sunnuntai, 4. joulukuu 2022

Toisen adventin (synkkiä) tunnelmia

norway-3875661_960_720.jpg

Kuva Pixabay 

Heräsin taas neljän maissa eikä nukkumisesta tullut sen jälkeen enää mitään. Viime aikoina olen herännyt usein aamuyöstä enkä ole saanut sen jälkeen enää nukuttua. Jos ei lonkan / polven nivelrikkokivut ole haitanneet unen päästä uudelleen kiinni saamista niin mieleen ovat tunkeutuneet useat arjen asiat ja niiden murehtiminen. Tällä kertaa ihan vaan jokin allerginen reaktio, sieraimen kutina ja nenän vuotaminen valvottivat. C-Pap-laitetta kun on hankala käyttää, jos joutuu koko ajan niistämään. Flunssaa tämä ei ole, siitä kärsin viime viikonloppuna. 

Luin kesken olevan kirjan loppuun, nousin ja keitin aamukahvit ennen kuutta. Lueskelin muutaman päivän sanomalehdet. Laskin kalenterista, että ennen lomaa on vielä 12 työpäivää. Ennen ensimmäistä mahdollista eläkkeellejäämisikää on edessä 7 työvuotta. Eläkelaskurin mukaan pääsen eläkkeelle 1.1.2030 - edellyttäen, että olen hengissä vielä silloin. Velaton en ole vielä silloinkaan. Velaton (ja varaton) olen vasta sen jälkeen, jos pistän kämpän myyntiin ja maksan kaikki velat pois - tai kun pappi siunaa hautaan. 

Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen elämässä hyvin olevista asioista, mutta ihan joka päivä ei siihen vain kertakaikkiaan pysty. Aina ei jaksa olla kiitollinen edes jäljellä olevasta terveydestä, kun tässä on kuljettu keppien kanssa jo yli 4 kk ja näin talvella saa pelätä ulkona kulkiessaan liukastumista. Läheisellä ihmisellä ollut suru ja hänen kokemansa läheisensä menetys on saanut miettimään omaa tulevaa ja väistämätöntä täältä poistumistaan. Kun se päivä tulee (jota en onneksi tiedä), mietin, että onko silloin vierelläni enää ketään. Jääkö kukaan oikeasti kaipaamaan vai onko poistumiseni maan päältä ja hautajaiset jäljellä oleville sukulaisille vain velvollisuus, joka tulee hoitaa pois To Do-listalta. Ehkä olisi hyvä tehdä jo tässä vaiheessa hautaustestamentti, kun on itse siihen vielä kykenevä. 

Vaikka eletään joulunalusaikaa, ette tule näkemään somessani postauksia joulukoristeista tai -leivonnaisista. En lähetä joulukortteja tai osta lahjoja - yritän vain saada kaikki laskut maksettua. En odota joulua, odotan talvipäivänseisausta, lomaa, pohjoiseen lähtemistä (kuten neljänä aikaisempana jouluna) ja vuoden vaihtumista. Odotan myös sitä, että odotukset tuleva vuoden / tulevaisuuden suhteen muuttuisivat oman pään sisällä hiukan valoisammiksi. Että sopeutuisin niihin töissä tuleviin muutoksiin, joihin en pysty millään lailla vaikuttamaan. Että pystyisin maksamaan laskut ja lainan lyhennykset, enkä joutuisi ensi vuonna ulosottoon ja menettäisi luottotietojani. Että jaksaisin edelleen tehdä sellaisia valintoja, että paino putoaisi ja terveys kohenisi. Että jaksaisin olla edes hiukan parempi ihminen.  

lauantai, 12. marraskuu 2022

Vuoden harmain aika

lataa.jpg

(Kuva Pixabay)

Tv-mainoksessa sanotaan, että tämä päivä, 12.11 on vuoden harmain päivä. Voisin lisätä tuohon, että tämä aika, marraskuusta talviloman alkuun 22.12, on vuoden ikävintä aikaa. Mikään ei oikein innosta, mieliala on alakuloinen ja väsyttää tavallista enemmän. Tässä ei ole mitään uutta, sama toistuu joka vuosi. Painonhävitysprojekti, josta kerron toisessa blogissani (Pullukkablogi) on varjellut minua siltä, että vaikka konvehtirasiat tuli kauppoihin jo syyskuun lopussa, en ole vielä ostanut yhtäkään. Tämä on poikkeuksellista! 

