tiistai, 15. lokakuu 2019

Syksyn tuomia muutoksia elämässäni

syksy.jpg

 

Syksy on tullut ja moni asia elämässäni muuttunut. Olen onnellinen siitä, että sain työskennellä 1,5 v. päihdehuollon ohjaajan viransijaisena aikuissosiaalityön vastuualueella synnyinpaikkakunnallani. Sain tutustua upeisiin ihmisiin, oppia paljon uutta, löytää työn ilon uudelleen ja kulkea pienen matkan asiakkaiden rinnalla heidän elämänsä poluilla. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, jota sain työkavereilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta. Sydäntäni lämmitti myös muistaminen, jonka sain viimeisenä työpäivänäni työyhteisöltä. Tulen aina muistamaan teitä kaikkia lämmöllä,  joiden nimi on kiitoskortissa. Olen edelleen sitä mieltä, että olin tähänastisen työelämäni parhaimmassa työpaikassa. 

Nyt, kun se aika on ohi, olen hiukan surullinen, että en ole enää osa sitä työyhteisöä. Koskaan aiemmin en ole tuntenut vastaavaa lähtiessäni edellisistä työpaikoistani, vaikka omat hyvät muistonsa jokaisesta niistä jäikin. Suurin muutos, mitä itsessäni on tapahtunut, on se, että olen oppinut arvostamaan itseäni rautaisena ammattilaisena. En ole paras, en ole aina oikeassa ja teen joskus virheitä, mutta tiedän, että kun olen osaamistani vastaavassa työssä, pyrin tekemään parhaani ja teen työtäni täydellä sydämellä, asiakaslähtöisesti. 

Nyt, kun olen työtön työnhakija, käyn lähes päivittäin seuraamassa uusia haettavana olevia työpaikkoja. Yhden työpaikkakahakemuksen olen jo laittanutkin. Mikäli eläkkeellepääsyikää ei muuteta, minulla on edessäni vielä 10 työvuotta. Sillä ei ole merkitystä, onko tuleva työni määräaikainen vai ns. vakituinen. Merkitystä on sillä, että työ on sellaista, missä voin toteuttaa parasta osaamistani ja mitä voin tehdä ilman, että koko ajan ahdistaa. Luotan siihen, että kun sopiva työpaikka löytyy, työntekijän valitseva henkilö asettaa ammattitaitoni ikärasismin edelle. 

Joku voi pitää minua hulluna, kun olen irtisanonut itseni kahdesta ns. vakituisesta työpaikasta, vuonna 2008 ja 2018. Tällä ikää pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään saa työtä, sanotaan. Mutta minulla on vain tämä elämä, en halua tuhlata viimeisiä työvuosiani työhön, mikä ottaa enemmän kuin antaa. Jos minä en arvosta itseäni, ei minua kukaan muukaan arvosta. En tähtää esimiestyöhön, se olisi minulle liian stressaavaa enkä ole siihen sopiva. Minulle sopii itsenäinen päivätyö ja joustava työaika. Eli toimisto-olosuhteissa tapahtuva päivätyö, jossa on osaksi asiakastyötä, osaksi paperityötä ja liukuva työaika. Vuorotyöhön ja fyysisesti vaativaan työhön minusta ei enää ole. Siksi olen jättänyt hakematta muutamaa sellaista työpaikkaa, joihin olisin voinut hakea ammattini puolesta. Ne työt on sopivampia  nuoremmille ja fyysisesti parempikuntoisille.

On huikeaa huomata, että ikä ei ole uuden oppimisen este. Lähdin syksyllä 2018 opiskelemaan työn ohessa ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Opinnot ovat nyt puolessavälissä ja edessä on 1/3 opintopisteistä kattava opinnäytetyö. Mietin aihetta kauan, kunnes lamppu syttyi päässäni - miksi en tekisi sitä aiheesta, jonka parissa olen viimeiset 1,5 v. työskennellyt, eli päihdehuoltoon liittyvistä asioista. Olen saanut työni tutkimusmateriaalin keräämisen avuksi kaksi yhteistyötahoa ja yksi kansanedustaja on pyytänyt työni luettavakseen sen valmistuttua. Motivaatio työn tekemiseen on korkealla!

