Työnkuva selkeytyy ja monipuolistuu. Myös työmatka lyhenee muutamaan kilometriin, mikä tuntuu luksukselta vuosien pitkien työmatkojen (35 - 62 km /sivu) jälkeen. 

Toukokuussa puolisoni, minun ja monen muun elämään tuli suru. Poliisit toivat yöllä yhden maissa suruviestin puolisoni vanhimman pojan, Janin 27 v, menehtymisestä. Jani oli ensihoitaja ja työskenteli päivystysosastolla Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Hänet oli löydetty menehtyneenä asunnoltaan, kun hän ei ollut tullut työvuoroon. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi paljastui virtsatieinfektion aiheuttama ärhäkkä verenmyrkytys. CRP ei ollut vielä noussut, mutta verenmyrkytys oli tehnyt vauroita kaikkiin sisäelimiin. 

Oma roolini oli olla puolison tukena ja aluksi mentiin eteenpäin päivä kerrallaan. Olin poissa töistä esihenkilön luvalla ensimmäiset päivät ja puoliso palasi töihin viikon sairausloman jälkeen. Totesimme parhaaksi sen, että arki jatkuu. Pelkästään kotiin jääminen omien ajatusten kanssa koko päiväksi ei ollut meille kummallekaan järkevä vaihtoehto. Se ei silti tarkoittanut sitä, että emme olisi puhuneet / käsitelleet tapahtunutta. 

Hautajaiset olivat kuun vaihteessa. Tilaisuus oli kaunis ja muistotilaisuus oli vain lähipiirille. Seuraavana päivänä vietimme puoisoni nuorimman pojan, Janin velipuolen, ylioppilasjuhlia. Sieltä puolisoni lähti kahden aikuisen poikansa kanssa yhteiselle lomaviikolle, joka oli heille hyväksi. Meidän yhteinen lomaviikko alkoi juhannukselta. Juhannuksen olimme Porissa ja seuraavan vajaan viikon Turussa. Heinäkuu meni 30 asteen helteistä selviytymisen kanssa ja loppukuusta palasin töihin.

Suunnittelimme lokakuun lopulle syyslomaa, mutta ortopedian polille yhteyttä ottaessani sain tietää, että minulle oli suunniteltu lonkan tekonivelleikkausta lokakuun lopulle. Kesäkuussa sain vahvistuksen ortopediltä, että minut hyväksytään lähes 50 kg painonpudotuksen jälkeen lonkkaleikkaukseen. Leikkaus pelotti etukäteen, koska se tehtäisiin selkäydinpuudutuksessa, ei nukutuksessa. Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin enkä tuntenut leikkauksen aikana minkäänlaista kipua. Olisin päässyt jo seuraavana päivänä (ke) kotiin, mutta haavan verenvuoto ja pariin otteeseen pyörtyminen sai minut pysymään osastolla perjantaihin saakka, jonka jälkeen puolisoni olisi kotona. 

Neljän viikon sairausloman jälkeen palasin töihin. Toinen keppi jäi jo siinä vaiheessa pois ja pian liikuin sisätiloissa jo kokonaan ilman keppiä. Rappusissa ja pidemmillä asiointimatkoilla olen vielä toista keppiä mukana pitänyt, mutta sekin jäänee pian kokonaan pois. 

Joulua edeltävällä viikolla olin perehtymässä uuteen työhön. Jouluviikon olimme Kolilla mökkikylässä. Oli kyllä rentouttava ja ihana viikko, vaikka sielläkään ei ollut lunta kuin vasta paluumatkan aikana. Yleensä on mukava palata kotiin, mutta viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut jatkaa vielä toisenkin viikon. Palattiin kotiin su. Lomaa on vielä viikko jäljellä. Eilen puoliso lähti kahden poikansa kanssa laivareissulle ja palaa huomenna. 

Parempaa ihmistä ei minusta varmaan tämän vuoden aikana tullut, fyysisesti kevyempi kylläkin ja liikkumaan kykenevämpi uuden lonkkanivelen kanssa. Ohimenevään masentuneisuuteen ja ahdistukseen taipuvainen olen edelleen, enkä suostu häpeämään sitä. Koen, että masennus ja ahdistus ovat reaktioita elämän tapahtumiin, ei kohdallani varsinaisesti pysyviä diagnooseja. Masennukset ja ahdistukset tulevat ja menevät. En silti jää koskaan sänkyyn makaamaan aamuisin tai ole täysin toimintakyvytön. Työnteko sujuu, kunhan työ on mielekästä. Heikko kohtani on ikävistä ihmisistä triggeröityminen, mutta niitäkin tilanteita olen oppinut kompensoimaan keskittymällä positiivisiin asioihin ja ohittamalla itselleni ikäviä tuntemuksia aiheuttavat ihmiset. Loppujen lopuksi merkitystä on vain itselleni tärkeiden ihmisten mielipiteillä. 