Se, mistä haluan teille nyt kertoa, liittyy työasioihoin. Työskentelen sosiaalipalveluissa päihdehuollon ohjaajana ja rakastan työtäni - siitäkin huolimatta, että se on välillä aika kuormittavaa. Tai teen siitä itselleni kuormittavaa, kun teen sitä sydämelläni ja haluaisin auttaa asiakkaitani parhaalla mahdollisella tavalla. Hyväksyn reaaliteetit, että en voi kaikkia auttaa enkä raitistaa ja että osa asiakkaista menehtyy päihderiippuvuuden seurauksena. Vastuutan asiakkaita ja jos he päättävät jatkaa päihteiden käyttöä, se on heidän valintansa ja olen sinut asian kanssa.

Suurin kuormittava tekijä työssäni on se, että asiakkaat eivät saa apua terveydenhuollon puolelta. Monella on päihderiippuvuuden lisäksi mielenterveysongelmia, traumataustaa tai ADHD. Kun he hakevat apua näihin terveydenhuollon puolelta, heille sanotaan, että asiakkuutta ei aloiteta ennenkuin he ovat hoitaneet päihdeongelmansa alta pois. Tämä suututtaa niin jumalattomasti! Asiantuntijoidenkin mukaan ihmisen pitäisi saada samanaikaisesti apua sekä mielenterveys- että päihdeongelmaan. Ja jokainen, joka on yhtään asioihin perehtynyt, tietää, että hoitamaton ADHD estää ihmistä pääsemässä elämässään eteenpäin ja lisää riskiä päihteiden käytölle.

Olen tehnyt tätä työtä 5,5 v. Olen mahdollistanut monelle ihmiselle pääsyn asianmukaiseen hoitoon ja olen runnonut itsepäisesti läpi sen, että myös päihderiippuvaisten läheisillä on oikeus saada maksusitoumus läheishoitoon, kuten laki vuodelta 1986 jo säätää. Tätä ei ole useammilla paikkakunnilla toteutettu. Vaikka en yleensä kehu itseäni, tästä olen ylpeä. Riippuvaisen läheisten avun tarve on suuri ja sitä ei useimmiten tunnisteta. 

31.12.2022 nykyinen työnantajani lakkaa olemasta ja 1.1.2023 me kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset siirrymme hyvinvointialueiden palkkalistoille. Meille on sanottu, että työ, asiakkaat ja seinät eivät muutu vaan muutos on lähinnä hallinnollinen. Omalla kohdallani muutos merkitsee oman työni siirtymistä sosiaalihuollosta terveydenhuollon puolelle. Sanon suoraan, että muutos pelottaa hiukan. En tiedä, onko se mahdollisuus vai uhka. Olen sosiaalialan ammattilainen ja ylpeä siitä. Toivon, että voisin muutoksen myötä kyetä vaikuttamaan enemmän siihen, että yhteiset asiakkaamme saisivat apua myös terveydenhuollon puolelta, vaikka heillä olisi myös päihdeongelma. 

Haluan myös säilyttää identiteettini sosiaalialan ammattilaisena. Terveydenhuollon näkökulma on joskus vahvasti medikalisoiva, mutta koen, että sosiaaliala näkee ihmisen enemmän kokonaisuutena; fyysisenä, psyykkisenä ja sosiallisena ulottuvuutena. Vaikka päihderiippuvuus on sairaus, se on myös edelleen sosiaalinen ongelma, joka vaikuttaa lukuisiin riippuvaisen ympärillä eläviin läheisiin ja muihin ihmisiin. Maailmanparantaja-minä ei ole vielä kokonaan kyynistynyt, vaikka toisinaan usko asioiden ja asenteiden muuttumiseen horjuu. Haluan silti olla toiveikas tulevan työnantajan tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Ei ole samantekevää, missä ennen eläkeikää jäljellä olevat työvuoteni vietän. 

Tämä työ on antanut minulle enmmän kuin mikään muu aikaisemmin tekemäni työ. Olen työskennellyt aikaisemmin päiväkodissa, kotihoidossa,  kehitysvammapuolella, mielenterveyspuolella  ja nyt päihde- ja riippuvuustyössä. Minun ei enää tarvitse miettiä, mitä haluan tehdä isona. Tätä työtä haluan tehdä eläkeikään saakka. 