Työnhaussa luotan intuitioon ja siihen, että se seuraava oikea työpaikka tulee vastaan, kun on sen aika. Tärkeintä on luottaa siihen, että elämä kantaa ja pysyä uskollisena itselleen ja omille arvoilleen. 

torstai, 25. heinäkuu 2019

Minne päivät karkaavat?

Tervehdys uskolliset tai tänne sattumalta eksyneet satunnaiset lukijani, joita kuitenkin tilastografiikan mukaan jokunen on. Itsekin eksyin tänne pitkästä aikaa. Hävetti huomata, että viimeinen päivitys on syksyltä ja blogin otsikkokuva joululomalta. Olenko menettänyt otteeni kirjoittamiseen vai mistä kiikastaa...

Elämä on ollut viime syksystä lähtien melko hektistä. Työn ohessa aloitettu opiskelu on vienyt aikaa ja voimavaroja, vaikka onkin elämää rikastuttava asia. Vapaaehtoistyössäkin olen yrittänyt pysyä mukana. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat seuranneet toisiaan, Joskus tuntuu, että olen unohtanut itseni ja ajelehdin työpaikan, kodin ja kaupan väliä kuin joku zombie. Pää vain harmaantuu entisestään, kun monta kk sitten ostettu hiusväri odottaa yhä pyykkikoneen päällä harmaan pään peittämistä.

Watson-palvelun lakkauduttua olemme siirtyneet Elisa-viihteeseen. Muutama vuosi sitten ostetusta nahkasohvasta erottuu kohta meikäläisen ahterin laajat ääriviivat. Käyttämättömän kuntosalijäsenyyden olen irtisanonut ja puntari liikkuu vain silloin, kun imuroin siitä pölyt. Kämppä oli kaaoksessa koko talven, mutta miehen keskimmäisen pojan ylioppilasjuhlat pakottivat jonkinlaiseen epätoivoiseen raivaukseen. Sen jälkeen oli outo olo, kun asunnossa kaikui eikä joka reitillä tarvinnut varoa lyömästä varpaitaan laatikoihin. Ne laatikot olivat siirtyneet joulun jälkeen toisesta makuuhuoneesta olohuoneeseen, kun oli tarkoitus käydä ne kaikki rankalla kädellä läpi. Nyt ne ovat tiivistettyinä takaisin samassa paikassa, mistä lähtivätkin.

Marraskuulla olin ensimmäisen kerran kolme päivää sairauslomalla uudesta työpaikastani, kun vasen jalka kipeytyi eikä kestänyt sille varaamista. Olin tulossa töistä, enkä päässyt autosta pois omin neuvoin. Onneksi mies oli kotona ja tuli auttamaan, kun soitin hänet puhelimella hätiin. Aamulla tilasin apuvälinelainaamosta taksikyydillä kävelykepit, että pääsin liikkumaan ja saman päivän iltana lääkäriin. Jotain Bakerin kystaa se epäili. Viikko sairauslomaa, mutta menin jo viikonlopun jälkeen töihin pari päivää aikaisemmin, kun pystyin kävelemään yhden kepin kanssa ja ajamaan autoa. Jalka parani, mutta kepit jäi, koska toisen jalan lonkan ja polven nivelrikko vaikeuttaa rappusissa liikkumista. Toinen keppi on kotona (sitä en tarvitse) ja toinen auton takapenkillä, mistä sen voi napata tueksi, kun töissä on rappusten päässä olevia kotikäyntejä. 