Uuteen vuoteen suhtaudun optimistisesti, mutta maltillisen toiveikkaasti. Mitään lupauksia en tee, mutta parhaani yritän. Perusluonteeni on hieman laiska ja mukavuudenhaluinen - erityisesti kotitöiden suhteen - joten mitään supersiivoajaa tai -sisustajaa minusta ei edelleenkään tule. Oman terveyteni ja kuntoni hoitamiseen toivon energiaa riittävän, koska minä en tästä nuorru. Olen kiitollinen siitä, miten olen saanut apua terveydenhuollosta viime vuosien aikana laihdutus- ja lonkkaleikkauksen muodossa. Kumpikin on ollut minulle elintärkeä ja antanut mahdollisuuden uuteen elämään. Tänään, kun kävin alennusmyynnissä suosikkivaatekaupassani (Ylistaron Halpa-Aitta), ostin muutamat koon 48 farkut. En muista, koska olen viimeksi voinut ostaa tuon koon farkkuja. 

Toivotan teille kaikille blogini seuraajille entistä parempaa tulevaa vuotta ja voimia elämän vastoinkäymisiin!

(Kuva netistä)

Tänään tyhjensin työhuoneeni. Vajaan 10 kk rupeama uudessa työpaikassa on ohi. Siirryn loppiaisen jälkeen uusiin tehtäviin samalla työnantajalla. Tiimi ja esimies pysyy samana, vaikka tuleekin uusi lähitiimi. Olen innoissani ja suhtaudun positiivisesti tulevaan, vaikka siinäkin tulee tapahtumaan paljon muutoksia seuraavan vuoden aikana. Ensi viikolla perehdyn uusiin tehtäviin ja sitten olenkin pari viikkoa lomalla. 

Tuo 10 kk aika oli itselleni merkityksellisempi kuin voisi ajatella. Olen saanut kaikessa rauhassa toipua terveessä työyhteisössä, jossa minut on hyväksytty omana itsenäni. Minulla on ollut tuona aikana kolme eri esimiestä, mutta kaikkien kanssa olen tullut hyvin toimeen ja kukaan heistä ei ole käyttäytynyt minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti. Olin aika hajalla siitä, että jouduin jättämään rakastamani työn - toki omasta aloitteestani. Uudessa työyhteisössä minut otettiin kuitenkin vastaan siten, että tunsin olevani tervetullut. 

Tarvitsin tuon ajan, että sain toipua rauhassa. Jos en olisi saanut kokea tuota aikaa, olisin ehkä jäänyt rypemään katkeruuteen, joka on ihmistä totaalisesti tuhoava voima. On viisautta luovuttaa siinä vaiheessa, kun huomaa, että vastapuoli ei ymmärrä järkipuhetta eikä faktoja. Näitä omaan erinomaisuuteensa ja omiin totuuksiinsa uskovia riittää. Heidän ajatusmaailmansa pyörii oman kuplansa sisällä eikä siihen pysty vaikuttamaan. Siinä vaiheessa on viisautta jättää uppoava laiva.

Tänä päivänä, kun olen uuden edessä, voin todeta, että oma henkilökohtainen kriisini alkaa jo helpottaa. Kiitos siitä kuuluu ihanille työkavereille ja reiluille esimiehille, jotka ovat eheyttäneet minua. Kun on kokenut paljon kaikkea negatiivista, osaa kyllä arvostaa tervettä työyhteisöä ja reiluja esimiehiä. Ikävillä kokemuksillakin on tarkoituksensa. Sanotaan näin, että ne ovat paljastaneet joidenkin ihmisten todellisen luonteenlaadun, joka on aikaisemmin pysynyt piilossa. 

Elämässä tulee joskus pettymyksiä ihmisten suhteen. Luulet tuntevasi jonkun ihmisen, kunnes hänestä paljastuukin piirteitä, joita et voi hyväksyä. Näin on käynyt muutamien ihmisten kohdalla viimeisen kymmenen vuoden aikana, sekä työ-, että yksityiselämässä. Oma päätelmäni näistä ihmisistä on, että he eivät ole minun ystävyyteni arvoisia. Sen verran täytyy itseään arvostaa, että ei suostu minkälaiseen kohteluun tahansa. Ne ihmiset pysyvät, jotka ovat minun arvoisiani. 

Löysin työkavereille kortin, jossa oli runo:

" Kun seisot kuilun reunalla - malta - odota - rakenna silta - ja kun olet toisella puolella - Älä enää pysähdy"  - Jenni Skyttä - Forsell

Kiitos teille kolleegat, että te olitte minulle tuo silta.