Tätä kaamosta on jäljellä vielä 39 päivää. Sen jälkeen taivaankappaleet muuttavat suuntaansa, alkaa vuoden loppuun kestävä loma ja tieto siitä, että päivä päivältä valon määrä lisääntyy ja elämä voittaa. 

 

perjantai, 16. syyskuu 2022

Bucket list lyhenee - ja muita lähiajan huomioita elämästä

20220907_170029.jpg

(Me Naiset 36 / 20222)

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 11.5.2012. Kymmenvuotissynttärit livahti ohi huomaamatta. Samoin mieheni ja minun  10-vuotiskihlajaispäivä, joka oli 28.6.2022. Elämä on niin hektistä ja vauhti sen kuin kiihtyy, kun vuosirenkaita tulee lisää. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, minua harmittaa todella, että en ole kirjoittanut päiväkirjaa sitten nuoruusvuosien. Jos olisin jaksanut kirjata ylös kaikki tapahtumat, tunteet ja koko elämän kirjon, minulla olisi valtavasti materiaalia vaikka kokonaista romaania varten. Teinivuosien päiväkirjoista sitä ei kyllä saa, kun niissä ei ole juuri muuta kuin kuvausta siitä, kehen kulloinkin olin ihastunut. Ei mitään kaunokirjallista arvoa siis.

Tämä blogi on toiminut päiväkirjan sijaisena. Jostain syystä kuvittelen, että ajatukseni ja kannanottoni kiinnostavat joitakin (harvoja) ihmisiä. On varmaan vaikea ymmärtää, että minulla on tarve saada ääneni kuuluviin. En tiedä miksi. Ehkä juuret juontavat sinne varhaisnuoruuteen, kun olin ujo ja koulukiusattu. Se sisuunnutti minut! En katkeroitunut tai sairastunut psyykkisesti vaan päätin, että vielä minä teille näytän. Ylilyöntejä on ollut, varsinkin alle kaksikymppisenä. Mutta kaikista niistä olen oppinut. Ja kaikki elämäni kokemukset ovat tehneet minusta sellaisen, mikä tänä päivänä olen. Enää en ole ujo enkä pelkää avata suutani. 

Yksi suunavaus on yllä olevassa kuvassa. Olen aikaisemminkin puhunut avoimesti vapaaehtoisesta lapsettomuudestani. Olen antanut haastattelun aiheesta joku vuosi sitten erään opiskelijan opinnäytetyöhön. Syksyllä 2019 maakuntalehti Ilkka-Pohjalainen teki aiheesta koko aukeaman jutun ja haastatteli minua. Viime keväänä Vapaaehtoisesti lapsettomien Facebook-ryhmässä freelance-toimittaja etsi juttuunsa haastateltaviksi 50 + vapaaehtoisesti lapsettomia. Juttu julkaistiin viime viikolla ja meitä oli siinä kolme haastateltavaa. 

Koska olen aina ollut sellainen oman tieni kulkija, haluan tuoda esiin sen, että on niin monta tapaa elää kuin on ihmistäkin. Se, että olen valinnut toisenlaisen tien, ei ole keneltäkään pois eikä tee minusta huonompaa ihmistä. Vapaaehtoisesti lapsettomia syytetään usein itsekkäiksi. Onko se itsekkyyttä, jos ei hanki lapsia, koska tietää, että itsestä ei olisi vanhemmaksi. Valinnallani en halua loukata ketään. En niitä, jotka tekevät arvokasta työtä kasvattaessaan yhteiskuntaan uusia jäseniä. Enkä niitä, joille ei ole lapsia suotu, vaikka he olisivat niitä halunneet. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, saavat puolestani olla mitä mieltä haluavat. En ole heille tilivelvollinen. 

Bucket list´iin mennäkseni niin en ole oikeasti tehnyt sellaista. Tuumasin vain äskettäin erään keskustelun yhteydessä, että nyt olen elämäni aikana ollut haastateltavana radiossa, tv:n maakuntauutisissa, paikallislehdessä, maakuntalehdessä ja nyt aikakauslehdessä - että siltä osin Bucket list on aika hyvin done. Enää puuttuu oikeastaan vain se kirja tai elämänkerta. Ja tämä sanottu huumorilla, ei itsekehuna - vaikka jotkut niin sen ottavatkin. 