Miten tässä näin kävi? Eihän siitä ole vielä kovin montaa vuotta, kun olin ns. kunnossa eikä liikkumisessa ollut mitään vaikeuksia. Syy löytyy katsomalla peiliin. Olen laiminlyönyt itseni hoitamisen, ruokavalion, liikunnan, painonpudottamisen. Edes nivelrikkoon sairastuminen ei ole saanut minua tekemään tarvittavia korjausliikkeitä. Epätyydyttävästä ja fyysisesti raskaasta työstä irtisanoutuminen ja uuteen, haastavaan ja mielekkääseen työhön pääseminen edes määräajaksi, teki tosi hyvää mielialalle ja koko elämälle, mutta aikaansaamattomuutta itseni suhteen se ei korjannut. Mikä minussa on vikana, kun en pysty siihen mihin monet muut pystyvät?

Kohta edessä on uuden suunnan etsiminen työelämässä, kun määräaikaisen työsopimuksen viimeiset kuukaudet ovat käsillä. Löydänkö sellaista työtä, mitä pystyn fyysisesti tekemään? Huoliiko minua kukaan enää töihin? Miten pärjään asuntolainan ja muiden velkojen kanssa, jos joudun olemaan pidemmän aikaa työttömänä? Lähteekö kämppä alta? Tulenko koskaan saamaan erästä saatavaani, joka minulle lain mukaan kuuluu mutta jonka saamista ovat viivyttäneet erään tahon johtavassa asemassa olevat henkilöt?  Joutuuko tässä vielä oikeudessa asiaansa eteenpäin viemään?

Kysymyksiä on paljon ratkaistavaksi tulevina kuukausina. Sen tiedän, että osaamista ja annettavaa minulla vielä työelämässä on, vaikka nuoremmilla on nopeammat kintut ja pienempi painoindeksi. Kehitän jatkuvasti ammatillista osaamistani ja YAMK-pätevyys on työn alla. Miehellä on vakituinen työ ja enää yhdet elatusmaksut maksettavana, joten ihan yksinään ei tästä tilanteesta tarvitse selvitä. Vaikka synkempiä päiviä toiveikkuuden suhteen on, yritän silti ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka ovat elämässäni hyvin. Niin kauan on toivoa, kunnes jokin asia on lopullisesti ratkaistu. Niin kauan on toivoa, kun on elämää. 

lauantai, 1. syyskuu 2018

Kuuman kesän jälkeen ihana syksy

Jos joku kysyy minulta tulevaisuudessa, mitä muistan kesästä 2018, niin vastaus on KUUMA - tukahduttavan kuuma. Jopa minunlaiselleni kesäihmiselle kesä oli liian kuuma. En tiedä, miten olisin siitä selvinnyt, jos en olisi saanut viettää osaa siitä ihanan viileässä, hyvin ilmastoidussa uudessa työhuoneessani, joka on minulla lainassa. Voi raukkaa, koko kesä töissä eikä yhtään lomaa, joku voi ajatella. Väärin, sanon minä. Olen onnentyttö. 

Olen elänyt tätä ns. uutta elämääni nyt reilut 4 kk. Vuorokausirytmi on kohdallaan. Olen herännyt aamuisin virkeänä nukutun yön jälkeen, aamupalan ja suihkun jälkeen olen ajellut ihanan raikkaissa kesäaamuissa töihin. Päivät ovat kuluneet kuin siivellä eikä sellaista tunnetta ole tullut, että mitä tekisin. Ei vaikka meillä oli heinäkuussa ns. sulkuviikot, jolloin kaupungintalo oli kiinni. Sain sinä aikana kirjalliset työt hetkeksi ajan tasalle ja välillä otin asiakkaitakin vastaan.

Tuska alkoi vasta työpäivän jälkeen, kun ajoin ilmastoimattomassa autossa yli 60 km:n työmatkan kotiin, jossa sisälämpötila oli 26 - 28. Ei siinä paljon muuta jaksanut, kuin olla tuulettimien puhaltaman liikkuvan ilman säteellä illat ja yöt. Nukuin kyllä ihmeen hyvin. Mutta ne liikuntaharrastukset jäi. Oli liian kuuma. Uimaankaan ei tullut lähdettyä, kun joka uimaranta oli täynnä ihmisiä ja ajatus parkkipaikan etsimisestä ja väenpaljouden läpi pujottelemisesta ei kyllä houkutellut. 

Eli ei ole mikään ihme, että toivotan ihanan syksyn tervetulleeksi. Ensi viikolla palaan salille pitkän tauon jälkeen ja tuttu traineri auttaa minut taas alkuun. Tarkoitus on aloittaa kuntoutus ja nivelrikkoiselle sopiva, lihaksia vahvistava ja niveliä notkistava lempeä liikunta. Vajaan kahden viikon päästä palaan jälleen koulun penkille 15 vuoden jälkeen. On jo kolmas kerta samalla kampuksella. Sosionomi YAMK - opiskelu tapahtuu työn ohessa. 

Syksy tuo muutakin uutta elämään. Minua pyydettiin ja suostuin kirkollisvaaliehdokkaaksi #tahdonkirkossa ehdokaslistalle. #tahdonkirkossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton liike, joka haluaa tehdä kirkosta tasa-arvoisen kaikille ja mahdollistaa seurakuntaan kuuluvien samaa sukupuolta olevien avioliiton kirkollisen vihkimisen. Tässä asiassa vetoan kaikkiin kirkkoon kuuluviin, jotka ovat tasa-arvon kannalla, että käykää äänestämässä ympäri Suomen tämän asian takana olevia ehdokkaita. Käykää äänestämässä, vaikka ette olisi koskaan kirkollisvaaleissa äänestäneet. Rakkaus kuuluu kaikille.

lauantai, 30. kesäkuu 2018

Käännekohtia

Elämä on jännä juttu. Se yllättää, pistää välillä polvilleen, kiertää ja kaartaa, tuottaa pettymyksiä, mutta myös antaa uusia mahdollisuuksia ja ilahduttaa. Joskus saatat kirota, että miksi jokin asia ei onnistunut tai toteutunut ja vajota masennuksen syövereihin. Paljon myöhemmin - kun elämä tuo eteen jotakin vielä parempaa - huomaatkin, että niinhän sen piti mennäkin ja että olipa hyvä, kun se ja se asia ei toteutunut. 

Näin kävi minullekin tänä keväänä. Talvella olin pettynyt ja masentunut, kun en päässyt edes työhaastatteluun työpaikkaan, joka olisi ollut aikaisempien unelmieni täyttymys. Pähkäilin syitä viime vuosituhannelta asti, miksi hakemukseni ohitettiin. Tänä päivänä olen todella tyytyväinen, että en päässyt siihen haastatteluun, saati sitten työpaikkaan. 

Talvella mietin, haenko paikkaa, jossa olisi ollut hyvä palkka, mutta joka ei aivan olisi vastannut sitä, mitä olen hakemassa. Taloudellinen järki sanoi kyllä, intuitio ei. Uskoin intuitiota. Ja hyvä niin. Hain myös yhtä toista paikkaa ja pääsin haastatteluun. Matkalla haastatteluun sain puhelun, jonka mukaan isän loppu oli lähellä. Kun odotin vuoroani, haastattelusta tuli itselleni työelämän kautta tuttu ihminen. Tiesin heti, että siinä meni ne mahdollisuudet. Muutenkin tuntuu, että en oikein pystynyt keskittymään haastatteluun, kun ajatukset olivat hiukan sekaisin. Samana iltana sain onnitella edellistä haastateltua valituksi tulemisesta. Hyvälle häviäminen ei tuntunut kuitenkaan pahalta, joten onnitteluni olivat vilpittömät. 