Kolme katkerinta myrkkyä ja elämää pilaavaa ominaisuutta ovat katkeruus, kateus ja tosikkomaisuus, sarkasmin ja ironian ymmärtämisen puute. Näiltä molemmilta haluan viimeiseen asti välttyä. Itseäni suojellakseni olen myös elämän varrella karsinut lähipiiristäni ihmisiä, jotka imevät itsestäni kaiken energian ja tuottavat vain pahaa mieltä. Se on ollut välttämätöntä, että säilyttäisin oman tasapainoni ja pystyisin antamaan jotain itselleni tärkeille ja itsestäni välittäville ihmisille.

Monesti olen ajatellut, että miten julkisuudessa työnsä kautta paljon esillä olevat ihmiset kestävät kaiken sen negatiivisen kommentoinnin, jota jotkut kokevat oikeudekseen julkisesti heidän persoonaansa, olemukseensa ja muuhun kohdistaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kritiikkiä saisi esittää, mutta sen tulisi olla aina asiallista ja perusteltua, ei vain kilpailua siitä, kuka keksii törkeimmän solvauksen. 

Ja ettei totuus unohtuisi, tässä ollaan siirrytty taas askeleen lähemmäksi loppusijoituspaikkaa. Alla olevan tunnuksen sain vuodeksi viime viikolla. Toisesta blogistani (Pullukkablogi) voit lukea tähän johtaneista tapahtumista, jos haluat. Totta puhuen, uskon tämän (kyynärsauvojen kanssa liikkumisen) olevan väliaikainen vaihe, joka korjautuu, kun työn alla oleva liikuntakyvyn pelastamisprojektini etenee ja nivelten kantama massa vähenee. Ei minua hävetä kulkea keppien kanssa. Huomaan käveleväni niiden kanssa paljon suoremmassa kuin ilman, jolloin kävely on paljon vaappuvampaa - mikä taas rasittaa niveliä enemmän. Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille, jotka ovat minua tässä projektissa tsempanneet. :)

20220916_173115.jpg

 

perjantai, 25. maaliskuu 2022

Ei paluuta entiseen

sea-gde7e91e41_1920.jpg

Kuva: Pixabay

Sanat eivät riitä kertomaan kaikkia niitä ajatuksia, mitä päässäni on liikkunut viimeisten viikkojen aikana. Korona vei elämästämme kaksi vuotta (eikä se toki ole vieläkään ohi) ja juuri kun usko paluusta normaaliin alkoi herätä, tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Sota ei ole koskaan ollut näin lähellä. Uskon ja luotan presidenttiimme ja Suomen armeijaan. En halua uskoa, että Venäjä hyökkäisi Suomeen, mutta jotain peruuttamatonta on maailmankuvassani muuttunut. En olisi uskonut tällaista tapahtuvan elinaikanani. 

Minulla ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä maailmanpoliittisten tapahtumien suhteen, mutta sen tiedän, että meidän ihan tavallisten ihmisten elämä tulee muuttumaan monella tapaa. Tähän liittyy moni muukin asia kuin Ukrainan sota, bensan kallistuminen tai ilmastonmuutos. Perusturvallisuus ja usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä, on järkkynyt. Meidän tilanteemme ei ole toki missään nimessä verrattavissa siihen kauhuun, mitä ukrainalaiset kokevat paetessaan pommien tuhoamista kodeistaan mukanaan vain se, mitä he jaksavat kantaa. 

Suomalaisten auttamishalukkuus on ilahduttanut ja yllättänyt. Silti en voi olla ajattelematta hiukan kyynisesti, että vaikuttaako ihonväri, sukupuoli tai ikä auttamishalukkuuteen. Onko helpompi hyväksyä heidät, jotka ovat "samanlaisia" kuin me. Tätä voi kukin omalla kohdallaan miettiä.

                    *                    *                    *                    *

Minua haastateltiin tänään. Palaan siihen sitten, kun haastattelu julkaistaan. Eikä se ollut ensimmäinen tai toinenkaan  kerta. Muistan vielä sen, kun olin lukuvuonna 1986 - 1987 Oriveden opiston kirjoittajalinjalla. Maakuntalehti tuli tekemään jutun opistosta ja halusi haastatella meitä maakunnasta kotoisin olevia opiskelijopita. Olin totisena, kapeakasvoisena  ja hiukset leteillä kuvassa farkkuliivi ylläni. Kuvan alla oli teksti "Arja Rahikka haaveilee, että voisi elättää itsensä kirjailijana". Se oli sitä aikaa, kun veroilmoituksessa luki "maanviljelijän tytär", ellei omaa ammattia vielä ollut. 