Ei mennyt kuin muutama päivä, kun sama työnantaja haki kahta ihmistä lisää, toinen määräaikainen, toinen vakituinen virka. Molempia hain ja sain kutsun haastatteluun. Tällä kertaa pystyin keskittymään kunnolla. Päivä oli perjantai huhtikuun alussa. Voitte arvata, että oli piinallinen viikonloppu. Olin aivan paniikissa, koska tiesin, että silloiseen työhöni (josta olin sairauslomalla) en enää pystyisi palaamaan. Sinä viikonloppuna lähti monta rukousta ylöspäin. 

En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, kun maanantaina tuli odotettu puhelu ja viesti oli - tervetuloa töihin. Siitä paikasta soitin silloiseen työpaikkaani ja irtisanoin itseni lähes 10 vuoden työsuhteen jälkeen. En epäröinyt hetkeäkään, vaikka uusi työ oli määräaikainen viransijaisuus. Vanhasta työstä oli sen verran lomia tulossa, että irtisanomisaika kului niiden pidossa ja loput tuli rahana. Tuon seikan ansiosta sain aloittaa perehtymisen jo viikon päästä ja ehdin olla kaksi viikkoa opettelemassa ennen kuin vakituinen viranhaltija jäi äitiyslomalle. 

Nyt olen ollut uudessa työssäni 2,5 kk. Paljon on ollut (ja on edelleen) uutta opittavaa, mutta nautin joka aamusta, kun saan lähteä mielekkääseen ja tärkeäksi kokemaani työhön. Olen löytänyt kauan kadoksissa olleen työn ilon uudelleen. Nautin siitä, kun illat ja viikonloput on vapaat ja kun saan nukkua yöt omassa sängyssä. Fyysisten kipujenkin kanssa olen pärjännyt, kun uusi työ on fyysisesti kevyttä. Ei harmita edes se, että ei ole kesälomaa, kun suunnittelemme mieheni kanssa toteuttavamme ensi jouluna monivuotisen haaveemme mennä jouluviikoksi Lappiin. Mökki on jo varattu. 

Tässä uudessa työpaikassa on muutama hauska sattuma. Ensinnäkin se sijaitsee paikkakunnalla, josta vajaat 20 v. sitten muutin pois. Olen toki käynyt siellä näiden vuosien aikana tapaamassa sukulaisia ja ystäviä, mutta aina on ahdistanut ja on ollut helpottunut olo, kun auton nokka on kääntynyt paluumatkalla kotia kohti. Enää ei ahdista, ei mennessä eikä pois lähtiessä. Aikoinaan lähdin osittain siksi, että siellä ei ollut minulle töitä tarjolla. Nyt, kun olen asunut (ja asun edelleen) muualla, olen tervetullut. Toki tässä välissä on koulutus, ammattitaito ja työkokemus lisääntynyt. 

Kun ajattelen nykyistä työnkuvaani, olen siihen 100 % tyytyväinen. Itse asiassa uskallan sanoa, että on hyvä, etten tullut aiemmin valituksi toiseen tehtävään, jonka työnkuva on erilainen, vaikka samaan alueeseen kuuluukin. Kun 1999 aloitin opiskelut nykyiseen ammattiini, sanoin koulussa esittelykierroksella, että haluan valmistuttuani työskennellä omassa kotikunnassani. En tiennyt silloin, että pari kk siitä eteenpäin muuttaisin pois koko paikkakunnalta ja vielä vähemmän sitä, että vajaat 20 v. myöhemmin palaisin sinne töihin. 

Kuten alussa sanoin, elämä on jännä juttu ja osaa yllättää. Ai niin, vielä täytyy mainita, että pääsin opiskelemaan syksyllä alkavaan sosionomi YAMK-koulutukseen, joka suoritetaan työn ohessa. Sitä en vielä tiedä, mitä siitä tulee, mutta parhaani ainakin aion yrittää. 

Jos tämä kaikki viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunut pitäisi tiivistää yhteen sanaan, niis se sana on kiitollisuus. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut vielä uuden mahdollisuuden. Että en ole vielä käyttänyt kaikkia uusia mahdollisuuksia elämäni aikana, jossa on kieltämättä käännekohtia riittänyt. Olen tehnyt paljon virheitä ja mokia - varsinkin elämäni ensimmäisen kahden vuosikymmenen aikana - mutta olen kiitollinen siitä, että olen osannut ottaa niistä opikseni. Ihmisläheisessä työssä on huomannut sen, että joskus on aika pienestä kiinni, kummalle puolelle päädyt, asiakkaaksi vai auttajaksi. Se on mystinen omien valintojen, sattuman ja kohtalon sekoitus. Tämän haluan muistaa aina, kun kohtaan työssäni asikkaita. Voi olla pienestä kiinni, että sinä istut siinä ja minä tässä. Toisinpäinkin voisi olla.

lauantai, 17. maaliskuu 2018

Syvistä vesistä ylöspäin kohti tulevaisuutta

 

 

IMG_2277.jpg

Kuva: Kauhajoen pääkirkon hautausmaalta 10.3.2018 

 

Kirjoitin tätä blogia viimeksi marraskuussa 2017, yli 4 kk sitten. Kirjoitin siitä, että pitäisi muistaa kertoa läheisille, kuinka tärkeitä he ovat, kun koskaan ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. Oma suhteeni edesmenneisiin vanhempiini oli ristiriitainen. Sukupolvien ja maailmankuvien kuilu oli liian syvä. Olen silti siitä onnellisessa asemassa, että sain hyvästellä molemmat vanhempani. Äitini joulun jälkeen 2015 ja isäni helmikuussa 2018. Kaikille ei ole annettu sitä mahdollisuutta. Kuolema ei aina ilmoita itsestään etukäteen.

Molemmat vanhempani saivat elää viimeiset vuotensa ja nukkua rauhallisesti pois Asuuli-kodissa, jossa he saivat hyvää hoitoa, mistä lämpimät kiitokset henkilökunnalle. Isän hautajaisten jälkeen tajusin sen tosiasian, että olen nyt tavallaan perheen vanhin. Biologisia lähisukulaisia ei ole kuin muutama. Valintaani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta en kadu. En kaipaa omien geenieni jatkuvuutta. Kaipaan aitoja suhteita niihin ihmisiin, joita en voi täällä enää tavata. Haluaisin myös olla tärkeä omana itsenäni vielä jäljellä oleville sukulaisille. 

Huomaan olevani usein hiukan surullinen ja tuntevani haikeutta. Liitän sen omalla kohdallani luovuuteen. Koen sisimmässäni asioita, ajatuksia, tunnelmia ja muistoja ikäänkuin elokuvana. Haluaisin osata välittää niiden filmien tunnelmia muillekin ja muuttaa ne taiteeksi. Aina ei löydy sanoja. Mutta onneksi on musiikki. Se on parasta terapiaa riittämättömyyden tunteille. Kun sulkee silmänsä ja antaa melodioiden ja sanojen soljua sieluun asti, tuntee itsensä jälleen ehjäksi.

                         *                            *                              *                             *

Viimeisen postaukseni jälkeen olen käynyt itseni ja ammatti-identiteettini kanssa todella syvissä vesissä. Vaitiolovelvollisuussitoumuksen takia en voi tätä asiaa kovinkaan laajalti näin julkisesti analysoida, mutta omia sisimpiä tuntojani voin jakaa, koska niillä on keskeinen merkitys tulevaisuuden valintoihini.

Vuodesta 2008 olin työssä, johon olin jo opiskeluaikana halunnut. Monta vuotta pidin työstäni ja koin ammatillisia onnistumisia asiakkaiden kanssa. Viime vuosina työnkuva kuitenkin pikkuhiljaa muuttui yhteiskunnallisten muutosten myötä. Tällä tarkoitan esim. lainsäädännön muutoksia, omistajavaihdoksia ja asiakasprofiilin muuttumista. 