Lempeällä myötätunnon sekaisella huvittuneisuudella muistelen omaa identiteettiäni ja maailmankuvaani tuolloin. Elämä vei toisenlaisiin töihin ja työpaikkoihin, mutta palo sanoittaa ajatuksiaan ei ole minusta mihinkään hävinnyt, vaikka on ollut välillä uinuksissa ja jäänyt muun elämän jalkoihin. Haastatteluja on tehty vuosien mittaan monista muista aiheista ja iän myötä olen oppinut myös sanoittamaan maailmankuvaani ja ajtuksiani myös ääneen, mitä en nuorena ja ujona tyttönä vielä osannut. 

Suurin ristiriita tänä päivänä elämässäni on se, että mieli ei aina tahdo sopeutua siihen, että keho ikääntyy ja heikkenee nopeammin kuin pää. Tules-vaivat rajoittavat moniin asioihin osallistumista, mikä taas ei tee hyvää mielelle. Toisaalta itselleen armollisuuden opetteleminen helpottaa hyväksymään sen, että minua ei joka paikassa tarvita / kaivata. On viisautta jättäytyä pois asioista, jotka tuntuvat enemmän velvollisuuksilta kuin iloa tuottavilta asioilta. Ihmisen kapasiteetti kun on rajallinen. Niin kauan kuin olen mukana työelämässä, haluan satsata omaan työhöni ja sen kehittämiseen. Sitten kun eläkeikä tai terveydentila tulee vastaan, on aika suunnata energia muualle. 

Mieltä lämmitti tällä viikolla erityisesti työkaverilta saatu palaute. "Teet tärkeää työtä". Tuohon voisin lisätä, että työstä tekee tärkeää se, että asiakkaat, joiden vuoksi tätä työtä teen, ovat tärkeitä. Haluan omalta osaltani auttaa heitä eteenpäin omasssa elämässään. En tee tätä työtä vain siksi, että saan siitä palkkaa. Pyrin kohtamaan asiakkaan tasavertaisena ihmisenä. En koskaan unohda sitä, että jos muutama palikka elämässäni olisi mennyt toisinpäin, voisin olla siellä pöydän toisella puolella. 

 

lauantai, 18. joulukuu 2021

Elämänpyörä

 

IMG-20210430-WA0054.jpg

(Seinäjoki 30.4.2021 Kuva Ancela P.)

Yli vuosi on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne jotakin. En ole vielä dementoitunut enkä unohtanut blogieni olemassaoloa, elämä on vain pyörinyt eteenpäin eikä kirjoittamiselle ole ollut tilaa. Vuoden 2020 syksy oli itselleni monella tapaa raskas. Kun sain vakituisen työpaikan tammikuussa 2020, minulla ei ollut kesällä kuin viikko lomaa. Joulukuussa lomailin ja lomalta palattuani aloitin tämän vuoden paljon paremmissa tunnelmissa.

Koronakevät jatkui toista vuotta. Omaan elämään se ei päällisinpuolin kovin paljon vaikuttanut. Maskien käyttöön töissä piti tottua jo syksyllä. Elämä meni eteenpäin kodin, työpaikan ja pakollisen asioinnin välillä. Ensimmäiset rokorukset haettiin heti, kun siihen oli mahdollisuus. Kun tällä ikää viihtyy paremmin kotona kuin bilettämässä, ei menomestojen hiljaisuuskaan aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta.

Jouluna 2018 toteutimme avomieheni kanssa pitkäaikaisen haaveemme mennä joulunviettoon pohjoiseen. Tuolloin olimme Pyhällä ja avomieheni kosi minua romanttisesti. Hän kirjoitti vaaleanpunaisiin sydämiin lauseita siitä, mitä merkitsen hänelle ja piilotti niitä ympäri mökkiä. Yhdessä sydämessä luki "Kultaseni, tuletko vaimokseni?" Ajankohdasta emme tuolloin vielä päättäneet mitään. Vuonna 2019 työt loppui hetkellisesti, kun sijaisuuteni päättyi ja taloudellisesti oli tiukkaa. Asian toteutus jäi odottamaan parempia aikoja.

Sain vakipaikan ja sitten tuli korona. Vuoden vaihteessa päätimme toteuttaa asian. Monen vaihtoehdon jälkeen valitsimme päiväksi vappuaaton 2021. Olimme yhtä mieltä siitä, että asia toteutettaisiin salassa. Avomieheni ei kuulu kirkkoon, joten maistraatti oli ainoa vaihtoehto. Ystäväpariskunnan pyysimme todistajiksi. Vihkimisen jälkeen kävimme nelistään syömässä ja sen jälkeen lähdimme hotelliviikonlopun viettoon Tampereelle Torni-hotelliin. 

Rouvana oleminen on mukavaa. Meillä molemmilla on nyt jotenkin turvallisempi olo. Halusin pitää oman sukunimeni, koska mieheni on ollut kahdesti aiemmin avioliitossa ja Ex-Rouvia on jo kaksi, Ykkösexä ja Kakkosexä. Pakko käyttää noita nimityksiä, kun molemmilla on vielä sama etunimi ja sukunimi. Ymmärrettävistä syistä en halunnut kolmanneksi Rouva X:ksi. 

Kesäkuussa saimme toiset rokotukset ja heinäkuussa teimme muutaman päivän reissun Tukholmaan. Ensimmäisen yön yövyimme Turun Kakolassa, jonne on tehty hotelli. 30 asteen helteessä huoneessa oleva ilmalämpöpumppu takasi ihanan viileät ja rauhalliset yöunet. Aamulla lähdimme laivalla Tukholmaan, jossa yövyimme Värtahamnen satamassa olevassa Ariadne-hotellissa. Päivällä teimme autolla saaristokierroksen mm. Vaxholmin ja Tyresön kautta ihaillen upeita maisemia. Suomeen paluu onnistui nopeasti ja sujuvasti koronarokotustodistusta ja henkilökorttia näyttämällä. 

Pidin ensimmäistä kertaa elämässäni neljän viikon kesäloman. Jo viimeisellä lomaviikolla totesin, että oikeastaan on ihan kiva palata taas töihin. Mieheni oli poikiensa kanssa omalla kesälomareissullaan Sallassa. Totesin, että pitkä loma ei sovi minulle, rytmi menee sekaisin enkä saa yhtään sen enempää aikaiseksi tekemättömiä kotihommia. 

Syksyllä mietin elämääni ja sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ykkössijoille menee terveys, parisuhde, koti ja kirjoittaminen. Näihin aion tulevaisuudessa panostaa. Se merkitsee vähemmän tärkeistä asioista luopumista. Tein sen päätöksen, että koronaepidemian alkamisen jälkeen kohta kaksi vuotta jäissä olleet keskeneräiset YAMK-opinnot saa jäädäkin kesken. Voimavaroja opintojen loppuun suorittamiseen ei ole. Oma työni on se, mihin haluan panostaa ja mitä haluan kehittää. 

Irtisanouduin myös yhdestä vapaaehtoistyöstä, jossa olen ollut sen eri muodoissa usean vuoden ajan. Siinä mukana oleminen alkoi ottaa enemmän kuin antaa. Totesin, että "sota ei yhtä naista kaipaa" ja että nyt on aika mennä eteenpäin. Jatkossa aion panostaa enemmän siihen, mikä on jäänyt usean vuoden ajan muun toiminnan varjoon eli kirjoittamiseen. Kun olen työssäni paljon ihmisten kanssa tekemisissä, huomaan, että kaipaan iän myötä enemmän introverttejä harrastuksia. Joka paikassa ei ole pakko olla mukana, jos se ei ole sitä mitä oikeasti haluaa.

Nyt joulun lähestyessä voin kertoa, että en ole laittanut tikkua ristiin jouluvalmisteluiden eteen. Ei ole vaihdettu jouverhoja eikä lähetetty kortteja. Ei tehty laatikoita eikä leivottu seitsemää sorttia pakastimeen. Samat sotkut on kaapeissa ja kaappien ulkopuolella. Meidän joulu odottaa pohjoisessa, jo neljättä vuotta peräkkäin. Siellä saamme viettää omannäköisemme joulun kaikessa rauhassa, lopettaa vuoden ja kerätä voimia tulevaa vuotta varten.

Toivotan teille, jotka luette tätä blogia, oikein ihanaa, turvallista ja omannäköistänne joulua!