Huomasin olevani työssä, johon en ollut halunnut ja joka ei vastannut koulutustani. Työ muuttui sekä fyysisesti että henkisesti raskaammaksi. Puoliksi leikilläni heitin, että saa nähdä, kumpi pettää ensin - kroppa vai pää. Se ei ollut pelkkä vitsi. Jos ei olisi käynyt niin, että fyysinen terveys alkoi reistailla, olisi henkinen uupuminen ollut hyvin lähellä. Sen aikaisemmin (tosin ei työstä vaan parisuhteen ongelmista johtuvana) kokeneena osasin tunnistaa merkit. Muutaman kerran oli vain pienestä kiinni, että en mennyt ja sanonut psykiatrin vastaanotolla, että "en enää jaksa". 

Fyysisesti rankemman työvuoroputken jälkeen oli pakko mennä lääkäriin, kun ei enää Burana ja Voltaren-geeli auttanut polvi- ja lonkkakipuihin. Niistä lääkärikäynneistä, diagnooseista ja hoito-ohjeista riittäisi useampaankin blogikirjoitukseen, mutta totean lyhyesti vain, että useampi päällekkäinen diagnoosi tehtiin ja monenlaista hoitoa kokeiltiin. Tuloksena se, että olen tänä vuonna ollut enemmän sairauslomalla kuin töissä. Mikään diagnoosi ei ollut väärä. Kaikkia juttuja ei vain huomattu yhdellä kertaa. 

Monenlaisten pohdintojen ja palaverien jälkeen tein ainoan kokonaisvaltaisesti järkevän ratkaisun omalla kohdallani - etsin uutta, fyysisesti kevyempää työtä. Hakemuksia olen lähettänyt ja haastatteluissa ollut, mutta vielä ei ole pääpotti kohdalle osunut. En kuitenkaan anna periksi. Lähetän hakemuksia, kun mielenkiintoisia ja sopivan tuntuisia työpaikkoja tulee hakuun. Siihen asti sinnittelen nykyisessä työssäni sen verran, mihin voimat riittää ja suhteellisen kivuttomasti pystyn. 

Päätöksen tehtyäni ja siitä kerrottuani olin hyvin helpottunut. Tuntui, että iso taakka oli pudonnut harteilta. Sanoin itselleni, että kyllä sinä pärjäät ja osaat ja asiat järjestyy lopulta parhain päin. Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että terveys menee. Kyse on vain rohkeudesta, luottamuksesta ja uskosta. 

Ilmeisesti tämä itsensä puhuttelu sai myös muutakin uskomatonta aikaan. Päätin toteuttaa erään unelman, jota olen joskus ajatellut, mutta johon en ole uskonut pystyväni. Palaan koulun penkille ja jatkan opiskeluja. YAMK-tutkinnon suorittaminen monimuoto-opiskeluna on mahdollista työn ohessa. Kestää 1,5 - 2 v. Ainoa syy, miksi en ole uskonut siitä selviäväni on heikko vieraiden kielien taito. Mutta miksi en voisi yhä kerrata ja oppia englantia. 20 v. vanhat lukion englannin kirjat on yhä tallella, elleivät ole homehtuneet ulkovarastossa. Ja minulla on englantia osaava mies, joka kannustaa ja tukee suunnitelmiani. 

Kun olen muutenkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja sosiaalialan tapahtumista niin mikäs sen luontevampaa kuin ottaa seuraava askel ja kehittää itseään. Kaksi vuotta on lyhyt aika sijoittaa omaan ammattitaitoon ja tulevaisuuteen, kun työelämää on edessä ennen lakisääteistä eläkeikää vielä toista kymmentä vuotta. Se ei vaadi muuta kuin kovaa tahtoa ja työtä. Minä osaan, pystyn ja uskallan. Ensimmäinen askel on täyttää hakupaperit.